Kyllikin tarinat

Kun pari lääkäriä hepulin sai

2011-09-17T16:15:00.003+03:00

Olin menossa kylpyhuoneeseen pesemään hampaitani ennen lähtöä hammaslääkärin luo, kun sain kovan hikoilukohtauksen ja kasvoni tulivat ihan märiksi. Luulisin, että se oli käyttämäni unilääkkeen sivuvaikutus, jollaista minulla ei ole ollut koskan aikaisemmin. Sain kuivata kasvojani moneen kertaan, ennen kuin hikoilu loppui. Hampaitani en ehtinyt lainkaan pestä, vaan jouduin lähtemään ensi kertaa eläessäni hammaslääkärille pesemättömin hampain.

Arvasin kyllä, että jotakin sanomista siitä tulee, mutta en minkälaista. Kun avasin hammaslääkärin luona suuni ja hammaslääkäri huomasi, että en ollut ennen lähtöä pessyt hampaitani, niin seurauksena oli kovaääninen hepuli, josta ei tahtonut tulla loppua. Hän ensin haukkui minut pataluhaksi ja seuraavaksi kehotti minua menemään apteekkiin ostamaan hammasharjan, aivan kuin minulla ei olisi kotona hammasharjaa. Tottelevaisena ihmisenä tein tietenkin niin kuin hän halusi ja menin apteekkiin, mutta kun siellä ei ollut hänen suosittelemaanasa hammasharjaa, niin ostin seuraavaksi parhaan. Se nyt vielä olisi puuttunut, että olisin kiertänyt apteekista apteekkiin etsimässä juuri hänen suosittelemaansa hammasharjaa.

Kun hammaslääkärissä käynnin jälkeisenä päivänä menin terveyskeskuslääkärin vastaanotolle saamani ajan mukaisesti, niin tuo lääkäri korotti ääntään ja alkoi puhua minulle kovaan ääneen, aivan kuin olisin vanha ja kuuro enkä ymmärtäisi paljon mitään.

On totta, että kuuloni on iän myötä huonontunut, mutta ei sentään siinä määrin kuin lääkäri antoi ymmärtää. Järki minulla on onneksi edelleen tallella. Ainoa terveyteeni liittyvä ongelma sillä hetkellä oli se, että en saanut enää hänen määräämällään Zopinox-nimisellä nukahtamislääkkeellä nukutuksi, vaan olin valvonut ja hikoillut monena yönä suuren osan yöstä. Kävi kuitenkin niin, että tuon lääkärin mielestä minun on nukuttava hänen aikaisemmin määräämillään lääkkeillä, ja sillä sipuli, mitään uutta lääkettä hän ei määrännyt.

Menin yksityislääkärille. Kohdalleni sattui mukavantuntuinen maahanmuuttajalääkäri, joka armahti minua ja kirjoitti nukahtamislääkereseptin.

Älkää enää tulko vastaanotolleni

2011-08-07T15:10:00.003+03:00

En tahtonut saada muutamana yönä millään nukutuksi unilääkkeestä huolimatta. Päätin eilen lähteä terveyskeskukseen ja puhua jollekin lääkärille ongelmastani. En ollut varma, selviytyisinkö väsyneenä tuosta urakasta, mutta läksin kuitenkin matkaan. Onneksi terveyskeskus ei ollut kaukana. Voimille tuo lyhytkin matka kuitenkin otti.

Kerroin terveyskeskuksessa tilanteestani naisvirkailijalle ja kysyin, olisiko kellä hyvänsä lääkärillä aikaa minulle. Sain myöntävän vastauksen. Yhdellä lääkärillä oli juuri sopivasti aikaa. Menin yläkertaan ja odotin sen huoneen ulkopuolella, missä lääkäri oli. Vähän ajan kuluttua nuori mieslääkäri avasi oven ja kutsui minut sisään. Selitin tilanteeni, ja lääkäri kirjoitti reseptin. Pöydän alta näkyivät lääkärin paljaat sääret. Kun läksin pois, niin lääkäri sanoi:"Älkää tulko enää minun vastaanotolleni vaan menkää omalääkärinne luo." Minähän olin mennyt sen lääkärin luo, jolle oli ollut vapaa aika.

Kävin ostamassa apteekista lääkkeen, sain Ketipinox-nimistä lääkettä 10 tablettia. Eihän siinä mitään, mutta kun luin ohjeen, niin sain tietää, että Ketipinox kuuluu psykoosilääkkeisiin, ja sitä käytetään skitsofrenian hoitoon. Huh! Lääkkeen pakkausselosteessa sanottiin, että skitsofrenian oireita ovat mm. aistiharhat ja oudot ja pelottavat ajatukset. Eipä minulla ole kumpiakaan. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita ovat mm.kiihtynyt ajatuksenjuoksu ja liiallinen energisyys, ja Kepinor-tabletit lievittävät näitä oireita. Ei minulla ole mitään noista oireista. En ole vain saanut kunnolla nukutuksi.

Taidan jättää käyttämättä nuo psykoosilääkkeet, mennä omalle terveyskeskuslääkärilleni ja yrittää unohtaa koko tuon onnettoman lääkärissäkäynnin.

Roikkuvat hiukset

2010-09-05T13:33:00.003+03:00

En enää kestänyt katsella roikkuvia hiuksiani. Ei muuta kuin soittamaan ja varaamaan aika Mäen kampaamosta, jossa olen käynyt hoidattamassa hiuksiani jo parikymmentä vuotta. Kun olin lähdössä kampaajalle, niin pysäkillä juttelin tutun vahtimestarin kanssa niin innoissani, että olin vähällä jäädä paikalle tulleesta bussista. Ehdin viime hetkellä mukaan ja kävelin tyytyväisenä sisään.

Aloin kuitenkin ihmetellä, kun bussi kääntyi risteyksestä oikealle ja jatkoi matkaa sillan yli. Hyvänen aika sentään, minähän olen noussut väärään bussiin! Ei muuta kuin painamaan nappia ja rientämään bussista ulos lähimmällä pysäkillä joen toisella puolella. Sieltä aloin ravata puolijuoksua takaisinpäin. Keskeneräiset tietyöt hidastivat kulkemista eikä yhtään sopivaa bussia sattunut tulemaan. Jatkoin kuitenkin itsepintaisesti matkaa. Minähän menen kampaamoon ja selitän, miten kävi, ajattelin.

Olin sovitusta ajasta pahasti myöhässä, kun ehdin perille. Nuori kampaaja oli kuitenkin odottanut minua. Muita ei koko isossa kampaamossa ollutkaan. Hiukseni leikattiin ja värjättiin ja mehua ja keksejäkin tarjottiin. Mutta hinta oli vielä kalliimpi kuin viime keväänä samassa kampaamossa käydessäni. Keväällä maksoin samasta työstä 64,80 ja nyt jo 78,20 euroa. Täytyypä käydä jolloinkin kysymässä, olisiko kadun toisella puolella olevassa pikkukampaamossa vähän edullisempi hinta. Tämä kampaamo taitaa ajan mittaan olla turhan kallis minun kukkarolleni.

Vierailulla

2010-08-22T12:32:00.007+03:00

Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.

Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.

En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.

Menisinkö Omenapuuhun?

2010-08-15T16:51:00.004+03:00

Entinen työtoverini Anita soitti tänään ja sanoi, että taas on tullut vuotuisen tapaamisen aika, jos jotakuta entistä työtoveria suinkin vain kiinnostaa. Tapaaminen olisi huomenna ravintola Omenapuussa puolelta päivin. Hän menee joka tapauksessa paikalle, muista hän ei tiedä.

Olen ollut aikaisemmin pari kertaa tällaisessa työtoverien tapaamisessa. Ensimmäisllä kerralla meitä riitti kolmeen pöytään. En tiedä, mistä muissa pöydissä keskusteltiin, mutta siinä pöydässä, jossa minä olin, ryhdyttiin turhan perinpohjaisesti repostelemaan yhden työtoverin avioliittoja, hän oli nimittäin ollut useampia kertoja naimisissa.

Kun vuosi sitten olin tällaisessa tapaamisessa, meitä oli vain kolme naista paikalla. Aika kului ihan mukavasti rupatellessa. Kun pois lähtiessämme kävelimme asemalle päin, niin ohitimme nuoren, polvillaan olevan romanialaisen kerjäläisnaisen, jolle annoin vähän rahaa. Sanoin hänelle muutaman sanan. Hän katsoi ihmeissään, kun puhuin hänen äidinkieltään.

En ole varma, menenkö huomenna tapaamaan Anitaa kello 13:ksi. Hänet joutuisi etsimään ravintolasta. Anitan tapaisin kylläkin mielelläni, mutta tuohon aikaan minulla ei ole vielä aamiaisen jälkeen ehtinyt tulla nälkä, niin että turhaan tilaisin jonkin ruoka-annoksen. Sitä paitsi mietin, mistä keskusteltaisiin, sillä en ole viime aikoina matkustellut enkä tehnyt muutenkaan mitään erikoista, mistä voisin kertoa.

Vilukissa ja kuumakalle

2010-08-08T18:07:00.003+03:00

Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.

Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.

Omaisuus kelpaa, äiti ei

2010-07-04T15:11:00.003+03:00

Taas on kesä ja ihmiset rientävät iloisin mielin omille tai vuokraamilleen mökeille. Minäkin menisin, jos voisin, mutta kun en voi tai ainakin siltä nyt tuntuu. Ehkä kirjoitan joka vuosi vain vähän eri sanoin tämän saman tarinan, sillä en taida päästä tämän asian yli kovin helposti, ehkä en pääse koko loppuelämäni aikana.

Vahempani halusivat olla hyvin tasapuolisia meitä lapsiaan kohtaan. Siksi he miettivät valmiiksi, mitä meistä kukin saisi perinnöksi. Neljä lapsista saisi rantatontin ja yksi kotitilan päärakennuksen rantoineen ja rantasaunoinen. Metsä jaettaisiin kaikkien viiden kesken.

Vanhempani läksivät varta vasten veneellä kanssani valitsemaan minulle rantatonttia. Minä tiesin, minkä haluaisin: järvenrantatontin tutun, pitkän niemen kainalosta. Vanhempani lupasivat sen minulle. Mökkipaikka minulla siis oli, mutta ei rahaa rakentaa mökkiä, paitsi jos ottaisin pankkilainan. Silloin pojallani Hansilla oli asiaan ratkaisu: hän rakennuttaisi palstalleni mökin, jossa minäkin pääsisin käymään. Minä uskoin tuohon lupaukseen. Ei olisi pitänyt!

Minulta haettiin nimikirjoitus, joka piti kirjoittaa Järvelän pihassa auton katon päällä pidettyyn paperiin. Hansilla ei ollut niin paljon aikaa, että olisi voitu mennä Järvelään sisälle pöydän ääreen kirjoittamaan. Siitä paperista ei ole annettu minulle edes mitään kopiota.

Mökki rakennettiin, mutta se on vain Hansin ja hänen perheensä mökki, jossa ei minun käymistäni ole katsottu suopein silmin. Kun olin mieheni kanssa kahdestaan mökillä käymässä ensimmäistä kertaa, niin tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: Sähkö oli käsketty katkaista lähtiessä pääkatkaisijasta, mutta kun tehtiin juuri niin, kuin oli pyydetty, niin pakastimessa olleet ruoat sulivat. Miksi siis tuo käsky, kun kerran tiedettiin, että pakastin ei ollut tyhjä? Tapahtuneesta tuli joka tapauksessa hyvä syy olla laskematta minua ja miestäni enää koskaan mökille. Tänä kesänä tuo mökki on vuokrattu entisen mieheni kasvatussisaren pojalle.

Kun menin täällä kaupungissa kerran kutsumatta soittamaan lähellä asuvan poikani kaupunkiasunnon ovikelloa, niin minut kyllä pyydettiin sisään ja eteeni tuotiin mehulasi. Siinä kaikki. Minulle ei pidetty lainkaan seuraa, vaan sekä poikani että hänen vaimonsa linnoittautuivat koko paikallaoloajakseni keittiöön. Join mehuni ja odotin, odotin ja odotin. Minun olisi kai pitänyt ängetä itseni keittiöön, mutta sellainen änkeäminen on minulle vierasta. Kun ei ketään alkanut kuulua, niin kävelin eteiseen ja aloin pukea takkia ylleni. Siinä vaiheessa minulle käytiin sanomassa hei, siinä kaikki.

Minulle ei vastata, jos kirjoitan eikä keskustella, jos soitan. Minulle ei läheteä edes joulu- tai syntymäpäiväkortteja. Surullista! Omaisuus kelpaa, mutta äiti ei. En edes tiedä tehneeni mitään sellaista, mistä moinen käytös voisi johtua.

Juhannus on meillä herttainen

2010-06-27T19:31:00.003+03:00

Kun olin lapsi, niin joka juhannus pystytettiin iso kokko lähelle kotijärven rantaa. Siinä me lapset ja aikuiset sitten istuimme kokon lähellä ja katselimme sen palamista. Paistoimme myös tikun nenässä olevia makkaranpaloja, jotka maistuivat hyvältä, vaikka olisivat olleetkin vähän palaneita. Lauloimme kotiseutu- ja muitakin lauluja, mitä muistimme. Jäi mieleen, että oli ollut mukava tunnelma.

Vuosia sitten tuli juhannusaattona mennyksi Seurasaareen, mutta siellä käynti jäi yhteen kertaan. Siellä oli niin paljon väkeä, että hyvä kun löysi sen verran tilaa, että mahtui kunnolla edes paikallaan seisomaan. Ei enää koskaan sinne. Juhlikoot siellä ne, jotka tungosta rakastavat.

Joskus aikaisemmin kun käytiin juhannuksena ajelulla, teillä oli vain vähän liikennettä, niin että saimme ajella rauhassa lähes tyhjiä teitä, mutta nyt oli toisin, autoja näytti olevan melkein yhtä paljon kuin arkipäivinä. Ehkäpä ihmiset eivät enää menekään heti loman alettua sankoin joukoin maalle niin kuin joskus ennen.

Elämä on haasteita täynnä

2010-06-20T20:12:00.004+03:00

Marcuksella oli voimaa kuin pienessä kylässä. Hän kantoi ison, rikki menneen jääkaapinkin sylissään pienkerrostalon kolmannesta kerroksesta noin vain rappuja alas ja vei sen autossaan kaatopaikalle, kun sitä ei voinut enää korjata. Mutta sitten hän sairastui vakavaan sairauteen, ja voimat alkoivat ehtyä. Hän sai sairaslomaa, mutta sen päätyttyä hän ei kokenut vielä olevansa tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseen mennä rakennuksille raskaaseen ruumiilliseen työhön. Siksi hän varasi ajan terveyskeskuslääkärilleen. Siinä ei paljon nenä ehtinyt tuhista, kun lääkäri jo ilmoitti, että töihin vain ja reippaasti.

Marcus ei lannistunut siitä, vaan varasi ajan yksityislääkärille, sillä hän ei edelleenkään kokenut jaksavansa tehdä raskasta ruuiillista työtä. No, hänen vastaanotolle tultuaan yksityislääkäri soitti heti hänen terveyskeskuslääkärilleen, ja siinä ne kaksi lääkäriä sitten rupattelivat keskenään hänen kuultensa hänestä ja hänen kunnostaan niin pitkän tovin, että hänen maksettavakseen tuli vähän yli 250 euron lasku. Huh, mikä lasku ja suurimmaksi osaksi siitä, että hän sai kuulla olevansa täysin työkykyinen, mutta että hän vain pelkäsi kuolemaa! Mutta kuka ei pelkäisi kuolemaa sairastuttuaan vakavaan sairauteen?

Ei sitten Marcuksen auttanut muu kuin mennä Työvoimatoimistoon. Hän mietti mielessään, miten tässä nyt käy. Mutta hyvin kävi. Hän sai mahdollisuuden mennä kahdelle lyhyelle kurssille, työturvallisuuskurssille ja tulityökurssille. Niiden lopussa hän sai vastata kysymyksiin suullisesti, kun hän koki, ettei hänen suomen kielen taitonsa vielä riitä kirjallisiin vastauksiin.

Näinkin voi käydä

2010-06-13T16:32:00.005+03:00

Marcus oli taitava käsistään. Hän oli käynyt ammattilukion ja osasi suurin piirtein työn kuin työn, jossa tarvittiin kätevyyttä. Lukion jälkeen hän oli mennyt töihin lähellä olevaan kuparikaivokseen, jossa hän oli ahertanut myös kouluaikojensa lomilla. Hänen töistään vaarallisimpia oli se, jossa joutui istumaan kaivoshissin päällä sen liikkuessa ylös tai alas ja korjaamaan samalla sitä. Mutta ei hän kovasti pelännyt. Jos jotakin sattuisi, niin se olisi sitten kohtalo, eikä sille voisi mitään.

Vähitellen Marcus alkoi haluta töihin muualle. Kotikaupunki tuntui kovin ahtaalta ja jo liiankin tutulta. Hänen mielensä teki töihin erityisesti ulkomaille, vaikka siihen aikaan hänen kotimaastaan töihinpääsy ulkomaille oli kiven takana. Hän sai kuulla tuttujensa kautta, että kaukaa pohjolasta eräs nainen oli tulossa muutaman viikon lomalle hänen kotimaahansa eikä pistäisi pahakseen, jos saisi luotettavaa lomaseuraa. Heidän yhteinen tuttunsa esitteli heidät toisilleen, ja sen jälkeen he viettivätkin sitten suuren osan ajasta yhdessä. Ikäeroa heillä kyllä oli, mutta mitäpä se haittasi, kun oli kysymys lomanvietosta eikä naimisiinmenosta tai niin he ainakin aluksi luulivat. Mutta kun he kirjoittelivat ja tapailivat, he huomasivat ymmärtävänsä sen verran hyvin toisiaan, että he halusivat myös mennä naimisiin ja elää yhdessä. Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti, sitä ei tarina vielä osaa sanoa, mutta niin he kuitenkin toivovat.

Pitkä ja totinen mies

2010-05-23T16:03:00.003+03:00

Mies suuteli minua kädelle tervehtiessään. Olin ihan otettu siitä. Hän oli tullut tuttujeni Ninan ja Mihain kanssa hotelli Dianan aulaan. Pitkä ja totinen mies ja ne komeat viikset! Sitten sitä käveltin pitki rantabulevardeja ja katseltiin, kun laineet vyöryivät Mustan meren rantaan. Oli niin kaunista, niin kaunista että!

Yhdessä oltiin aamusta iltaan. Ei hänelläkään näyttänyt olevan muuta tekemistä. Yhtenä iltana kuulin sanovani hänelle:
- Jos sä haluut joskus tulla käymään mun kotimaassan, niin mä kyllä autan.

Mitäs siitä sitten. Hän tuli. Ihme, että oli niin paljon rohkeutta, kun oli asunut koko ikänsä samassa pikkukaupungissa. Aloin höösätä ja touhuta ja sain kuin sainkin järjestetyksi hänelle jonkinlaista työtä ja pienen asunnon. Mutta minun luonani hän oli harva se ilta. Minä olin hänen tukensa ja turvansa.

- Kiitos vain avusta. Nyt taidan tulla jo yksin toimeen, hän sanoi aivan yllättäen yhtenä iltana.
Siipeni menivät suppuun. Eikö minua enää tarvittaisikaan? Ja minä kun olin odottanut tältä tuttavuudelta paljon enemmän.

Mutta turhaan hätäilin. Sama tuttu hahmo alkoi vähän ajan kuluttua taas ilmaantua luokseni, ja loppujen lopuksi jäi pysyvästi.

Ruhtinas Tyhjähousu ja kuningas Krastun lempikäärme

2010-05-16T17:59:00.005+03:00

Ruhtinas Tyhjähousu oli kotoisin pienestä, sodassa köyhtyneestä ruhtinaskunnasta. Poissa olivat huvipurret ja hienot autot, jäljellä oli vain muisto uljaasta menneisyydestä. Mutta ruhtinas Tyhjähousulla oli yksi taito: hän osasi kirjoittaa kauniita kirjeitä, ei mitään pelkkiä rakkauskirjeitä niin kuin joku Casanova, vaan kirjeitä elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta täällä maan päällä. Kun hän jostakin syystä alkoi lähetellä kirjeitään prinsessa Lelalle, niin tämä joutui aina vain enemmän hänen pauloihinsa. Ei sille ollut mitään sen parempaa selitytä, niin vain kävi. Sitten he menivät naimisiin ja ruhtinas Tyhjähousu muutti kuningas Krastun valtakuntaan, eihän hänellä kotimaassaan ollut mitä tarjota prinsessa Lelalle.

Sitten syntyivät lapset: prinssi Jysky ja prinsessa Miri. Heillä oli kummallakin paksu ruskea tukka ja säteilevät ruskeat silmät. Joskus prinsessa Lela ajatteli: Olisinpa minä näyttänyt yhtä säteilevältä kuin prinsessa Miri ja puolisoni ollut yhtä uljas kuin prinssi Jysky! Olihan se tietysti ihan hupsua ajatella niin, mutta minkäs ajatuksilleen voi.

Ruhtinas Tyhjähousu osoittautui pieneksi itsevaltiaaksi hänkin, ja raha oli hänen jumalansa, kun hän ei muuta jumalaa tunnustanut. Elämä hänen kanssaan oli kaikkein arkipäiväisimmistä asioista tappelemista, poissa olivat hienot ajatukset maailmanmenosta ja olemisen tarkoituksesta. Niin siinä sitten kävi, että ruhtinas Tyhjähousu ja prinsessa Lela erosivat, ja ennen niin uljas prinssi muutti takaisin ruhtinaskuntaansa ja melkein unohti lapsensa. Hän löysi itselleen uuden käenpesän ja hankki hienon auton. Kyllä hän varmaan vielä saa huvipurrenkin.

Prinsessa Miri rakastui ja sai pienen tyttären, jonka nimeksi annettiin Sipisipi. Tämä oli äitinsä ja isoäitinsä lemmikki, terhakka ja reipas tyttönen. Kerran hänellä ja prinsessa Lelalla oli ihan oikea seikakilu, jolla oli merkitystä myös valtakunnan asioihin. Asia oli näet niin, että kuningas Krastulla oli lempikäärme, jota hän usein silitteli. Itsevaltiaillahan saattoi olla mitä omituisimpia tapoja. Kunings Krastulla oli tavallisesti käärme sylissään, kun hän keskusteli alamaistensa kanssa. Jos joku alkoi kysellä asioista tai arvosteli vähimmässäkään määrin hänen tekemisiään, niin hän komensi käärmettään:"Pus kii!" ja käärme iski vierasta kipeästi. Ei siihen iskuun kukaan kuollut, mutta jokainen muisti seuraavalla kerrralla kuninkaan tavatessaan olla arvostelematta häntä. Myös prinssi Jysky joutui sen käärmeen iskun kohteeksi. Hän aivan kuin lamaantui siitä ja seisoi katsellen kaukaisuuteen. Mitä lienee miettinyt?

Prinsessa Lela ja pikku-Sipisipi ajattelivat iskeä vuorostaan hekin. "Mennään ja varastetaan se käärme", he päättivät. Heillä oli vapaa pääsy kuningas Krastun linnaan, sillä tunsivathan vartijat toki heidät, heidän tarvitsi vain sanoa, että heitä odotetaan. Käärme oli jätetty hetkeksi isoon halliin omassa pajukorissaan, ja sen he sieppaisivat. Jos joku kysyisi, he sanoisivat tekevänsä niin, kuin heitä oli pyydetty. Kaikki sujui hyvin. Kukapa nyt olisi uskonut kenenkään rohkenevan varastaa kuninkaan lempikäärmettä! "Tapetaanko tuo käärme?" kysyi prinsessa Sipisipi. "Ei, kun viedään se tuonne syvään louhikkoon", sanoi prinsessa Lela. Niin he tekivät ja katselivat hymyillen, kun käärme hävisi omille teilleen.

Menetettyään lempikäärmeensä kuningas Krastu muuttui välinpitämättömäksi ja haluttomaksi. Tuntui siltä kuin hänen koko valtakuntansa alkaisi vähitellen natista liitoksissaan. Mitenhän tässä vielä käy?

Kaksi puolta

2010-05-09T13:52:00.005+03:00

Tulipa kesä ja ihanat hellesäät, joita on vain muutama vuosisadassa. Römpökin tuli kaukaa merten takaa käymään kuningas Krastun valtakunnassa. Kädet heiluivat niin kuin ennenkin, kun hän puhui, ja olut maistui.

"Hohhoijaa", hän sanoi, "onpa valtakunnassa asiat muuttuneet tällä välin. Mutta minä rakastan minun veljeäni eikä minun veljeäni saa kukaan arvostella." Oikeassa Lela oli ollut, Römpöstä oli tullut kuningas Krastun uskollinen kannattaja. Miksi ei olisi, kun hänen ei tarvinnut maksaa osuudestaan yhtään mitään.

Römpöstä oli tullut myös oikea selvänäkijä kaukana ollessaan. Hän huomasi heti, että nyt oli kaksi puolta. "Sinä ja sinun poikasi ja tyttäresi näette asiat tunteellisesti", hän sanoi Lelalle," minä, Ertsu, Kini ja kuningas Krastu näemme asiat taloudellisesti." Lela ajatteli: Eikö tunteellisen vastakohta ole tunteeton eikä taloudellinen, mutta ei sanonut asiaa ääneen. Sen sijaan hän sanoi:" Olet oikeassa. Enkä minä kuulu samaan joukkoon, sillä toiset kohtelevat minua kuin sisarpuolta." Sitten hän meni huoneeseensa, kääriytyi peittoihin ja alkoi hiljaisen itkun.

Aikaisemmin, kun Lela oli keskustellut Kinin kanssa, tämä oli ollut hänen kanssaan samaa mieltä, nyt hän oli vaihtanut puolta. Kenen puolella Kini oikein oli? Ainako sen, jonka kanssa keskusteli?

Eipä vanha kuningatar ollut vieläkään saanut hänelle hänen luovuttamastaan omaisuudesta luvattuja rahoja. "Antakaa minulle minun rahani, ennen kuin minä kuolen", hän anoi. Mutta Römpö ja Ertsu vain vilkaisivat toisiinsa ja sanoivat hiljaisella äänellä:" Aina tuota samaa", ja poistuivat sitten ulos aurinkoon käymään hilpeää keskustelua matkoistaan. Niitähän heillä riitti, maailmanmatkaajia kun olivat molemmat. Matkoihin heillä kyllä riitti rahaa, mutta Luoja paratkoon, kun olisi pitänyt maksaa vanhalle kuningattarelle, niin siitähän nousi itku ja hammastenkiristys.

Lela, utelias kun oli, jatkoi kyselyitään ja asioiden selville ottamista, ja kyllä hän saikin tietää kaiken mahdollisen. Mutta sitten hänelle vasta pulma tuli: ei ollutkaan kuulijaa. Ertsu sanoi: "Minä tiedän itse kaiken paremmin." Römpölle taas riitti, että kuningas Krastu tiesi, sillä tämähän oli suuresti oppinut herra, jolle oli kenenkään muun ihan turha selittää yhtään mitään. "Minä alan olla kyllästynyt tähän välimiehenä oloon", sanoi Kini eikä jaksanut hänkään kuunnella. Niin sitten Lela jäi ihan yksin tietoineen.

Kyllä minä taidan olla ukkosenjohdatin, ajatteli Lela, kun Römpö ensin piti kovaa meteliä prinssi Jyskyltä saamastaan kirjeestä ja sitten kuitenkin vähän myöhemmin kiiruhti tämän luo pikareita kallistamaan. Ainako minulle käy näin? Lela jatkoi mielessään.

Huomenna, huomenna on vanhan kuningattaren syntymäpäivä. Kyllä silloin kaikki tulevat onnittelemaan ja hymyilemään, nekin, joilla muulloin ei ole aikaa eikä halua. Voisinpa kääriä vanhan kuningattaren paksuun mustaan viittaan ja lentää toiselle planeetalle, ajatteli Lela. Käy elämä turhan hankalaksi ja vaivalloiseksi tässä taloudellisten ja kovin vähätunteisten ihmisten maassa.

Kuningas Krastun valtakunnassa

2010-05-02T12:29:00.004+03:00

Kuningas Krastun valtakunta oli suuri kuin Monaco, ja siitä saattoi kuka tahansa olla ylpeä. Siinä kuningas Krastu hoiti asioita milloin paremmin, milloin huonommin, mutta omasta mielestään kaikitenkin oikein hyvin. Hänen isänsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten, mutta hänen äitinsä eli vielä, mistä aiheutui hänelle harmia ja murhetta, ja niitähän ei kuningas Krastulla olisi saanut olla.

Katsokaas, asia oli näin: Kuningas Krastun vanhemmat olivat myyneet lapsilleen koko suurensuuren valtakunnan vähän ennen vanhan kuninkaan kuolemaa. Kauppahinta oli vain puolet valtakunnan arvosta, mutta niilläkin rahoilla olisi voitu turvata vanhan parin vanhuus. Kuningas Krastu, ainoa poika neljän tytön keskellä, oli keksinyt oivan tuuman: Ei makseta vanhalle kuningattarelle paljon mitään, mutta viedään hänelle lahjakirja toisensa perään allekirjoitettavaksi, niin että hänen päänsä menee ihan pyörälle. Näin ei tarvitse myöskään maksaa paljon veroja, joiden asioiden hoitamisesta kuningas Krastu yritti tehdä oikein taiteen. Kului vuosi, kului toinen ja kolmas. Vanha kuningatar alkoi ihmetellä, missä hänen rahansa viipyvät. Nythän hänen täytyi elää kuin kenen tahansa köyhän alamaisen pienen eläkkeen varassa, olihan hän sentään ollut hallitseva kungatar kauan aikaa.

Kuningas Krastun sisaret Lela, Ertsu, Kini ja Römpö olivat tehneet aivan niin kuin veli oli määrännyt. Eivät he paljoa asioista tienneet eivätkä ne heitä kiinnostaneetkaan, sillä olihan ohjaimissa kuningas Krastu, ihmeellinen veli. Hänhän sanoi olevansa parempi kuin isänsä ja varmaan hän olikin, sillä niin oli kuin hän sanoi.

Oikeastaan kuningas Krastu oli sivutoiminen kuningas, sellaisiakin voi voi näinä moderneina aikoina olla, ja oikeastaan sisaret omistivat yhdessä veljensä kanssa valtakunnan, mutta se oli vain oikeastaan, sillä kuningas Krastu oli mies ja perijä, ja hänen mielestään hänelle kuului kaikki. Sen ajatuksen varassa hän eli ja toimi.

Vanha kuningatar alkoi ihmetellä jo ihan tosissaan. "Missä minun rahani ovat? Miksi minulle ei makseta?" hän kyseli. "Sinä olet lahjoittanut kaikki meille. En anna sinulle mitään. Mene vanhojen ihmisten taloon", sanoi Ertsu. "Jumalauta", sanoi kuningas Krastu, sillä hän jopa kirosi silloin, kun asia ei mennyt niin kuin hän halusi. "Minä otan sinuun yhteyttä, kun jaksan", sanoi Kini. Römpö ei sanout mitään, sillä hän oli kaukana poissa viettämässä hyvin ansaittuja lomapäiviä. Niitä hän oli muuten viettänyt jo monta vuotta eikä loppua näkynyt. Lela ei myöskään sanonut mitään, vaan päätti uteliaisuuttaan ottaa asioista selvää.

Vanhan kuninkaan aikaan valtakunta oli ollut hyvinvoipa. Rahat olivat riittäneet ja kaikki oli toiminut. Olivatpa kuningas Krastu ja hänen sisarensa päässeet oikein kauemmas opiskelemaankin. Mutta voi surkeus, nyt eivät tulot tahtoneet riittää sitten millään. Niinpä myös sisaria pyydettiin apuun, vain Römpö jätettiin rauhaan, kun ei hänellä kuitenkaan mitään ole. Nukkukoon rauhassa prisnsessa Ruususen unta ja viettäköön niitä lomapäiviään, ajatteli isoveli. Onpahan sitten ainakin yksi onnellinen ja kiitollinen hänelle, muista viis.

Lela, utelias sisar, alkoi ottaa asioista selvää. "Kyllä noin ison valtakunnan tulojen pitäisi riittää", sanoi veromies. "Onpa taidettu kuningatarta kohdella huonosti", sanoi joku toinen. Huhhuh, Lela ei tiennyt ketä uskoa, kaiken maailman virkailijoita ja muita ihmisiä vai ihmeellistä veljeään. Kysynpä häneltä, kyllä hän varmaan selittää nuo asiat minulle, kun nätisti kysyn, hän ajatteli. Ja Lelahan kysyi ja kuningas Krastu vastasi enemmänkin kuin oli kysytty. Joka kerta Lelasta tuntui, kuin häntä olisi isketty kirjalla päähän ja kipinöitä olisi singonnut ympäriinsä. Sitten kun vastaukset muuttuivat aina vain pahemmiksi, Lela ymmärsi, että kuningas Krastu oli ihan oikea yksinvaltias, jonka tekemisiä ei saanut kysellä, vaan ne piti vain hyväksyä.

Nyt puuttui vanha kungatar asiaan ja kirjoitti kirjeitä lapsilleen. Hän lähetti osan niistä ensin Lelalle ( Voi, minkä virheen hän siinä teki! ) , että tämä lähettäsi ne edelleen. Lela ajatteli. että kaikkien olisi hyvä tietää, mitä vanha kuningatar oli pitkinä öinä miettinyt ja millaisiksi hänen ajatuksensa olivat öiden kuluessa muuttuneet.

Sitten Römpö kirjoitti Lelalle:" Se äidin kirje on kirjoitettu sinun tyylillä." Vai että Lela olisi sanellut tai kirjoittanut vanhan kuningattaren kirjeet! Mikä ajatus! Ei vanha kuningatar olisikaan ollut syyllistynyt lastensa arvosteluun ja rahapyyntöihin vaan Lela. Tuossa ei ollut muuta vikaa, kuin että se oli täysin väärä, mutta Lela sai silti syytteet niskoilleen. Nyt kun syntipukki oli löytynyt, ei edelleenkään tarvinnut antaa vanhalle kuningattarelle yhtään rahaa. Häntä käytiin vain tapaamassa muutamia kertoja vuodessa kiireesti ohimenessä, hymyiltiin kauniisti ja halattiin lähtiessä. Valtakunnassa kaikki oli taas hyvin, syyllinen oli löytynyt ja huolet poistuneet. Oi, ihmeellinen kuningas Krastun valtakunta!

Kuulo puntarissa

2010-04-25T18:50:00.004+03:00

Minua oli kismittänyt kovasti se, että en ollut kuullut sitä kätevien illassa pidettyä esitystä, jossa kätevien sihteeri kertoi lautamiehenä olostaan, sillä aihe olisi kiinnostanut minua kovasti. Kerroin siitä omahoitajallekin, kun olin hänen vastaanotollaan. Hän sanoi heti, että voisi varata minulle ajan kuulontutkimukseen, ja jos tarvitsisin kuulokojeen, niin sellainen voitaisiin kyllä hankkia. Puhisin kotona mielessäni, että sittenhän sen näkee, tarvitsenko kuulokojetta vai en, kun tutkimus on tehty, ja jos tarvitsen, niin alan sitä myös käyttää. Pakko mikä pakko.

Ei kestänyt aikaakaan, kun omahoitaja jo ilmoitti, että kuulontutkimus voidaan tehdä. Painelin sovittuun aikaan terveyskeskukseen, ja koe alkoi. Minun piti painaa napista aina, kun kuulen pienenkin äänen. Omahoitaja oli niin nopea äänestä toiseen siirtyessään, että myöhästyin jo lähdössä ja muutamia kertoja jäi kokonaan painamatta napista, vaikka äänen kuulinkin. Jotkut äänet taas olivat niin hiljaisia, että kuulin ne juuri ja juuri, ja kun mietin painanko nappia vai en, omahoitaja oli jo siirtynyt seuraavaan ääneen.

Joka tapauksessa kävi selväksi, että kuuloni oli huonontunut, niin että olisi hyvä hankkia kuulokoje. Omahoitaja kysyi, uskoisinko tottuvani siihen helposti. Osoitin silmälasejani. Olinhan tottunut niihinkin, kun oli ollut pakko. Olin joutunut hankkimaan silmälasit, kun olin ollut lukion toisella luokalla. Tuohon aikaan opettajat kirjoittivat koetehtävät taululle, ja niistä piti sitten yrittää saada selvä parhaan kykynsä mukaan. Näin taululta ennen silmälasien hankkimista vain lähinnä olevat tehtävät, ja siinä olikin ollut tekemistä, kun olin yrittänyt saada ne niin hyvin ratkaistuiksi, että saisin kokeesta silti kunnon numeron. Olin pitänyt kovasti kouluaikoinani koripallon ja pesäpallon pelaamisesta, mutta en enää silmälasipäisenä voinut niitä pelata. Sekös oli silloin harmittanut ja kovasti olikin. Olisipa ollut piilolinssejä jo tuolloin.

Nyrkit ojossa

2010-04-11T15:07:00.012+03:00

Kello soi tunnin loppumisen merkiksi. Oppilaat työntyivät ovesta ulos. Leenalla oli ollut opetettavana 9c, pieni, latinaa opiskeleva luokka. Hän keräili kamppeensa, vilkaisi, että kaikki on kunnossa ja kiiruhti pois luokasta ja rappuja alas. Koulussa oli ainainen kiire, milloin oppitunnille, milloin välituntivalvontaan, milloin mihinkin. Rauhallista siirtymistä paikasta toiseen oli harvoin.

Kun Leena ehti ruokalan luo, hän vilkaisi sen suurista ikkunoista sisään. Oppilaita seisoi isossa piirissä. Sen keskellä oli kaksi poikaa: toinen kierteli nyrkit ojossa toisen ympärillä ja toinen seisoi paikallaan avuttoman näköisenä, kuin olisi väärässä paikassa, josta haluaisi päästä pois mahdollisimman pian. Leena tempaisi ruokalan oven auki ja karjaisi kovalla äänellä:" Täällä ei käydä minun paikalla ollessani kenenkään kimppuun. Menkää ulos välitunnille." Hänen sanansa tehosivat. Oppilaat lähtivät vähitellen kävelemään ulko-ovea kohti.

Kun Leena myöhemmin keskusteli tapahtuneesta rehtorin kanssa, niin tämä sanoi, että moni opettaja olisi vastaavassa tilanteessa jättänyt sekaantumatta asiaan ja tullut vain kertomaan hänelle, mitä on tekeillä. Hänen mielestään oli kuitenkin parempi, että se, joka oli tilanteen nähnyt, myös puuttui siihen heti. Siitä jäi kuitenkin rehtorin kanssa puhumatta, mikä olisi voinut olla sysäyksenä poikien menettelyyn.

Uskollisuus palkittiin

2010-04-04T18:31:00.005+03:00

Viime kampaajalla käynnistäni oli kulunut jo pitkä tovi ja hiukseni alkoivat näyttää surkeilta. Niiden pelkkä peseminen ei riittäisi. Muutamien päivien päästä olin menossa terveyskeskuslääkärini luo vuositarkastukseen. Silloin halusin olla sen näköinen, että pidän huolta itsestäni ja myös ulkonäöstäni. Sehän on kuin ihmisen käyntikortti, kuinka huolitellulta hän näyttää.

Varasin ajan Mäen kampaamosta ja ilmaannuin paikalle sovittuna päivänä ja aikana. Kampaamo näytti melko tyhjältä, sillä juuri silloin siellä ei näkynyt olevan muita kuin kampaajani ja minä. Usein oli kolme neljä kampaajaakin asiakkaineen paikalla. Hiukseni leikattiin ja värjättiin. Selailin lehtiä, söin tarjotut keksit ja join mehut. Samalla puhuin kampaajani kanssa niitä näitä. Kun työ oli valmis, olin taas huolitellun ihmisen näköinen. Pidin uudesta kampauksestani.

Pois lähtiessäni minua odotti yllätys. Sain lahjaksi kauniin, punaisia kukkia täynnä olevan ruukkukasvin ja pienen laukun, jossa oli hiustenpesu- ja hoitoaineita. Miksikö? Siksi, koska olin ollut Mäen kampaamon uskollinen asiakas jo 20 vuotta. Uskollisuus palkittiin. Vuosien varrella olin tosin toisinaan miettinyt kampaamon vaihtamista, mutta enpä taida enää miettiä sellaista enkä vaihtaa.

Soitto ilonpilaajalle

2010-03-21T19:25:00.007+02:00

Sain jokin aika sitten kirjeen, jonka mukaan Liisa oli pannut asianajajan avustamana vireille sen yhtymän purkamisen, johon hän kuului ja johon minäkin olin aikaisemmin kuulunut. Kirjeessä ei ollut lähettäjää. Minäpäs soitan joskus Liisalle, ajattelin, ja keskustelen hänen kanssaan tuosta yhtymän purkamisesta, mutta ei puhuta kummankaan yksityisasioista sen kummemmin.

Niinpä sitten yhtenä päivänä pahaa aavistamatta valitsin Liisan numeron. En päässyt puheissani alkua pitemmälle, kun Liisa jo alkoi paasata, kuinka hankala on hänen mökkinaapurinsa ja varsinkin tämän koira, joka tulee alvariinsa hänen pihalleen makupaloja kärkkymään ja häiritsemään häntä ja hänen omaa koiraansa. Tuokion tuosta aiheesta räksytettyään hän siirtyi sujuvasti minuun eikä minun haukkumisestani tahtonut tulla mitään loppua. Olin hänen mielestään varas, valehtelija ja vaikka mitä, mitä hän suinkin vain keksi. Kuuntelin alkuun hänen loukkaavia sanojaan kuin paikalleni sanattomaksi jähmettyneenä, kunnes sain viimein sanotuksi: "Sinä loukkaat minua" ja suljetuksi puhelimen.

Monia vuosia sitten äiti sanoi minulle:"Soitapas joskus Liisalle, kun se tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun sillä ei ole ystäviä." Tein työtä käskettyä, mutta minun haukkumiseksekseni se silloinkin meni. Minun pitäisi jo vähitellen tajuta, että Liisalle tai yleensä hänenlaisilleen ei kannata soittaa.

Luulisi, että Liisa on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän rakastui nuorena rikkaan kauppiasperheen ainoaan lapseen, komeaan upseeriin ja meni tämän kanssa naimisiin eikä hänellä ole sen jälkeen ollut rahahuolia. Asunnonkin kauniine tyylihuonekaluineen poika sai vanhemmiltaan lahjaksi, ja Liisa saattoi jatkaa soittoharrastustaan aivan rauhassa. Mutta jos ihminen on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja elämäänsä eikä mikään riitä eikä mikään tyydytä, niin minkäs teet.

Pakko kysyä

2010-02-23T13:41:00.003+02:00

Huomasin aikoinaan lehdessä ilmoituksen, että opaskurssille otetaan väkeä. Sinne sitten piti minunkin päästä. En kylläkään pitänyt itseäni minään tavallisena opastyyppinä, mutta kyllä kai sekaan mahtuisin. Olisihan se vaihtelua muun opiskelun ja puurtamisen välissä. Opaskerhon puheenjohtajana oli tuolloin tiukka täti, joka piti täysihoitolaa.

Historia oli ollut lempiaineitani koulussa. Nyt pääsisin kertomaan eri nähtävyyksistä ja niiden historiasta. Valmistauduin ainakin omasta mielestäni hyvin niitä kertoja varten, jolloin oli minun vuoroni kertoa jostakin nähtävyydestä.

Sitten koitti loppuhuipennuksen hetki. Kierrettiin bussilla pitkin Helsinkiä, ja kukin kurssilaisista joutui vuorollaan istumaan eteen oppaan paikalle ja kertomaan niistä nähtävyyksistä, joiden ohi ajettiin. Olin opetellut ainakin omasta mielestäni hyvin sen, mitä kurssilla oli kerrottu. Nyt se ei riittänytkään. Joku osoitti jotakin kiviröykkiötä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, ja kysyi:"Mikäs tuo on?" Hölmistyin kysymyksestä ja sanoin:" En tiedä. Ei siitä puhuttu kurssilla eikä kiertoajelulla yhtään mitään", niin kuin ei ollutkaan puhuttu. Se oli kuitenkin tenttaajien mielestä väärä vastaus ja reputin tuon vastaukseni vuoksi koko kurssin. "Tietojahan teillä kyllä on", sanoi opaskerhon puheenjohtaja ja lisäsi vielä lopuksi:"Meidän oli pakko kysyä." Nyt en ymmärtänyt yhtään mitään. Oliko pakko kysyä jotain sellaista, josta en tietäisi, että voitaisiin reputtaa minut? Siltä se ainakin tuntui. ( Nyt kun olen yrittänyt etsiä tietoja tuosta kiviröykkiöstä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, en ole sattunut löytämään. Onkohan ne kivet jo viety jonnekin muualle? Täytyypä kesällä käydä sielläpäin ajelemassa. )

Pääsin tuosta reputtamisesta huolimatta yhden matkatoimiston kautta toimimaan joitakin kertoja oppaana kiertoajeluilla. Ainakin yhdellä kerroin saksalaiselle ryhmälle saksaksi nähtävyyksistä. Bussin kiertely ja kaartelu, hidastaminen ja pysähtely ei kuitenkaan tuntunut mitenkään mukavalta. Siksi lopetinkin oppaana olon lyhyeen. Varsinaisessa ammatissani olen saanut opastaa ja neuvoa ihan kylliksi eikä sitä ole tarvinnut tehdä liikkuvassa bussissa.

Roppakaupalla omenoita

2010-02-02T15:22:00.006+02:00

Lapsuudenkodissani maalla oli isohko puutarha ja siinä monia omenapuita. Me lapset kiipeilimme niissä, vaikka eivät vanhempamme siitä oikein pitäneet. Naapurin pojat kävivät iltamyöhään muutaman kerran varastamassa omenoita, mutta kun äiti huomasi sen, niin hän kutsui pojat kylään ja antoi heille niitä aimo määrän lahjaksi. Siihen se varastelu loppui ainakin sillä kertaa.

Tuli sitten oikein kylmä pakkastalvi ja ihan kaikki omenapuut paleltuivat. Mutta ei se mitään, hankittiin uudet taimet paleltuneiden puiden tilalle. Mutta ei niistä koskaan tullut yhtä isoja ja yhtä täynnä omenoita olevia puita, kuin aikaisemmat olivat olleet, eikä niissä edes tehnyt mieli kiipeillä. Ne jäivät laihoiksi ja vähäomenaisiksi puiksi.

Salia lämmitettiin vain vähän paitsi jos oli tulossa vieraita. Sinne vietiin talven ajaksi iso pyykkikori, jossa omenoita pidettiin. Niitä sai käydä sieltä hakemassa ja syömässä. Niin meillä oli joulunakin omien puiden omenoita. Mutta se oikein kylmä pakkastalvi muutti tilanteen.

Nykyisin ostan omenat kaupasta. Tuttavallani on kylläkin omakotitalonsa vieressä pari omenapuuta, joista pudonneita omenoita hän antaisi mielihyvin lahjaksi. Mutta hänen luokseen on sen verran matkaa, että sinne pitäisi mennä bussilla tai omalla autolla. Omenat pitäisi kerätä puiden alta muovikassiin ja sitten syödä kotona niitä suurin piirtein joka päivä, etteivät ne ehtisi pilaantua. Miksi nähdä se vaiva, kun lähikaupasta voi ostaa muutaman omenan kerrallaan eikä silloin jää edes kenellekään kiitollisuudenvelkaan? Sitä paitsi en tiedä, minkä verran taustalla vaikuttaa myös se, että kun kotonani oli omenoita omasta takaa, niin koen itseni vähän kuin kerjäläiseksi, jos menen jonkun muun puutarhaan keräämään itselleni omenoita puiden alta.

Kaikkea sitä sattuukin

2010-01-17T20:17:00.002+02:00

Sain tulehduksen, jonka hoitoon tarvitsin lääkärin apua. Huomasin netistä yksityisen lääkäriaseman sivut. Niillä luvattiin, että lääkäri tekee tarvittaessa myös kotikäyntejä. Siitä minä innostuin: lääkäri tulisi kotiin niin kuin ennen vanhaan maalla. Tai ehkä noin on maalla vielä nytkin, mistä minä tiedän.

Soitin lääkäriasemalle ja esitin toivomuksen, että lääkäri tulisi kotikäynnille. Sehän käy. Hinta tosin oli aika korkea, mutta ajattelin, että tämän kerran ja että saahan siitä Kela-korvausta. Lääkäri oli luvannut tulla klo 17:n paikkeilla. Odotin ja odotin, aika kului, mutta häntä ei kuulunut. Soitin taas. Sanottiin, että se lääkäri tuleekin huomenna ja toisen lääkärin kanssa. Kysyin mihin aikaan. Vastaus kuului: kello kahdeksan. Senkin vuoksi olisin tarvinnut lääkäriä, kun nukuin huonosti. Nyt olisi pitänyt nousta huonosti nukutun yön jälkeen aikaisin odottelemaan, tulevatko he vai eivät. Ei käy, ajattelin minä ja varmuuden vuoksi peruin koko tuon kotikäynnin. Kysymättä jäi, miksi noita lääkäreitä olisi tullut kaksin kappalein ja miksi jo niin aikaisin kuin kello kahdeksan, kun minä en ollut esittänyt mitään sellaista toivomusta.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

2009-12-05T16:44:00.007+02:00

Olin ilmoittautunut kätevien naisten teatterimatkalle ja läksin innolla mukaan. Retket olivat yleensä olleet parasta antia, mitä olen kätevissä saanut. Bussi läksi kello 17 parkkipaikalta. Ehdin juuri ja juuri mukaan. Muut istuivat jo topakkoina vierekkäin paikoillaan, kun minä kiiruhdin bussin takaosaan. Ajettiin Riihimäelle.

Teatterissa paikkani oli viidennellä rivillä. Yhtään kätevää en huomannut lähimaillakaan. Väliajalla kiipesin portaat ylös ihmisiä täynnä olevaan aulaan ja jäin seisomaan yksikseni yhden pylvään viereen. Huomasin, että ravintolan puolelle oli katettu syötävää ja juotavaa joukolle käteviä. Minulle ei kukaan ollut etukäteen sanonut asiasta mitään. Seisoin tungoksen keskellä, kävin vain baarin puolella juomassa lasillisen vettä. Ei huvittanut tilata muuta. En käytä lainkaan alkoholia.

Esitetty näytelmä oli farssi ja meno sen mukaista. Siinä oli huutamista, meuhkaamista ja edestakaisin kulkemista, milloin hitaammin, milloin juoksujalkaa, niin että yksi seinä alkoi välillä heilua. En pidä farsseista enkä saanut tuostakaan näytelmästä irti yhtään mitään. Eipä ole enää iloa edes kätevien retkistä. Nyt mietin vain sitä, eroanko virallisesti kätevistä ja jos eroan, niin milloin.

Kallis auto tuhoutui

2009-11-18T15:17:00.010+02:00

Samaan rappuun toiseen kerrokseen pienkerrostalossa, jossa itsekin asun, muutti muutama vuosi sitten pariskunta, jota en ole vielä koskaan sattunut näkemään. Mitään muuta meteliä heidän asunnostaan ei ole kuulunut paitsi joskus remontoinnin aiheuttamia. Ne tosin ovat olleet hyvinkin voimakkaita. Siitä on käyty heille myös huomauttamassa.

Heillä on ollut läheisellä avoimella parkkipaikalla maasturi. Se syttyi tai sytytettiin viime sunnuntain vastaisena yönä palamaan, ja se vaurioitti samalla kolmea muuta autoa. Maasturi tuhoutui palossa täysin. Sen arvo oli lehtitietojen mukaan noin 50 000 euroa. Kysyä sopii, miksi piti jättää noin kallis auto avoimelle parkkipaikalle, jonne kuka hyvänsä voi mennä.

Tuttu rouva viereisestä rapusta sanoi eilen hänet nähdessäni:"Teillä on naapuri, jolla on rikollinen tausta." En ehtinyt kysyä häneltä aiheesta yhtään mitään, en edes sitä, mistä hän tuon oli kuullut, kun hän jo kiiruhti omille teilleen.

Reipasta menoa

2009-10-31T17:30:00.003+02:00

Kalle oli jo reilusti yli 30-vuotias, kun hän alkoi katsella itselleen vaimoa. Hänestä Alma ja Emilia olivat molemmat komeita naisia, ja hän mietti, kumpaan hän iskisi kyntensä. Almaan hän sitten iski, ja aika pian sen jälkeen vietettiin häät. Vielä poikamiehnä ollessaan hän oli ostanut lehmiä ja nuoria sonneja ja vienyt niitä kävellen muutaman apupojan kanssa Helsinkiin ja Pietariin. Matka Helsinkiin kesti yleensä viikon. Pietariin mennessä osa matkasta saatettiin mennä junalla. Karjalan kannakselta hän osti halkoja ja kävi niitäkin myymässä Pietarissa. Naimisiin mentyään hän ei enää harrastanut pitkiä kauppamatkoja. Nyt hän osti eläimiä, mm. lampaita, teurasti ne ja vei lihat hevosella yli 50 kilometrin päähän Jyväskylään.

Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän laski hyvin päässään. Muuten hänen kauppamatkoistaan ei olisi tullutkaan mitään. Hän kävi myös mielellään markkinoilla ja huutokaupoissa. Hän ei harrastanut joululahjojen antamista. Kerran hän kyllä osti vaimolleen lahjaksi esiliinan, mutta hän antoi senkin jo ennen joulua.

Hän oli kova kalastamaan. Verkkoja laskiessaan hän tarvitsi jonkun soutamaan. Minäkin olin lapsena joskus soutajana. Se oli sitten yhtä soutamista ja huopaamista ja usein juuri toisinpäin, kuin olisi pitänyt.

Hän ajoi mielellään kilpaa hevosella. Varsinkin Pölö-niminen hevonen oli kova juoksemaan ja sai kilpailuissakin palkintoja. Tuohon aikaan yleensä kirkosta palatessa ajettiin kilpaa. Kun päästiin Päijänteen jäälle, niin Pölö juoksi niin kovaa, että se oli usein ensimmäisenä. Kalle oli paikkakunnalla tunnettu kovana ja hurjana ajajana.

Aamulla aikaisin heti lypsyn jälkeen Kalle yleensä läksi viemään hevosella maitotonkia niistä yhden päällä istuen meijeriin. Hän oli hyvin hätäinen. Linja-auton tuloa hän saattoi mennä maantielle odottamaan tuntia aikaisemmin. Yhtenä jouluna hän meni - 30 asteen pakkasella joulukirkkoon, kun paljon muita ei ollut menossa. Silloin meijerin koneenhoitaja huusi hänet nähdessään:" Onkos sinulla muijen valtakirjat?"

Kun hänen poikansa Kalle ja Jaakko menivät kerran talvella hakemaan salmen takaa heiniä, niin hevonen putosi jäihin. Kalle-vaari juoksi kovaa vauhtia jäälle, näytti kädellään paikkaa ja huusi:" Kyllähän minä sen arvasin, että sen hevosen puotatte, kun mänette siitä. Teijä olis pitäny männä tästä." Silloin hän putosi itse näyttämällään kohdalla jäihin. Pojat Kalle ja Jaakko nauroivat makeasti. Kalle-vaarille ja hevoselle ei käynyt kuinkaan.

Kun Kalle-vaari oli 88-vuotias, niin hän sai halvauskohtauksen. Hän oli juuri palannut meijeristä ja käynyt päivälevolle. Halvaus oli syvällä aivoissa, ja hän eli sen jälkeen enää viisi päivää. Kun lääkäri tuli häntä katsomaan, niin hän kysyi Kallelta, onko tällä mitään toivomuksia. Silloin Kalle sanoi:"Jos voesin suaha pirtureseptin." Lääkäri lupasi: "Kyllä isäntä sen saa." Kallen vaimoa rupesi tilanteesta huolimatta naurattamaan.

Kalle ei yleensä polttanut tupakkaa, mutta lopun lähestyessä hän sanoi vaimolleen:"Sytytäppäs mulle tupakka." Kun tämä teki miehensä toiveen mukaisesti, niin Kalle veti syvät henkoset ja sanoi:"Jo rupes selekiimää, sano Multian kirkkoherra, kun isämeijän Raamatusta löys." Siihen päättyi hänen taipaleensa.

Kalle haudattiin lauantaina. Hautajaiskutsuun oli painettu hautajaispäiväksi sunnuntai, mutta se korjattiin lauantaiksi, sillä "eihän talosta viijä nin kun torpasta".

Ystävyyttäkö?

2009-10-22T20:11:00.003+03:00

Onko ystävyys aina aitoa ystävyyttä vai voiko siinä olla mukana myös hyötymistarkoitusta? Tuollainen kysymys tuli mieleeni, kun mietin Annelin, monivuotisen tuttuni, menettelyä. Tutustuimme monia vuosia sitten, kun satuimme samalle matkalle. Perillä minä otin osaa kylpylähoitoihin, Anneli taas tapaili Mihaita, johon oli tutustunut edellisenä kesänä.

Yhtenä aamuna, kun menin koputtamaan Annelin ovelle, niin paikalle sattunut siivooja sanoi, että Anneli oli lähtenyt matkalle. Minulle hän ei ollut kertonut mitään aikeistaan. Kun hän palasi takaisin samaan kylpyläkaupunkiin, niin kävi ilmi, että hänet ja Mihai oli vihitty. Onnea vaan, mutta olisi hän voinut kertoa minullekin jo etukäteen. Enhän minä olisi ängennyt mukaan, varsinkaan kun olin tullut varta vasten lähinnä niitä kylpylähoitoja varten enkä kaivannut mitään pitkiä junamatkoja.

Noin alkoi tuo ystävyys, jos sitä siksi voi sanoa, ja samanlaisena, omituisena, se on jatkunut. Kun Erkki, läheiseni, remontoi varsinaisen työnsä jälkeen iltaisin ja viikonloppuina Annelin asunnon vuosi sitten, niin Anneli ei ole tähän mennessä maksanut mitään, ei edes bensakuluja, vaikka hän lupasi etukäteen, että maksaa. Hän teki kylläkin Erkin veroilmoituksen, minkä olisi luullut hänen kirjanpitäjänä osaavan, mutta pieleen meni. Verotoimisto ymmärsi saman firman kahden samanaikaisen työkohteen kahdeksi peräkkäiseksi työkohteeksi ja luuli ( tai halusi luulla ) Erkin saaneen kaksi kertaa enemmän palkkaa, mitä hän sai ja mitä veroilmoituksessa luki. Niin hän sai sitten lisäveroja ja vielä täysin väärin perustein, mikä tietenkin suututti häntä ja myös minua.

Kun Mihain veli oli aikoinaaan päässyt käymään Suomessa, niin Mihai oli heti alkanut riidellä veljensä kanssa ja sanonut, että tämän on viisainta mennä muualle. Silloin Anneli soitti hätäpäissään minulle ja kysyi, voisiko veli olla minun luonani yötä. Ei siinä auttanut muu kuin antaa veljelle yösijä, sillä vaikka en ollutkaan asiasta yhtään innostunut, en voinut jättää veljeä kadullekaan. Ei hänestä huolehtiminen tosin ollut minun asiani, mutta en voinut muutakaan.

Kun olin muutama päivä sitten pitämässä esitelmää Annelin pyynnöstä siinä paikallisyhdistyksessä, jossa hän toimii puheenjohtajana, niin hän oli tunkenut oman matkakertomuksensa yhdessä suomalaisessa saaressa vietetystä viikosta samaan iltaan. Niin ei sitten ehditty keskustella esitelmäni pidon jälkeen sen aiheesta, niin kuin on aikaisemmin tehty. Sekin jäi kaivertamaan mieltä. Luulenpa, että en enää pidä esitelmiä tuossa yhdistyksessä eikä taideta muutenkaan pitää yhteyttä, jos se minusta riippuu.

Kuakon pelto on latuuvellaan

2009-10-17T13:41:00.003+03:00

Mummillani oli joitakin sanontoja, joita hän käytti mielellään. Kun järvi oli peilityyni, hän sanoi:"Kuakon pelto on latuuvellaan." Kuakko ilmeisesti tarkoitti kaakkuria. Lata taas on sellainen väline, jolla tasoitettiin pellot ennen kylvöä. "Sitä tulee ku ronin ojua", hän sanoi ihmisestä, joka oli kova puhumaan.

Jos hän pyysi jotakuta hakemaan jotakin, eikä tämä heti löytänyt, niin hän sanoi:" Käske pahua, käy ihte perässä." Jos hän joutui haeskelemaan huolimattomasti jätettyjä tavaroita, niin hän sanoi hakevansa niitä "kissojen ja koirien kanssa". "Lauantaepäevä on ku puuronsilimä" tarkoitti taas sitä, että lauantaina oli usein kiire.

Jos jostakin asiasta alettiin hänen mielestään puhua liikaa, niin hän totesi:" Se siitä", ja lopetti puheen siihen. Jos joku yritti kiistellä asioista hänen kanssaan, niin sanoi aika pian:"Olokoo minun puheen sitte mitätön." Muistan, kuinka minua lapsena tuon kuullessani harmitti. Hän saattoi sanoa myös:"Luovun kanteesta ku Suotorpan tyttö."

Tätini muisti kuulleensa tämän sanonnan jo lapsesta asti: "Vesi on pitkä piimän jatko, akan itku leivän jatko." Jos asiat menivät hyvin, niin sanottiin:" Se o ku päevän kämmenellä." Toinen samaa kuvaava sanonta oli tämä:"Ae onnea, sano Kasperin poeka, ku varpusen pesän löys." Jos oikein harmitti, niin saatettiin sanoa:" Ootas pakkane, ku kesä tulee."

Nykyaikana ei ihmisten puheissa kuule kovinkaan paljon erilaisia sanontoja. Ehkä kaupunkilaistuminen ja radio ja televisio ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että käytetään paljon vain yleiskieltä ja erilaiset sanonnat ja sananparet ovat jääneet melkein kokonaan unohduksiin, vaikka niiden käyttö rikastuttaisi kieltä ja tuottaisi kuulijalleen myös iloa. Mitähän asialle voisi tehdä?

Sota-aikaan

2009-09-30T15:00:00.004+03:00

Sota-aikaan piti pimeän tullen peittää ikkunat, ettei valoa näkyisi ulos. Eipä tuota ohjetta taidettu noudattaa kovin pikkutarkasti ainakaan minun kotikylässäni. Kotitaloni sijaitsi kylätien päässä. Lentokoneita ei yleensä lentänyt läheltä. Joskus vain ääni kuului jostain kauempaa.

Isäni vanhemmilla oli pihapiirissä oma mökkinsä, Mummila, jonka kellariin olisi pitänyt mennä, jos olisi tullut todellinen vaaran paikka. Ei kuitenkaan tullut. Minä en ole koskaan edes tullut käyneeksi Mummilan kellarissa. Nyt se taitaisikin olla liian myöhäistä, sillä niin huonossa kunnossa Mummila on nykyisin, ettei se enää onnistuisi.

Kotiini, niin kuin muihinkin taloihin, piti ottaa sotavankeja töihin. Muistan yhden yksinään olleen sotavangin, jonka nimen olen unohtanut, ja Mikon ja Nikolain, jotka asuivat meillä pihasaunan kamarissa. Kun erään kerran olin menossa Hiljan, kotiapulaisen, kanssa saunaan, niin käännyimme saunan ovelta takaisin, kun näimme, että Mikko ja Nikolai tanssivat siellä alasti ripaskaa.

Mikko ja Nikolai olivat kotoisin Venäjän puoleisesta Karjalasta. Siksi heidän kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikkei venäjää osannutkaan. He kertoivat lapsistaan ja koti-ikävästään ja heistä tuli melkein perheeni ystävät. Kun heidän sodan loputtua piti palata kotimaahansa, niin he lupasivat heti perille saavuttuaan kirjoittaa, mutta mitään korttia tai kirjettä ei heiltä ole koskaan tullut.

Vaikeampaa kuin Mikolla ja Nikolailla oli varmaankin sillä heitä ennen kotonani olleella sotavangilla, joka osasi vain venäjää, sillä tuskinpa kukaan maalaiskylässä osasi venäjää ja pystyi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän olikin surullisen näköinen koko ajan. Ei varmaankaan ollut helppoa olla vieraassa maassa vieraitten ihmisten parissa, joiden kieltä ei yhtään osannut.

Sotavangit saivat mennä tapaamaan toisia sotavankeja, mutta heillä piti olla saattaja mukana. Kerran kun äiti läksi kahden sotavangin saattajaksi ja he olivat veneellä matkalla järven toiselle puolelle, niin toinen miehistä kysyi kesken kaiken, eikö äitiä yhtään pelota, sillä mitä hän voisi tehdä, jos he alkaisivat uhkailla häntä. Äiti kertoi myöhemmin, että siinä vaiheessa häntä kyllä pelotti, mutta onneksi tilanne laukesi itsestään eikä mitään sen pahempaa tapahtunut.

Kun olen kävellyt entisen kotipitäjäni hautausmaalla, niin olen ihmetellyt sitä, että yhdessä hautakivessä lukee pelkästään "Tuntematon sotavanki" ja kuolinaika. Täytyisi joskus kysyä joltakin, miksi hautakiveen on kirjoitettu noin. Kyllä minun kotonani tiedettiin ainakin siellä olleiden sotavankien nimet. Entäpä jos joskus tulevaisuudessa sattuisi niin, että joku sukuaan tutkiva venäläinen haluaisi löytää jotain tietoja juuri tuosta sukulaisestaan, joka nyt lepää tuntemattomana sotavankina haudassaan?

Hankalia tapauksia

2009-09-08T15:40:00.003+03:00

Kävin kolmisen viikkoa sitten kolestrolikokeissa läheisen sairaalan laboratoriossa. Tänään menin terveyskeskukseen kyselemään tuloksia. Kuulemma huomenna minulle joku hoitaja soittaa ja kertoo niistä. Ensiksikin joudun olemaan puhelimen ääressä odottamassa ilmeisesti suurin piirtein koko päivän. Toiseksi en haluaisi tietoja puhelimitse, vaan paperilla, niin kuin tähän asti yleensä on ollut tapana, sillä haluan säilyttää tiedot ja verrata niitä aikaisempiin tuloksiin. Täytyy kai huomisen jälkeen mennä uudestaan terveyskeskukseen ja pyytää tuloksista kopio. Saapa nähdä, onnistuuko se.

Minulla on rantatontti, jonka olen antanut myytäväksi isolle metsänhoitoyhdistykselle jo puolisen vuotta sitten. En ole mielestäni missään vaiheessa sanonut tai edes antanut ymmärtää, että en haluaisikaan myydä sitä, päinvastoin. Kävi kuitenkin nyt ilmi, että sitä ei ole tuon metsänhoitoyhdistyksen taholta yritettykään myydä. En nyt ymmärrä, mistä oikein kiikastaa, kun mielestäni tuon asian piti olla täysin yksiselitteinen.

Kolmas hankaluuksien aiheuttaja on Valitut Palat. Olen ollut Valittujen Palojen tilaaja jo pitemmän aikaa, mutta nyt kun olen kuukausikaupalla yrittänyt päästä eroon Valittujen Palojen tuotteista ja maksuista, niin se ei tahdo onnistua millään. Pari päivää sitten tuli taas Kirjavalioiden kirja ja lasku mukana. Mitä ihmettä oikein pitäisi tehdä Valittujen Palojen kanssa, että pääsee siitä kokonaan eroon, kun puhe ei näytä auttavan? Ei sekään ajatus kovin innosta, että joutuisi aina vain lähettämään takaisin tuotteita, joita ei ole tilannut. Vaivannäköä sekin vaatii.

Ilmoitus lehdessä

2009-09-01T12:14:00.015+03:00

Kerroin täällä aikaisemmin tarinassa "Tule vain katsomaan" Elisabetista, joka oli 18-vuotiaana mennyt naimisiin saksalaisen Hansin kanssa, joka piti kylläkin taloudellisesti hyvin huolta vaimostaan ja lapsistaan, mutta joka harrasti jatkuvasti syrjähyppyjä. Elisabet alkoi juoda siitä huolimatta, vaikka hän joutui käyttämään paljon lääkkeitä. Hän halvaantui oikealta puoleltaan ja menetti samalla puhekykynsä.

Elisabet joutui hoitokotiin. Kun menin häntä sinne katsomaan, niin Hans, joka oli minulle etukäteen puhelimessa sanonut:"Tule vain katsomaan Elisabetia", kiikutti nyt Elisabetin juoksujalkaa pois minun läheisyydestäni. En sitten mennyt enää käymään hoitokodissa, sillä pahoitin mieleni Hansin käyttäytymisen vuoksi. En ymmärrä tänäkään päivänä, miksi hän teki noin. Olimmehan olleet perhetuttuja ja vuosikausia paljon tekemisissä toistemme kanssa. Silloinen mieheni ja Hans olivat kotoisin samasta maasta, heillä oli sama ammatti ja he ymmärsivät hyvin tosiaaan.

Viime sunnuntaina oli Hesarissa Elisabetin kuolinilmoitus. Minulle ei Hans ilmoittanut mitään Elisabetin kuolemasta. Hän pani kuitenkin ilmoituksen myös Hesariin, että suomenkielisetkin sen näkisivät. Elisabethan oli, niin kuin on koko hänen sukunsa, ruotsinkielinen.

Harmin paikka

2009-08-28T12:26:00.011+03:00

Muistini ei koskaan ole ollut mitenkään erityisen hyvä. Läksyjen opettelemiseen kouluaikoina se kyllä riitti, mutta yliopistossa tenttejä varten lukeminen kävi jo työstä. Aika rankkaa oli varsinkin yleisen historian tentteihin lukeminen hallitsijoiden nimineen ja järjestyslukuineen, sotineen ja vuosilukuineen. Pidin siitä huolimatta kovasti historiasta.

Yksi tentti on jäänyt erityisesti mieleen. Tentittävänä oli iso, paksu, kaksiosainen Maailman historia. Menin varta vasten kotiin maalle muutamaksi kuukaudeksi tuohon tenttiin lukemista varten. Luin ja alleviivasin parikymmentä sivua tunnissa, noin 80 sivua päivässä. Luin saman vielä toiseen kertaan.

Tentissä oli kuusi kysymystä, jotka eivät sinänsä vaikuttaneet mitenkään kovin vaikeilta. Yhden kysymyksen kanssa oli tosin hivenen ongelmia, kun muistin kylläkin siinä kysytyn hallitsijan tekemiset suurin piirtein, mutta en ollut varma hallitsijan nimestä enkä varsinkaan järjestysluvusta. Veikkasin sen hallitsijan nimen väärin ja reputin siksi koko pahuksen tentin, vaikka kaikki muut asiat olivat oikein. Suututti ja kiukutti kovasti, mutta ei auttanut muu kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa lukea samaan tenttiin uudestaan. Toisella yrittämällä se tentti meni onneksi läpi.

Mikähän siinä muuten on, että epäonnistuminen jää pitemmäksi aikaa kalvamaan mieltä, mutta onnistuminen ei vastaavasti ilahduta mieltä samalla lailla, vaan sitä pitää melkein kuin itsestään selvänä asiana?

Te otatte, mitä teille annetaan

2009-08-12T14:40:00.002+03:00

Nyt kun puhutaan ja kirjoitetaan paljon Sotshin tulevista talviolympialaisista, niin mieleeni tulee viikon matkani Dagomysiin, jonka tein kymmenkunta vuotta sitten. Sotshi on Dagomysistä vain parinkymmenen kilometrin päässä. Kirjoitin matkastani lyhyesti päiväkirjaani.

Dagomysiä kehuttiin matkaesitteessä näin ylistävästi: "Jos pidät luonnosta, tule Dagomysiin. Täällä on syvänvihreää rauhaa, kuulasta ilmaa, tilaa liikkua, lenkkeillä, uida, pelata, ottaa jopa kylpylähoitoja. Asut täyden palvelun hotellissa, keskellä linnunlaulua, meren ja metsän tuoksua."

No, tuo on sitä esitteiden kehumistyyliä. Kokemukseni hiihtolomamatkastani Dagomysiin oli toisenlainen. Oli kylmä, ja tiet olivat liukkaita. Siksi ulkoilu jäi vähiin. Turistit olivat Suomesta tai Itä-Saksasta, lähinnä naisia tai pariskuntia. Kukin liikkui lähinnä vain omissa porukoissaan. Kun yritimme pienellä joukolla lähteä yhtenä iltana käymään toisessa ravintolassa ja tilasimme sitä varten taksin, niin se taksi jätti tulematta.

Olin maksanut kylpylähoidot loman ajalta, ja minulla oli lääkärin lähete. Heti alussa oli lääkärintarkastus. Lääkärinä oli topakka, keski-ikäinen nainen, ja tulkkina nuori mies. Kerroin, millaisia hoitoja olin saanut aikaisemmilla terveysmatkoillani ja sanoin, että ottaisin mielelläni samantyyppisiä hoitoja, jos se olisi suinkin mahdollista. Lääkäri tokaista napsautti siihen vähän ylimielisesti:"Te otatte, mitä teille annetaan." Ahaa, täällä on tämä systeemi, ajattelin hiljaa mielessäni ja jäin odottamaan, mitä minulle sitten annetaan. Olin tehnyt terveysmatkoja DDR:ään ja Romaniaan, mutta ei niissä lääkäri ollut suhtautunut noin tylysti ja ylimielisesti. En saanut mitään sellaisia hoitoja, joita olin toivonut, vaan vain jotain inhallaatiota. Lisäksi hoidoksi määrättiin hotellin uima-altaassa pulikoimista aamuisin, mikä kuului ilmaisena etuna kaikille hotellissa asuville. Se ei siten voinut kuulua minun erikseen maksamaani hoitopakettiin.

Vastaanoton loppupuolella lääkäri meni huoneesta verhoilla erotettuun osaan. Sieltä alkoi kuulua kovaäänistä lorinaa, aivan kuin olisi kaadettu vettä tai pissattu peltiämpäriin. Tulkin ilme pysyi peruslukemilla. Minua nauratti, mutta yritin pysyä totisena. Vähän ajan päästä se lääkäri tuli muina miehinä verhon takaa. Ilmekään ei osoittanut, että meillä paikalla olleilla voisi olla vähän ihmettelemisen aihetta. Sanoin sitten vain näkemiin ja läksin pois.

Menin kuuliaisena seuraavana aamuna uima-altaalle. Tilanne oli se, mitä olin pelännytkin: uima-allas oli täynnä väkeä ja pärskimistä. Silmälaseja käyttävänä tunsin oloni niin hankalaksi, että katsoin viisaimmaksi jättää sen "hoidon" väliin. Tuon kokemuksen jälkeen ei ole erikoisemmin tehnyt mieli matkustaa naapurimaahan.

Pikkupomona olympialaisissa

2009-08-02T12:42:00.007+03:00

Se oli ikimuistoinen kesä. Helsingissä oli olympialaiset, ja olin päässyt tuttujen kautta mukaan toimintaan. Olin yhden pienen, ohjelmia myyvän ryhmän pomo. Jaoin ohjelmat ryhmäläisille, laskin saadut rahat ja tilitin ne eteenpäin. Avajaisista on mieleen jäänyt Paavo Nurmen olympiatulen sytytys stadionille ja Hannes Kolehmaisen kiipeäminen stadionin torniin ja olympiatulen sytyttäminen sinne sekä valkopukuinen nainen, joka ilmaantui juoksemaan radalle. Moni varmaan ihmetteli samaa kuin minä, että miten tuon naisen juoksu voi kuulua avajaisten ohjelmaan. Ei se kuulunutkaan. Kysymyksessä oli saksalainen "rauhanenkeli", joka olisi halunnut puhua rauhanaatteen puolesta. Hän ehti kuitenkin sanoa mikrofoniin vain muutaman sanan, ennen kuin hänet jo talutettiin pois kentältä.

Minulle jäi noista Helsingin olympilaisista muutama ihan konkreettinenkin muisto: kaksi myyjänmerkkiä olympiarenkaineen, olympia-aiheinen rintamerkki, samanaiheinen koristelautanen ja paperinen alusta.

Kotonani maalla olin tottunut siihen, että isä katsoi hyvin paljon urheilua käsitteleviä ohjelmia, olihan hän itsekin nuorempana urheillut. Äiti sen sijaan ei paljon urheilusta piitannut, varsinkaan kun yleeensä aina oli sen katsomista tärkeämpääkin tekemistä. Minä sen sijaan katselin urheiluohjelmia mielelläni, en tosin jalkapalloa.

Mahtirouvan varjossa

2009-07-25T11:43:00.003+03:00

Olin maalla lähdössä teatteri-iltaan Seurojentalolle. Oli kesäisen leppeä ilma eikä parin kilometrin kävely haitannut, päinvastoin. Yleensä menen mieluummin jonkun kanssa, mutta nyt ei auttanut muu kuin mennä yksin, sillä ei ollut ketään seuraksi.

Tulin Seurojentalolle hyvin ajoissa ja saatoin vapaasti valita mieleiseni istumapaikan, sillä juhlasali oli vielä tyhjä. Valitsin keskikäytävän viereisen paikan oikealta puolelta toisesta rivistä, kun en kehdannut mennä ensimmäiseen riviin, enhän minä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin alkoi tulla muita katsojia ja sali täyttyä.

Sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt. Joku tuli istumaan ensimmäiseen riviin juuri minun eteeni. Se oli naapurikylän mahtirouva upseerimiehensä kanssa. Ketään muita ei ollut ensimmäisellä rivillä, niin että tilaa olisi ollut vähän kauempanakin. Pihisin kiukusta ja mietin kuumeisesti mitä tekisin. "Ei saa herättää huomiota, ei saa herättää huomiota", äidin usein käyttämät sanat pyörivät mielessäni. Siinä miettiessäni, mitä teen vai teenkö mitään, sali alkoi vähitellen täyttyä. Oli myöhäistä vaihtaa enää paikkaa.

Näyttämöllä esitettiin Maria Jotunin näytelmää "Amerikan morsian" ja oikein hyvin esitettiinkin. Seurasin sitä erittäin kiinnostuneena, varsinkin kun ystävättäreni näytteli Amerikan morsianta, josta puhuttiin koko ajan ja jonka odotettiin saapuvan paikalle milloin hyvänsä. Toisella puoliajalla se Amerikan morsian viimein saapui, ja koko katsomo kohahti, vaikka näyttelijä oli kaikille tuttu. Minä olin Amerikan morsiamen tuloa odottaessani unohtanut hetkeksi koko mahtirouvan. Niin se Jotunin teksti vei mennessään. Mutta sen päätin, että tästä lähtien en enää arkaile paikkaa valitessani, menen vaikka parhaalle paikalle, jos se on vapaa.

Lyhyt ura

2009-07-20T11:38:00.003+03:00

Kuulin marttaillassa, että yhteen televisio-ohjelmaan kaivattiin yleisöä. Ilmoittauduin minäkin mukaan. Yleisöä oli paikalla täysi salillinen. Istuin katsomon ylärivillä, seurasin sieltä kiinnostuneena ohjelman kulkua ja läpytin innoissani muiden mukana jonkin ohjelmanumeron loputtua. Se oli niin myönteinen kokemus, että soitin Ohjelma-avustajiin samana päivänä ja maksoin sen jäsenmaksun heti. Kuulemma se taataan, että jokainen yhdistykseen kuuluva pääsee ainakin kerran vuodessa johonkin tv-ohjelmaan avustajaksi.

Niinpä sitten minun vuoroni koitti. Pääsin avustajaksi MTV3:n sairaalasarjaan. Tytär läksi Pasilaan mukaan, kun hän tunsi minua paremmin tuon alueen ja kun hänellä oli sopivasti aikaa. Löysimme helposti perille. Se vähän ihmetytti, että kun menimme WC:n tiloihin, niin sinne meidän jälkeemme tullut televisiosta tuttu naisnäyttelijä riisuutui noin vain suitsait alastomaksi ja vaihtoi sitten päälleen toiset vaatteet. Tuli vähän omituinen olo: hän oli aivan vieressä alastomaksi riisuutuneena, mutta ei katsonut meihin tai sanonut koko aikana yhtään mitään. Meitä ei ollut hänelle olemassa.

Menimme sitten sinne, missä kuvattiin sitä tv-sarjaa, jota varten olimme tulleet. Oli sairaalan odotushuonetta muistuttava tila, kuvaajat, tytär ja minä, ei muuta. Minulle näytettiin sohva, jolle minun piti istuuttua ja jolle minut unohdettiin. Kuvaajat innostuivat kuvaamaan tyttären aulaan tuloa aina uudestaan ja uudestaan. "Rouva, tulkaa vielä kerran", kuului vähän väliä. Kumpikin meistä varmaankin ihmetteli mielessään rouvittelua ja hänen sisääntulonsa jatkuvaa kuvaamista. Viimein kuvaajat lopettivat ja me lähdimme pois.

Minun ohjelma-avustajana oloni oli ollut pelkästää istumista sohvalla ilman salamavalojen räiskettä. Toista kutsua avustajaksi tuskin oli odotettavissa sen vuoden aikana. Kotiin päästyäni soitin Ohjelma-avustajiin ja sanoin, että eroan saman tien yhdistyksestä. Turhaan maksoin jäsenmaksunkin. Jos ei edes sairaalasarjaan pääse ikäihmisenä avustajaksi, niin tuskin sitten mihinkään muuhunkaan ohjelmaan. Kiitti, minulle riitti.

Robottina

2009-07-17T12:45:00.002+03:00

Olen ollut monena vuonna sukuseurani tapaamisessa, joka on pidetty hotelli Arthurin tiloissa. Yhtään tuttua en ole siellä nähnyt. Kerran jo luulin yhden lähisukulaiseni tulleen, mutta kysymyksessä olikin häntä takaapäin muistuttava, punatukkainen naispoliitikko. Ensin juotiin aulassa kahvia tai teetä ja sitten kuunneltiin salissa jonkun sukuseuraan kuuluvan pitämä esitelmä. Kaikkein kiinnostavinta minusta on ollut kuunnella tunnetun pikajuoksijan kertovan harjoittelustaan ja kilpailuistaan.

Kysyin, olisiko mitään vapaaehtoistyötä, jota voisin tehdä. Kuulemma oli, nimittäin osoitetarrojen kiinnittämistä sukulehden numeroihin. Meitä oli yhtenä keväisenä lauantaiaamuna muutama vuosi sitten vanhaa tehdashallia muistuttavissa tiloissa parisenkymmentä henkeä, sukuseuran jäseniä. Haettiin tarrat ja lehdet, pantiin tarra pitkän pöydän ääressä lehden takasivulle yläreunaan, pinottiin lehdet ja vietiin ne kauemmas isompaan pinoon melkein juoksujalkaa. Otettiin lisää lehtiä ja taas sama uudestaan. Ei ollut taukoja, paitsi jos joku itse halusi pitää, ei istumapaikkoja kuin muutama eikä mitään tarjoilua. Tuli mieleen keskiaikainen, robottimainen työskentely vanhoissa tehdassaleissa.

Vuosi sitten ajattelin, että menisin ainakin vielä kerran kiinnittämään tarroja, mutta paikka oli vaihdettu, ja se olisi pitänyt etsiä. Sitä paitsi nukuin hyvin huonosti edellisen yön. Niin loppui robottina olo minun osaltani siihen. Roboteista ei kuitenkaan ole ollut puutetta, sillä sain lehteni. Minusta ei vain ollut pitemmän päälle robotiksi.

Neiti von Beck ja kauniit ihmiset

2009-07-11T13:46:00.004+03:00

Neiti von Beck, vaalea, viisissäkymmenissä oleva nainen, työskenteli pankissa. Hänellä oli Kruununhaassa kaksio, jonka toista huonetta hän vuokrasi opiskelijoille ja toisessa hän asui itse. Neiti von Beckillä oli selvät säännöt, joita tuli noudattaa. Kylpyhuoneessa sai käydä suihkussa, mutta ei saanut mennä ammeeseen. Keittokomerossa sai keittää kahvia tai teetä, mutta ruokaa ei saanut valmistaa. Puhelimeen ei saanut koskea. Kun sisareni tuli käymään luonani, kun asuin neiti von Beckin toisessa huoneessa, niin hän ryntäsi ensimmäiseksi soittamaan puhelimella, ennen kuin edes ehdin kieltää. Neiti von Beck huomasi kotiin tultuaan, että puhelimeen oli koskettu, ja sain siitä satikutia. Niin tarkka hän oli.

Neiti von Beckille tuli Helsingin Sanomat, mutta ei hän lehteä kovinkaan paljon lukenut. Kun hänen huoneensa ovi jäi joskus auki, niin näki, että melkein koko huoneen lattia oli täynnä siisteissä pinoissa olevia Hesareita. Sängyn luo vain vei Hesariton käytävä. Ihmettelin, milloin hän aikoo saada lehtipinonsa luetuksi. Häntä itseään asia ei tuntunut lainkaan vaivaavan, sillä hän näytti elävän täysin tyytyväisenä lehtipinojensa keskellä.

Neiti von Beckin meille, kahdelle opiskelijalle, vuokraamassa huoneessa oli kummallakin seinustalla sänky, kaksi kirjoituspöytää ikkunan lähellä, kaappi ja pari tuolia. Ei muuta. Ikkuna oli kerrostalojen ympäröimälle sisäpihalle. Joka ikisenä lauantaiaamuna aikaisin ulkoa alkoi kuulua kova läiske, kun parvekkeilla hakattiin mattoja. Ihme, että ne matot kestivät hajoamatta sen jokaviikkoisen hakkaamisen.

Neiti von Beck kävi mielellään elokuvissa, varsinkin ulkomaisia filmejä katsomassa niin kuin hänen sisarensa rouva Kärnäkin. Neiti von Beck kertoi, että hän haluaa varta vasten mennä elokuviin nähdäkseen kauniita ihmisiä. Heitähän ei elokuvien ulkopuolella kovin paljon näe.

Aloin jostain syystä kertoa neiti von Beckin luona asumisesta vierustoverilleni kätevien bussiretken aikana. Silloin tämä ällistyksekseni totesi, että hänkin oli opiskeliaikanaan asunut vuoden tuon samaisen neiti von Beckin vuokralaisena. Samantyylisiä muistoja tuosta ajasta oli meillä kummallakin.

Katso, millainen kotsa!

2009-07-09T12:09:00.003+03:00

Eeva ja minä olemme kotoisin samasta pitäjästä, kävimme kumpikin oppikoulua vieraalla paikkakunnalla, mutta emme samalla, ja pääsimme ylioppilaiksi samana vuonna. Eeva on joitakin vuosia minua vanhempi. Molemmat läksimme opiskelemaan samoja aineita samaan yliopistoon. Mutta Eeva tutustui ensimmäisenä syksynä nuoreen ja ihanaan teekkariin, he menivät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin ja alkoivat heti hankkia lapsia. Siihen Eevan opiskelut jäivät, vajaaseen vuoteen.

Eeva ja minä soittelimme aina silloin tällöin toisillemme, sitten Eeva kutsui minut kylään. Ostin kauniin kukkakimpun, panin kesähatun päähäni ja läksin. Eevalla oli lapsi sylissään ja toinen lattialla ryömimässä, kun hän tuli avaaman ovea. Hän oli innoissaan ajatuksesta, että on kotirouvana ja hankkii miehensä kanssa paljon lapsia. Heistä tulee pomomiehiä Suomeen, hän uhosi. Melkein samaan hengenvetoon Eeva kysyi minulta: "Pääsivätkö sinun lapsesi luokaltaan?" - "Tietenkin", vastasin. En ollut koskaan valittanut hänelle, että lapsillani olisi ollut vaikeuksia koulussa.

Kun olin lähtemässä pois ja etsin kesähattuani, niin Eeva otti sen hyllyltä käteensä ja sanoi nauraen:" Katso, millainen kotsa! Keijon isän kotiapulainen on varmaankin ostanut sen itselleen ja unohtanut tänne." Otin kesähattuni muina miehinä hänen kädestään, sanoin hei, avasin oven ja läksin pois. Sen jälkeen ei ole soiteltu eikä tavattu.

Kesä kaupungissa

2009-07-06T19:08:00.010+03:00

Toisinaan tuntuu siltä, kuin yleensä ihmisten mielestä suurin piirtein kaikkien tulisi mennä kesällä maalle niin pitkäksi aikaa kuin suinkin mahdollista. Pitäisi osallistua kesäjuhliin, tavata sukulaisia ja tuttuja ja yleensäkin viettää maalla paljon aikaa ja osallistua kaikenlaisiin menoihin. Minä ajattelen toisin.

Kun jouduin aikoinaan asumaan kaupungin kivierämaassa 12-vuotiaasta oppikouluun menon ja myöhemmin opiskelujen takia, niin ei se ollut minulle, maalaiskodin lapselle, mitenkään helppoa, varsinkaan silloin, kun asuin keskellä kaupunkia. Alkuun kaipasin maalle joka hetki, mutta vähitellen pakostakin totuin, sillä valittavana oli kaupunki ja koulu tai maaseutu ilman koulua, ja kouluun ja sen jälkeen opiskelemaan minä halusin. Mutta kun loma alkoi, olin innoissani, kun pääsin taas maalle.

Nyt kun asun kaupungin laidalla pienen metsikön reunassa Vantaanjoen ja sen rantapuiston lähellä ja kun minulla on erittäin hyvät ulkoilumahdollisuudet, en kaipaa maalle pitemmäksi aikaa. Muutama viikonloppu kesässä riittää aivan hyvin. Parvekelaatikoissa kukkivat eriväriset kukat ja koivut ovat melkein niin lähellä, että niihin voisi koskea. Joinakin vuosina oravanpoikanen on eksynyt parvekkeelle, kerran linnunpoikanen putosi makuuhuoneen ikkunasta sisään ja juoksi kipin kapin toiseen huoneeseen ja avoinna olleesta ovesta parvekkeelle ja sieltä pois. Muut elänvieraat ovat tervetulleita käymään, mutta ampiaisista en pidä, vaan hätistän ne heti tiehensä.

Seurakuntakoti on koko kesän kiinni putkiremontin takia, kuntosali on heinäkuun kiinni samoin kuin korttelitupa. Oma terveyskeskuskin on heinäkuun kiinni, mutta pääseehän sitä naapuriin, jos on tarvis. Kaksi kauppaa, kirjasto, R-kioski ja apteekki ovat sentään auki. Kuviakin voisi ottaa, kun tuli ostetuksi se kamera. Eiköhän tässä taas yhden kesän tule toimeen.

Ei läpytetty

2009-07-03T13:59:00.004+03:00

Marja oli iäkkäänäkin vielä ketterä jaloistaan, ja hän liikkui pyöräpotkurillaan nopsaan paikasta toiseen. Hänelle tuotiin ruoka kotiin ja joskus kävi siivooja, mutta muuta apua hän ei tarvinnut. Tytärtä kyllä yritettiin kunnan puolesta saada hänelle omaishoitajaksi, mutta tytär oli naimisissa ja asui parin sadan kilometrin päässä. Ei hän voinut noin vain jättää miestään ja kotiaan.

Sitten koitti hetki, että Marja ei enää tullut toimeen yksin kotonaan, ja hän siirtyi vanhainkotiin. Siellä hän sai asuttavakseen huoneen, johon tuotiin hänen huonekalujaan ja hänen kaappinsa päälle pantiin hänen valokuviaan, että hän tuntisi olonsa kotoisemmaksi.

Vanhainkodin asukkaat istuivat tai makasivat huoneissaan päivät pitkät, kuka katseli televisiota, kuka kuunteli radiota, kuka makasi sängyssään kattoon tuijottaen tai kuka nukkui. Marja ihmetteli sitä, että ruokailutilaan tai hänen huoneeseensa ei pantu esille mitään kuhunkin juhlaan liittyviä koristeita. Jouluksi tosin oli pitkän käytävän seinälle ruokailutilan kohdalle pantu punaisesta kartongista leikattu tonttu, mutta siinä kaikki.

Päivät olivat pitkät, kun jokainen päivä oli miltei samanlainen eikä ollut muuta odotettavaa kuin ruoka-aika, jolloin talutettiin ruokailutilaan syömään, ja illalla yöpuulle käyminen. Kun sitten vanhainkotiin tuli pieni ryhmä muusikoita pitämään konsertin, niin hyväkuntoisimmat asukkaat talutettiin juhlasaliin sitä kuuntelemaan. Muutama hoitajakin tuli työnsä puolesta paikalle. Mutta mitä minä suuresti ihmettelin oli se, että kukaan ei läpyttänyt. Kun eivät paikalla olleet hoitajat aloittaneet läpyttämistä, niin ei kukaan muukaan. En halunnut minäkään olla ainoa poikkeus, mutta olisi luullut, että jokainen läpyttää tuollaisissa tilanteissa melkein vaistomaisesti. Mutta ei kai se sitten olekaan niin.

Liikkujasta petipotilaaksi

2009-07-01T12:07:00.004+03:00

Ilmari oli koko ikänsä ollut kova liikkumaan. Hän oli nuorempana harrastanut monenlaista urheilua ja hän oli ollut hyvä myös ampumaan, saanut monia palkintojakin.Vielä vanhoilla päivillään hän käveli paljon ja pitkiäkin matkoja. Mutta vähitellen hänen muistinsa alkoi pettää eikä hän tahtonut osata kotiin takaisin. Milloin mistäkin soitettiin, että täällä se Ilmari taas on. Mitäs nyt pitäisi tehdä?

Marja yritti puhua asiasta miehelleen. Hän sanoi:" Älä, Ilmari, lähe kotoa kovin kauvas. Minä oon huolissan sinusta, jos en tiijä, minne sinä oot menny." Ilmari lupasi pysytellä lähellä kotia, mutta hyvät lupaukset unohtuivat, kun hän pääsi vähänkin kotipihaa kauemmaksi. Kun hän meni lääkäriin, niin hänellä todettiin muistihäiriö, joka näytti ajan myötä vain pahenevan. Hän joutui viimein sairaalaan ja sai kovan lääkityksen.

Kun Ilmaria meni katsomaan, niin hän vain makasi sängyssään selälllään tuntematta ketään ja sanomatta mitään. Olisi luullut, että olisi ollut olemassa sellainen hänellekin sopiva lääke, joka auttaisi häntä hänen sairaudesaan, mutta ei veisi häntä, innokasta liikkujaa, muusta maailmasta tietämättömäksi, kattoon tuijottavaksi petipotilaaksi. Marja kävi kuitenkin häntä, elämäntoveriaan, katsomassa harva se päivä aina hänen kuolemaansa saakka.

Näin silloin ennen

2009-06-27T16:14:00.005+03:00

Kun tulin aikoinaan monia vuosia sitten opiskelemaan Helsinkiin, niin vanhempani järjestivät minulle tuttaviensa kautta asunnon. Se oli entisen kaupunginjohtajan lesken ison asunnon yksi huone. Uloskäynti oli keittiön rapun kautta. Vuokraemäntääni en nähnyt kuin pari kertaa. Hänellä kävi kerran viikossa siivooja, joka siivosi koko ison asunnon, myös minun huoneeni, vaikka omasta mielestäni pidin kyllä sen kunnossa. Ei siinä muuta ollutkaan kuin sänky, pöytä, pari tuolia, kaappi ja matto lattialla. Ei muuten mitään, mutta minua vähän nolotti, kun vanhempani saivat vielä muun lisäksi huoneen siivouksenkin maksettavakseen. Muutin pois siitä asunnosta vuoden päästä tavallisten ihmisten pariin.

Pidin kouluaikoinani erikoisesti ainekirjoituksesta. Päiväkirjatkin kirjoitin lähinnä täyteen itse keksimiäni tarinoita. Olisin halunnut ylioppilaaksi päästyäni toimittajakouluun, mutta se muutti Helsingistä Tampereelle, enkä mennyt perässä yrittämään sinne. Sitä paitsi ajattelin, että kyllä kai sitä pääsee lehtialalle muullakin kuin toimittajakoulun lopputulkinnolla.

Isäni järjesti tuttavuuksiensa kautta minulle mahdollisuuden tavata Helsingissä silloinen Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja. Jospa pääsisin tuohon lehteen kesäksi töihin. Menin paikalle vähän ujona ja arkana, mutta kuitenkin toiveikkain mielin. Minulla oli mukanani juttu, joka oli julkaistu paikallislehdessä. Olin Länsi-Berliinin matkani aikana käynyt siinä sen kaupunginosassa, jonka kadut oli nimetty tunnettujen suomalaisten tiedemiesten ja taiteilijoiden mukaan ja kirjoittanut siitä.

Tuo päätoimittaja vilkaisi puolella silmällä pari sekuntia kirjoittamaani juttua, ei lukenut sitä eikä antanut sitä minulle takaisin, vaan antoi sen vain hitaasti valua kädestään lattialle. Kumarruin ja nostin sen lattialta hyvin pettyneenä päätoimittajan käyttäytymisen takia ja lähdin pois. Ei taidettu sanoa edes näkemiin. Toista kertaa en ole koskaan yrittänyt päästä mihinkään lehteen töihin. Olkoot minun puolestani. Onhan onneksi ollut muitakin töitä.

Aatoksiani

2009-06-22T12:55:00.002+03:00

On ollut ihan mukavaa kirjoitella tänne näitä tarinoita. Olen ollut iloinen joka kerta, kun joku on kommentoinut. Mutta sille en ole voinut mitään, että ajan mittaan nälkä on kasvanut syödessä. Mikä hyvänsä kommentti on ollut parempi vaihtoehto kuin ei mitään kommenttia. Luulisin, että helpointa olisi kommentoida valokuvia, varsinkin luontoaiheisia. Aion hankkia uuden kameran, mutta kun saan sen hankituksi ja yritän kuvata, niin ongelma taitaa olla siinä, miten saan kuvat onnistumaan pitkän kuvaustauon jälkeen ja miten saan kuvat ja tarinat sopimaan yhteen.

Eilen kävin taas kiertämässä kävelylenkkini muutaman päivän tauon jälkeen. Vastaantulijoita ei ollut kuin muutama. Ketään heistä en tuntenut. En mennyt hakemaan jutteluseuraa, mutta en olisi saanutkaan. Kävin katsomassa taas Keravanjoen lähellä sitä paikkaa, jossa kasvaa niitä kauniita, punaisia kukkia, joita en ole aikaisemmin missään muualla nähnyt. En tiedä, miten niiden nimen saisi selville.

Yhdellä netin palstoista olen käynyt aika usein keskustelemassa. Olen saanut siellä nyt yhden ärhäkän, eri tavalla ajattelevan kirjoittajan jatkuvasti kimppuuni, vaikka yrittäisin kirjoittaa kuinka asiallisesti ja ainakaan tahallani ketään loukkaamatta. Pitäisi kai vaihtaa palstaa, kun vain tietäisi minne menisi. Kotikasvatukseeni kuului aikoinaan riitatilanteita varten neuvo:" Vanhempi ja viisaampi väistyy ja vaikenee." Noin oli vanhemmilleni helpointa, mutta minä en pitänyt tuosta neuvosta siksi, koska minä olin se vanhin viidestä lapsesta, jonka piti yleensä aina väistyä, kun taas nuorin sai melkein tehdä, mitä huvitti.

Juhannusaaton viettoa

2009-06-20T12:04:00.003+03:00

Minun lapsuudenkodissani vietettiin ilman muuta juhannusta. Paikat pantiin tiptopkuntoon. Isä haki omasta metsästä koivut sekä verannan että porstuan rappujen eteen. Iso kokko pystytettiin lähellä olevan järven rannalle. Mentiin eväitten kanssa, paistettiin makkaraa ja katseltiin kokkoa. Muistelen, että olisi myös laulettu.

Televisiossa kerrottiin monien helsinkiläisten viettävän juhannusaattoa Seurasaaressa. Olin minäkin siellä juhannusaattona vuosia sitten. Siellä oli tuolloin niin paljon ihmisiä, että en tahtonut millään löytää paikkaa, missä seisoa kokon sytyttämisen aikaan. Olin niin lähellä vettä, että jonkun kevytkin tuuppaus olisi saanut minut joutumaan veden varaan. Onnekseni selvisin kastumatta. Toista kertaa en mene kokeilemaan onneani.

Viime vuosina on juhannusajeluista tullut meille kuin perinne. On ollut ilo ajella kaduilla ja teillä, joilla muita liikkujia ei ole pajoakaan näkynyt. Tällä kertaa oltiin kuitenkin vain kotona. Tuli katsotuksi iltamyöhään televisiosta Kesäillan valssia, Kovaa lakia ja Bella Blockia. Meni se juhannusaatto noinkin.

Tapansa kullakin

2009-06-18T18:39:00.003+03:00

Lahden talo sijaitsee järven rannalla. Kerrotaan, että läheisellä lahdella olisi joskus nähty joutseniakin. Kun talon pojan, Erkin, vanhemmat kuolivat hänen ollessaan pieni, niin hän sai holhoojan, joka piti hänestä huolta siihen asti, kunnes hän oli aikuinen mies ja sai tilan rakennukset, pellot ja metsät hallintaansa. Hänen sisarensa Leena asui sijaisperheessä siihen asti, kunnes meni naimisiin.

Kun suoritettiin vanhempien perinnön jako, niin Erkki ehdotti, että hän saisi omaisuuden hallintaansa, mutta Leenalla olisi oikeus tulla joka kesä viettämään perheensä kanssa lomaa lapsuudenkotiinsa niin pitkäksi aikaa kuin haluaisi. Olihan Lahden talossa monta huonetta ja aittoja lisäksi. Leena suostui ehdotukseen, mutta kun hän tuli perheineen ensimmäisen kerran, niin veljen lapset kiusasivat hänen lapsiaan koko ajan, niin että Leena katsoi viisaimmaksi lähteä pois kesken kaiken ja olla enää seuraavana kesänä tulematta.

Erkki meni naimisiin iloisen ja puheliaan karjalaisperheen tyttären Marjan kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi lasta: tyttö ja poika. Tytär muutti pois kotoa, mutta poika, Martti, jäi siihen asumaan. Hänen työpaikkaansa naapuripitäjän kirkonkylään oli vain parikymmentä kilometriä.

Vanhemmat alkoivat jo olla huolissaan, kun Martilla ei näyttänyt olevan lainkaan tyttöystävää. He eivät kiinnittäneet lainkaan huomiota siihen, kuinka innostunut Martti oli käymään yhä uudestaan Tallinnassa. Sitten putosi pommi: Martti ilmoitti menneensä kihloihin virolaistytön Ainon kanssa ja aikovansa pikapuoliin naimisiin hänen kanssaan. Niin Martti tekikin, ja vaimo tuli Lahden taloon nuoreksi emännäksi. Siihen loppuivat kuin seinään Martin Tallinnan matkat. Nyt sitten eletään samassa isossa talossa: toisessa päässä vanhemmat lapsineen ja toisessa päässä isovanhemmat.

Kun minä kävin äitini kanssa kerran kylässä Lahden talossa, niin ihmettelimme mielessämme sitä, että meidän ollessamme tupakeittiössä keskustelemassa Marjan kanssa Erkki näkyi makaavan ruokaperäisillä viereisen kamarin lattialla eikä sängyssä ja ovi oli jätetty auki. No, tapansa kullakin.

Välimeren klubilla

2009-06-15T13:52:00.002+03:00

Tein Korsikan matkan joitakin kymmeniä vuosia sitten silloisen mieheni Heinzin kanssa. Heinz huomasi jostakin saksalalaisesta lehdestä ilmoituksen Välimeren klubista. Innostuimme molemmat ja varasimme kolmen viikon matkan. Lensimme ensin Frankfurtiin ja sieltä toisella koneella Korsikalle, jonne Suomesta ei ollut silloin suoria lentoja. En tiedä, onko nytkään. Jatkoimme matkaa Club Mediterraneehen, Välimeren clubille.

Saimme asuttavaksemme pyöreän, kaisloista tehdyn majan, jossa oli hiekkalattia, kaksi hetekaa ja pieni pöytä niiden välissä. Ruokailimme ulkoilmaravintolassa. Hyvää ruokaa oli ja hyvin maistui. Pimeä tuli jo iltakahdeksan tai -yhdeksän maissa, ja silloin oli viisainta olla majassa, sillä sinne olisi ollut säkkipimeässä vaikea löytää. Ostimme varmuuden vuoksi sähkölamput. Peseytymispaikka oli sekin avoimen taivaan alla. WC:ssä oli vain reikä keskellä pienen kopin lattiaa. Kyki siinä sitten.

Clubin harrastusmahdollisuuksista oli meille tärkein purjehtiminen. Heinz oli harrastanut purjehtimista jo pienestä pitäen kotikaupungissaan Berliinissä, ja hän pääsi pitemmälle ehtineiden ryhmään. Minä taas en ollut koskaan purjehtinut. Siksi jouduin alkeiskurssille. Ensin piti vain suorittaa uintikoe. Osasinhan minä uida ja olin käynyt uimakouluakin, mutta uimataito piti myös näyttää käytännössä. Jouduin uimaan aika kaukana olevalle luodolle ja takaisin. Ei sekään olisi muuten tuottanut vaikeuksia, mutta kun piti uida siellä, missä veneetkin liikkuivt, niin se ei ollut aivan helppoa. Vähän suorastaan pelotti niiden veneiden takia. Onneksi kaikki meni hyvin. Pääsin purjehtimaan, ensin isommassa ja sitten pienemmässä veneessä. Aurinkoista oli suurin piirtein joka päivä, ja ruskeina kuin pavut tulimme takaisin Suomeen. En ole koskaan ollut niin ruskea, kuin mitä olin tuolloin.

Joka kerta silloin, kun klubille saapui uusia turisteja, pidettiin juhlallinen vastaanottoseremonia. Ranskan ja Saksan liput liehuivat sen merkiksi , että niistä maista oli osanottajia. Kun kysyin puolileikilläni, miksi ei Suomen lippua voida vetää salkoon, kun minä olen kerran suomalainen, niin sain vastaukseksi vähän yliolkaisen ja alentuvan tuhahduksen. Kaipa sitten yksi suomalainen ei ollut edes lipun väärti.

Kortti Giselalle

2009-06-13T12:26:00.002+03:00

Vein R-kioskiin kortin Giselalle lähetettäväksi. Tutustuin Giselaan, kun oltiin parikymppisiä ja töissä Länsi-Berliinisssä lastenkodissa, jonka muut työntekijät olivat diakonissoja. Minä olin siellä yhden kesän. Vauvojen kylvetyksen diakonissat hoitivat itse emmekä me kesäapulaiset saaneet puuttua siihen. Olisin kyllä halunnut oppia senkin työn, sillä olin kihloissa saksalaisen miehen kanssa ja menossa naimisiin. Toiveissani oli kahden lapsen saaminen sitten, kun olen naimisissa.

Siellä lastenkodissa oli aina kova kiire. Lapset piti viedä puolijuoksua rappuja alas ja ulos leikkikehään. Syliin ei saanut ottaa. Minusta tuo kielto tuntui pahalta, sillä yksi lapsista ojenteli itkien käsiään päästäkseen jonkun syliin. Olisin kyllä mielelläni ottanut, jos olisin saanut. Syöttäessä piti pitää lusikkaa lapsen suun edessä, ettei hän voinut sylkeä ruokaa pois suustaan. Asuin lastenkodin alakerrassa yhdessä huoneessa, jossa oli muurahaisia. En erikoisemmin pitänyt niiden kanssa yhdessä asumisesta.

Minun ja Giselan tiet erosivat sen kesän lopussa. Minä palasin Suomeen ja Gisela muutti Länsi-Berliinistä Länsi-Saksan puolelle. Sen jälkeen olemme kirjoitelleet, milloin tiiviimmin milloin harvemmin, mutta emme ole tavanneet. Gisela on soittanut muutamia kertoja uudenvuodenpäivänä aamuyöllä puoli kahden maissa Suomen aikaa ja toivottanut hyvää uutta vuotta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun itse oli juuri nukahtanut, niin ei silloin ole ollut kovin innostunut vastatessaan. Täytyisikin tästä soittaa Giselalle. Puhelinnumerohan minulla on.

Mieleni valtasi pelko

2009-06-11T19:40:00.002+03:00

Olen ajatellut, että käyn kävelyllä ainakin joka toinen päivä. Tuommoinenkin asia minun täytyy päättää mielessäni, muuten pelkästään kykin kotona tietokoneen vieressä, television ääressä, kotiaskareita tekemässä tai kauniilla ilmalla parvekkeella lehtiä lukemassa ja aurinkoa ottamassa tai käyn vain pikaisesti asioilla.

Eilen läksin innoissani ulos. Kävelin ensin lasten leikkikentän, sitten ankkalammikon ja nurmikenttien ohi ja saavuin joen yli kulkevalle sillalle. Tuijotin vetehen, mutta en kauan, vaan riensin katsomaan tien varressa kasvavaa punaisten ja keltaisten kukkien merta. Kukkien nimiä en tiedä, mutta niitä oli ilo katsella. Kävelin joen vartta mäkeä ylös ja sitten alas. Vähän kauempana on kuntoilupaikka. Siellä sopii nostaa vaikkapa paksua hirttä, jos voimia on riittävästi. Nyt siellä näkyi olevan joku mies sen hirren kimpussa. En jäänyt katsomaan, nouseeko se hirsi vai ei.

Kuljin minigolfradan ohi kotia kohti. Mutta sitten alkoi tehdä mieli kiertää sama lenkki vielä kerran toisinpäin. Kävelin joenrantatielle ja aloin kulkea takaisin uuden sillan suuntaan. Joen toiselta puolelta, Tuusulanväylältä, kuului jatkuva liikenteen kohina. Yhtäkkiä siinä yksin kulkiessani mieleni valtasi pelko: Entäpä jos joku vähän häiriintynyt mies tulee vastaan ja käy yhtäkkiä käsiksi, kuten on sattunut? Pystyisinkö puolustautumaan? Mutta se pelon tunne meni ohi, kun jatkoin vain sitkeästi matkaa kotiinpäin. Pääsin hyvin perille.

Harmin paikka

2009-06-10T18:48:00.006+03:00

Vanhin tietokoneemme on tullut tiensä päähän. Sain sen aikoinaan hyvin halvalla, sillä se oli kauppaoppilaitoksen vanha, käytöstä poistettu kone, jonka ostin serkkuni miehen kautta, hän kun oli tuossa koulussa töissä. Kone on mustavalkoinen eikä siihen ole voinut liittää tulostinta.

Tein sukututkimusta noihin aikoihin, kun tuli hankituksi tuo kone, ja kirjoittelin myös sille sukuun liittyviä tarinoita. Halusin vilkaista pari päivää sitten yhtä sukutarinaa, ja siellä se oli tallessa. Muistelen, että olisin kirjoittanut kaikki nuo sukujutut myös muualle ja tallettanut ne, mutta enää en olekaan täysin varma. Voi, itku sentään, jos en ole noin tehnyt!

Kolme päivää sitten, kun olisin halunnut pelata pasianssia vanhalla tietokoneella, kuten aikaisemmin olen toisinaan tehnyt, en saanutkaan sitä kunnolla avatuksi. En voinut pelata enkä lukea tuolta koneelta mitään. No, onhan meillä kaksi uudempaa tietokonetta, mutta harmittaa ajatuskin, ettei kaikkia noita sukuun liittyviä tarinoita olisikaan uudemmassa tietokoneessa tai paperilla tallessa. Tämmöistä tämä on!

Kaatumisia

2009-06-08T11:48:00.002+03:00

Kun joitakin vuosia sitten kiiruhdin Pasilassa raitiovaunupysäkille, niin löin jalkani reunukseen ja lensin nurin. Pääsin kuitenkin aika helposti ylös ja riensin saman tien pysäkille tulleeseen raitiovaunuun, jossa sain istumapaikan. Sitten piti vaihtaa bussiin, jossa jouduin seisomaan. Nojasin keskikaiteeseen. Ajattelin, että seison niin kauan kuin suinkin kestän enkä yritä saada ketään luopumaan kallisarvoisesta paikastaan. Tuskin se olisi onnistunutkaan. Kotiin pääsin juuri ja juuri. Enää ei kävelystä tullut mitään. Mieheni ihmetteli, miksi minä konttasin lattialla hänen saapuessaan.

Kun vuosi sitten liukkaiden kelien aikaan kävelin kaupasta kotiinpäin, niin yhdellä kohtaa tiellä jalka liukui alta ja pöllähdin takapuolelleni. Ei siinä mitään, nousin hitaasti ylös ja jalka tuntui olevan kunnossa. Takapuoleenkaan ei ihmeemmin koskenut. Pääsin säikähdyksellä. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni, ettei pöllähtämiselleni vain ollut silminnäkijöitä, aivan kuin se olisi ollut jokin hyvin hävettävä asia.

Kun olin auttamassa seurakunnan myyjäisissä, niin vähän ennen varsinaisten myyjäisten alkamista läksin puolijuoksua hakemaan jotain tarpeellista ja löin jalkani vahingosssa kaiteen reunaan ja lensin taas kerran nurin. Panin vaistomaisesti käteni eteen ja nyt siihen sattui. Se piti käydä kuvauttamassa sairaalan röntgenissä. Onneksi ei ollut mitään vakavampaa.

Olen käynyt kuntosalilla säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuosikausia. Kerran yhdeltä telineeltä pois tullessani pidin liikaa kiirettä ja kompastuin. Satutin jalkani enkä voinut käydä salilla vähään aikaan. Ehkäpä yleensä salilla käymisestä on kuitenkin ollut niin paljon hyötyä, ettei ole käynyt tähän menessä tuon pahemmin. Toivottavasti ei koskaan käykään.

Viinimarjoja linnuille

2009-06-06T15:53:00.004+03:00

Sain lapsuudenkotini omaisuudenjakokokousten seurauksena metsäpalstan, joka sijaitsee kotitaloni maiden kauimmaisessa nurkassa lähellä pientä lampea. Tätini on kertonut, että kun hän oli ollut nuori, niin lammen rannalla oli kasvanut heinää, joka oli kaadettu ja kuljetettu monien kilometrien päässä olevan tilan navettaan lehmien syötäväksi.

Nykyisin siellä on metsäautotie, joka päättyy palstani reunaan. Siitä on vielä pari kilometriä lammen rannalle. Luultavasti menemme tänäkin kesänä käymään kotiseudullani ja vuokraamme sieltä mökin muutamaksi päiväksi. Nyt kyllä ottaisin mukaan myös kumisaappaat. Viimeksi yritin päästä lammen rannalle kävelykengissä, mutta maasto oli sen verran hankalaa, että piti kääntyä takaisin.

Mieleni tekisi ostaa punaviinimarjapensas ja istuttaa se lammen rannalle. Itse tuskin menisin sinne asti viinimarjoja poimimaan, mutta linnut varmaankin söisivät niitä mielellään. Tuskin se marjapensas olisi kovin kalliskaan. En tosin tiedä hintaa.

Olen antanut paikalliselle metsästäjien yhdistykselle luvan kulkea palstani läpi ja ampua. Viime kesänä palstallani ammuttiin hirvi, ja olisin saanut palan hirvipaistia, jos olisin sen varta vasten käynyt sieltä parin sadan kilometrin päästä hakemassa, mutta hakematta se jäi. Mieluiten antaisin luvan vain palstani läpikulkuun, mutta en eläinten ampumiseen.

Oi, niitä aikoja!

2009-06-04T12:36:00.005+03:00

Minäkin läksin Seurojentalolle. Siellä oli ohjelmalliset iltamat ja lopuksi pari tuntia tanssia, kuten tuolloin oli tapana. En osannut kovin hyvin tanssia, mutta hällä väliä, mukaan vain. Jännitin tosin sitä, saisinko lainkaan tanssia, sillä en halunnut jäädä seinäruusuksi, niin kuin ujoimmille tytöille helposti saattoi käydä. Reippaaammilla ja rempseämmillä ei ollut sitä pelkoa. Siinä sitten istuin seinustalla odottaen, että joku tulisi hakemaan, ja Lasse tuli. Ei hänkään ollut mikään tanssilattioiden partaveitsi, mutta minulle hänen tanssitaitonsa riitti hyvin.

Lasse oli tullut moottoripyörällään kotikylästään parinkymmenen kilometrin päästä. Tuon tanssi-illan jälkeen tapailimme ja kirjoittelimme. Olin aika usein hänen kyydisssään. Tuuli leyhytti hiuksia ja maisemat vaihtuivat, kun ajeltiin pitkin teitä. Vaikka minua vähän pelotti, niin nautin silti vauhdin hurmasta. Sitten Lasse kosi. Minulla olivat opiskelut vielä kesken eikä minusta olisi ollut maalaistalon emännäksi, sillä olen harmikseni hyvin epäkäytännllinen. Silti tuntui hyvin pahalta antaa Lasselle rukkaset.

Vielä nytkin olen kysellyt, mitä Lasselle kuuluu, serkultani, joka käy sukuloimassa tuossa kylässä, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Lasse oli kuulemma mennyt naimisiin talouskoulun priimuksen kanssa, mutta heille oli tullut myöhemmin avioero. Sen jälkeen Lasse on elellyt yksin kotitalossaan.

Katkennut nollalanka

2009-05-25T15:48:00.004+03:00

Kun isä jouui pitemmäksi aika sairaalaan ja äiti muutti kaksioon hänen lähelleen, niin Järvelä jäi tyhjäksi. Siellä käytiin vain kesäisin, ja se alkoi rapistua, kun sitä ei hoidettu. Mark sanoi, että varmaan naapuritkin ihmettelevät, miksi noin on. Hän oli sitä mieltä, että hän voi kyllä maalata sen, jos maalia vain hankitaan. Roope varmaankin ilahtui ilmaisesta työstä puhumisesta ja osti maalit. Niin Mark ryhtyi työhön. Ison, kaksikerroksisen talon maalaamiseen kului pitkä aika. Ei siinä paljon muuta ehditty tehdä koko kesänä. Minusta ei tosin ollut talon maalaamisessa apua.

Käytiinpä sitten tuon maalaamisurakan jälkeenkin Järvelässä. Se oli kauniilla paikalla järven rannalla. Yhdellä kertaa, kun olimme tulossa muutamaksi päiväksi, naapurin veljekset olivat läheisellä pellolla töissä. Kun pysähdyimme vaihtamaan pari sanaa, niin toinen heistä viittasi kädellään Järvelän rantasaunaan päin ja sanoi, että siihen vievä nollalanka on poikki ja että se on viisainta korjauttaa aivan heti. Muuten voi saada sähköiskun, jos yrittää lämmittää rantasaunaa. Naapurien ilmeet olivat hyvin totiset.

Heti Järvelään päästyämme menin puhelimen ääreen ja soitin sähköliikkeeseen ja selitin asian. Sieltä tultiin pian korjaamaan katkennut nollalanka. Hirvittää vieläkin ajatus, että naapurit eivät olisi olleet varoittamassa ja olisimme lämmittäneet rantasaunan. Ihmettelen yhä sitä, miksi johtoa ei ollut korjattu aivan heti ja miksi minulle ei kerrottu asiasta, vaikka meidän maalle menostamme tiedettiin. Huh, tätä maailmaa!

Valvenäky

2009-05-22T12:25:00.003+03:00

Istuin eilen television ääressä ja katselin Teho-osastoa ja sen yhtä lääkäriä, joka oli joutunut itse potilaaksi, kun hänelle jouduttiin siirtämään uusi sydän. Istuin puolinukuksissa. Välillä katsoin tarkemmin, välillä silmäni lupsahtivat kiinni. En varmaankaan ollut kuin muutamia sekunteja silmät kiinni, kun yhtäkkiä havahduin: mieheni Mark seisoi puolikumarassa television edessä ja näpräsi kännykkäänsä. Yhtä äkkiä kuin tuo näky oli ilmaantunut, se myös hävisi. Vaikka minusta tuntuikin selvältä, ettei Mark ole myöskään makuukamarissa, niin jalkani veivät minut kuitenkin sinne tarkistamaan.

Olin ollut päivämmällä kylässä naisystäväni Liisan luona, jonne Mark oli vienyt minut autolla. Halattiin lähtiessäni, niin kuin yleensä aina teemme erotessa. Kylässä ollessani hän lähti sairaalaan ja soitti sieltä lyhyesti ja kertoi, että huomenna hänet leikataan. Panen kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että kaikki menisi hyvin. En muista aikaisemmin koskaan nähneeni minkäänlaisia valveunia, mutta siitä en ole aivan varma, olisiko niin sattunut joskus lapsena. Olisi kiinnostavaa tietää, onko joku palstan lukija sattunut näkemään joskus valvenäkyjä.

Päällimmäisiksi paremmat

2009-05-18T10:45:00.003+03:00

Niin kauan kuin muistan olen pitänyt runoista. Kun kotona sain toivoa lahjaa, oli sitten kysymys joulusta, tai nimi- tai syntymäpäivästä, niin useimiten toivoin kirjaa, varsinkin runokirjaa. Leinon Helkavirret minulla on ollut parikymppisestä, ja kaikkiaan runokirjoja minulla on kuutisenkymmentä. Kirjastosta voi ilman muuta lainata luettavakseen myös runokirjoja, mutta minusta ei runoja oikein voi lukea kuin komennuksesta kuukauden ajan, vaan niitä pitäisi voida lukea silloin, kun mieli tekee.

Nuorena sain ottaa kesäisin lausuntatunteja ja lausuin mielelläni eri tilaisuuksissa. Varsinkin koulun juhlissa olin vakituinen esiintyjä, mutta lausuin muissakin tilaisuuksissa. Muistan harjoitelleeni niinkin, että kuljin vintin portaita ylös ja alas ja lausuin samalla ääneen. Antoiko opettajani tuollaisen ohjeen vai keksinkö sen itse, sitä en enää muista.

Erikoisesti kaksi tilaisuutta, joissa esiinnyin, ovat jääneet mieleeni. Toinen on kinkerit, joilla esitin rukouksen ja toinen juhlat, joilla koulutoverini ja minä lausuimme vuoropuheluna runon, kahden sankarivainajan keskustelun. Näyttämöllä oli vain kaksi havuin peitettyä kumpua. Meitä ei näkynyt, sillä olimme kulisseissa. Vain äänemme kuului. Melkein vieläkin voin aistia sen tunnelman, joka tuolloin vallitsi. Yleisö kuunteli täysin hiljaa.

Leinon runoja olen lukenut mielelläni. Varsinkin runo "Tumma" on tullut luetuksi moneen kertaan. Siitä tähän lyhyt lainaus lopusta:

"-niin eli ikänsä kaiken ,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat,
päällimmäisiksi paremmat."

Pankaamme päivät päälletyksin, niin paremmat kuin pahemmat ja päällimmäisiksi paremmat, mutta älkäämme Tumman lailla olko iloitsematta tai surematta.

Kasvoton mies ja holvisilta

2009-05-13T16:53:00.004+03:00

Olin ajatellut lähteä pienelle lenkille ja kävellä ensin Arto Siikamäen tekemän alumiinipatsaan luo, joka on viralliselta nimeltään Lepotauko 2. Minusta nimeksi kävisi paremminkin Kasvoton mies, sillä istuvalla sotilaalla on kaikki muuten paikallaan, paitsi että kasvojen kohdalla on pelkkä aukko. Ehkä tuo sopii hyvin, sillä sotilaathan kuuluvat kasvottomiin, joukkoihin, jotka ovat sotakoneiston osia, tahtoivat sitten tai eivät. Puolustussota on kenen hyvänsä varmaan helpompi ymmärtää kuin hyökkäyssota.

Kasvottoman miehen luota jatkaisin matkaa leikkipuiston viertä lammelle, joka on ankkojen ja sorsien lempipaikka. Sen takana ja vieressä aukenevat kentät, joille on aivan kuin ripoteltu sinne tänne kivipaasia, puolalaisen kuvanveistäjän aikaansaannoksia. Olisi jo vähitellen minunkin aika tiirailla niitäkin lähempää eikä aina vain matkan päästä.

Aina kun kävelen Keravajoen ylittävälle uudemmalle sillalle, menen sen puolivälin paikkeille ja katselen sieltä uomassaan laiskasti virtaavaa ruskeaa vettä. Uimaan ei Keravanjokeen tee mieli. En ole siinä nähnytkään muiden uivan kuin sorsien.

Jatkaisin matkaa Keravanjoen vartta pitkin pienen kosken tapaisen ohi aina 1700-luvulta peräisin olevalle kiviselle holvisillalle, joka kuului vanhaan tiehen, joka kulki Helsingistä Hyrylän kautta Hämeenlinnaan. Sillalta kääntyisin takaisin ja tulisin niittyjen, peltojen, kasvimaiden ja urheilukentän ohi taas lähtökohtaan. Kävelijöitä ei yleensä koskaan ole matkan varrella näkynyt, vain joitakin pyöräilijöitä.

Elämän sietämättömästä keveydestä

2009-05-09T20:11:00.005+03:00

Jäin miettimään, mitä oikein tarkoitetaan, kun puhutaan elämän sietämättömästä keveydestä. Yritin etsiä netistäkin selitystä tuolle sanonnalle, mutta en löytänyt. Aiheesta puhuttiin, kuin kaikille muille olisi ihan selvää, mistä oikein on kysymys. Minulle se ei ollut. Ei myöskään käynyt ilmi, kuka filosofi, tiedemies, kirjailija tms. on keksinyt tuon sanonnan. Sekin olisi kiinnostanut. Miksi elämän keveys olisi sellaista, mitä ei voi sietää tai suvaita? Emmekö me yleensä toivo, että elämä ei olisi kovin raskasta?

Sellaisen jonkun keksimän selityksen viimein löysin, että elämän sietämätön keveys tarkoittaisi sitä, että elämä tuntuisi tylsältä, ellei olisi mitään ongelmia. Ehkä me kaipaammekin jossakin määrin niitä ongelmia, että elämässä olisi elämisen maku, mene tiedä.

- Spekuloinnit ja selitykset ovat tervetulleita.

Tyttö nuori matkallaan

2009-05-08T15:24:00.002+03:00

Minulla oli koulu- ja opiskeluaikoinani kirjeenvaihtotovereita useista eri maista. Yksi heistä oli hampuriilainen Werner, joka opiskeli insinööriksi jossakin Hampurin lähikaupungissa. Werner kirjoitti yhdessä kirjeessään, että tulepa käymään Hampurissa, voit asua vanhempieni luona, kun autat vähän kotitöissä. Ja minä tyttöpä lähdin. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja ajattelin, että eiköpähän koulussa opitulla kielitaidolla tule matkalla toimeen.

Ensin piti matkustaa laivalla Tukholmaan, jonne se tuli aamulla, ja juna Kööpenhaminaan läksi vasta illalla. Istuessani ajankuluksi puistossa tutustuin romaninaisiin, jotka hyväksyivät minut ilman muuta joukkoonsa, ettei minun tarvinnut olla yksin. Kului aikakin paremmin kuin yksin odotellessa. Kouluruotsillani tulin heidän kanssaan ihan hyvin toimeen. Mukavaa väkeä.

Illalla nousin kimpsuineni ja kampsuineni junaan, josta piti vaihtaa Kööpenhaminassa toiseen junaan. Hampurin asemalla minua oltiin vastassa. Sieltä päädyin taksilla mennen hienoon huvilaan Blankenesessa. Saksa oli muutamaa vuotta aikaisemmin hävinnyt 2. maailmansodan. Hampuriakin oli kovasti pommitettu, varsinkin tiuhaan asuttuja työläiskaupunginosia. Rikkaiden asuttamia puutarhakaupunginosia pommittamalla ei olisi tullut kovin paljon uhreja. Saksahan oli pitänyt saada polvilleen ja hyväksymään rauhanehdot.

Isäntäperheeni Blankenesen talo oli suuri ja komea. Sen lähellä oli kasvimaa ja iso puutarha. Olisin mielelläni kykkinyt puutarhassa, mutta sinne minua ei laskettu. Sen sijaan sain sisällä tehdä töitä, joita kukaan muu ei ehtinyt. Lähinnä minun piti aina ja aina vain kiillottaa kuparisia ovenkahvoja ja pyyhkiä pölyjä supersiistissä huushollissa. Perheenpää oli asianajaja ja hänen vaimonsa kotirouva.

Sain joskus syödä perheenäidin kanssa samassa pöydässä. Tuolloisesta ruoasta ovat täytetyt tomaatit jääneet parhaiten mieleen. Niistä ei nälkä lähtenyt. Siinä hienossa huushollissa minä elin nälässä ja yksinäisyyden aiheuttaman koti-ikävän kourissa, kun ei oikein ollut ketään puhekaveria. Nukuin yksin vintillä pienessä kamarissa, jossa ei tainnut olla muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja tuoli. Minulle sanottiin, että ulkona ei pidä mennä juttelemaan kenenkään kanssa eikä pidä yrittää tutustua kehenkään.

Kerran kun olin yksin kävelyllä, niin kyyneleet valuivat silmistäni, nojasin puuhun ja aloin itkeä. Naapuritalossa asuvan perheen äiti pysähtyi kohdalleni ja kysyi, miksi olin surullinen. Kerroin hänelle olostani ja yksinäisyydestäni. Hän ymmärsi minua, ja sain siitä perheestä tukea ja turvaa Hampurissa oloni loppuajaksi. Perhe oli joutunut jättämään sodan melskeissä kotinsa Itä-Preussissa ja oli asettunut asumaan Hampuriin.

Kirjeenvaihtotoveriani Werneriä tapasin koko aikana vain pari kertaa. Toisella kertaa olimme suuressa Planten und Blumen - kukkanäyttelyssä ja toisella kertaa jotakin teatteriesitystä katsomassa. Siitä pidettiin tarkoin huolta, että Werner ja minä emme vain mitenkään joutuisi milloinkaan istumaan vierekkäin, vaan aina olisi joku meidän välissämme. Luultiinkohan, että minä olin tullut pyydystämään Werneriä? Siltä se joskus vaikutti.

Kun lähdin kotimatkalle, niin tiesin, että Hampuria ja Werneriä minun ei tulisi koskaan ikävä. Eikä ole tullut.

Vilukissa ja huterat jalat

2009-05-07T11:30:00.003+03:00

Olen aina ollut todellinen vilukissa. Muistan, kuinka jalkojani paleli kovasti varsinkin silloin, kun tulin talvella hiihtäen kansakoulusta kotiin. Tuohon aikaan monot eivät olleet mitenkään lämpimät. Matkaa ei ollut sen enempää kuin kaksi kilometriä jäätä pitkin, ja äiti lämmitti aina vettä valmiiksi. Mikä ihana tunne, kun sai panna kylmät jalkansa varovasti vatiin lämpimään veteen! Mutta ei pelkästään jalkojani palele helposti, vaan ihan koko kroppaa. Sitä on vain vähitellen oppinut tulemaan tuon asian kanssa toimeen, pukemaan paljon päälle ja varomaan kovin kylmällä ilmalla pitempään ulkona olemista.

Paitsi helposti kylmät niin jalkani ovat myös huterat. Silloin kun kävin oppikoulua, piti aamuhartauden ajaksi mennä luokasta paririvissä juhlasaliin seisomaan. Joskus aamuhartaus saattoi kestää puolikin tuntia. Kun tuli kovin hutera olo, niin vinkkasin luokkatoverille, joka saattoi minut luokkaan. Sen verran varani pidin, että koskaan en kaatunut juhlasalin lattialle. Siinä olisikin voinut käydä huonosti, ainakin silmälasit olisivat voineet mennä rikki. Mitään vapautusta aamuhartuksista en huterien jalkojen takia koskaan saanut. Onneksi nykyaikana ei kouluissa tarvitse mennä mihinkään juhlasaliin, vaan aamunavauksen voi kuunnella keskusradiosta omalta paikaltaan.

Minua palelee edelleen helposti enkä pysty nytkään seisomaan kauan samalla paikalla. Siksi kartankin kaikkia sellaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joissa pitäisi seistä pitempään paikoillaan. Ihmistungos olisi minulle kauhistus.

Henki ja elämä

2009-05-06T10:56:00.004+03:00

Laura on aina pitänyt koirista. Jo kun hän oli pieni, niin hän rukoili vanhemmiltaan koiraa, mutta ei hän silloin saanut. Mutta kun hänellä oli oma huusholli, niin hän hankki enimmäiseksi koiran. Siitä oli seuraa, iloa ja hyötyä. Ensio, poikaystävä, sai tottua siihen, että joutui kilpailemaan Lauran suosiosta.

Sitten hankittiin yhdessä oma mökki ja sinne aina vain enemmän koiria, kunnes niitä oli toistakymmentä. Kun meni käymään heidän luonaan, niin vähän väliä koirat aloittivat kuorohaukunnan, varsinkin silloin, kun joku niistä huomasi yläkertaan vievillä portailla olevasta ikkunasta, että läheisellä kadulla kävelee joku koiran kanssa. "Hiljaa!" kajahti silloin kovaan ääneen, mutta ei se aina auttanut.

Koirat ovat Lauralle henki ja elämä, hän hoitaa niitä, asuu niiden kanssa, laskee niitä ulkoilemaan puutarhaan, hoitaa itse niiden pienet vaivat ja reippaasti myös synnytykset sekä tekee yhdessä muiden koirafanien kanssa matkoja koiranäyttelyihin eri puolille Suomea ja muuta Eurooppaa.

Olin kerran vähällä lähteä mukaan yhteen koiranäyttelyyn Keski-Eurooppaan. Harmittaa vieläkin, että se silloin jäi. Olisipahan varmaankin ollut mielenkiintoinen ja samalla erilainen kokemus, vaikka en mikään koirafani olekaan.

Suurin, ihmettelevin silmin

2009-05-05T10:57:00.004+03:00

Vuosi sitten Leena soitti ja kertoi, että hän yrittää järjestää tapaamisen, jos se kenelle meistä entisistä työtovereista suinkin sopii. Sanoin, että minulle kyllä käy, ja sovittiin aika. Istuttiin sitten Omenapuussa, syötiin ja juteltiin sydämen kyllyydestä. Puhumista riitti. Meitä oli vain kolme, ja siksi oli paljon helpompi jutella, kuin jos iso joukko olisi ollut paikalla kuten edellisenä vuonna.

Lähdimme samaan aikaan pois. Kuljimme Keskuskadulla nuoren naisen ohi, joka oli polvillaan anovassa asennossa kädesssään peltipurkki, jossa oli muutama kolikko. Kuljin ensin toisten mukana ohi, mutta sitten käännyin ja menin naisen luo. Annoin hänelle kymmenen euron setelin ja sanoin romaniaksi, että pane tämä eri paikkaan talteen, ettei kukaan sitä vie sinulta. Tuskinpa hänelle monikaan paikallinen on puhunut Helsingin kaduilla hänen äidinkieltään. Kun läksin jatkamaan matkaa, hän jäi katsomaan suurin, ihmettelevin silmin.

Hirttomäki ja kuolemanrangaistus

2009-05-04T11:15:00.002+03:00

Lyhyen kävelymatkan päässä täältä on Hirttomäki, jossa Ruotsin vallan aikaan hirtettiin rikollisia. Nyt se on kuin mikä hyvänsä pensaita ja puita kasvava mäki, jossa on myös siinä myöhemmin asuneen naisen asumuksen kivijalka.

Onneksi ei tarvinnut elää tuohon aikaan Suomessa, sillä en hyväksy kuolemanrangaistusta enkä silmä silmästä ja hammas hampaasta -ajattelutapaa. Luin lehdestä nuoresta amerikalaisesta miehestä, joka oli alaikäisenä syyllistynyt tappoon ja saanut kuolemantuomion. Hän oli vankilassa ollessaan tullut uskoon ja olisi halunnut käyttää loppuelämänsä Jumalan palvelemiseen ja tekonsa hyvittämiseen, jos se suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta ei se ollut, vaan myrkkyruiske tapausta uteliaina seuraavien katsojien silmien edessä odotti häntä.

Sydämen kyllyydestä suu puhuu

2009-05-03T12:05:00.004+03:00

Soitin Kertulle ja kyselin kuulumisia. Hän sanoi, että kuule, kyllä minä olen soittanut sinulle, mutta Hans vastasi ja sanoi, että sinä et ole kotona.

-Et sinä puhunut Hansin vaan Oscarin kanssa, sillä Hans ei ole enää pitkään aikaan asunut kotona. Minulla oli Hansin kanssa oikein hyvät välit ja keskusteltiin vaikka mistä. Mutta sen jälkeen kun Hans oli tutustunut tansseissa vuotta vanhempaan Liisaan, niin kaikki muuttui kuin salamaniskusta. Hans muutti pois kotoa vähän ajan seurustelun jälkeen asumaan Liisan kaksioon. Perheessä ei ollut muita lapsia kuin kaksi tytärtä, niin että Hans oli hyvin tervetullut joukkoon.

-Ei Hans ole pitänyt vuosikausiin mitään yhteyttä minuun eikä hän ole halunnut tavata. Ei minua kutsuttu häihinkään. Liisan vanhemmat sen sijaan kyllä kelpasivat. Heille kerrottiin tulevista häistä, ja äiti ompeli hääpuvun, jota hän valmisteli pitemmän aikaa. Minä sain vain kortin Kanarian saarilta, että heipä, hei, meidät on juuri vihitty ja ollaan täällä yhdessä anopin ja apen kanssa.

- Sain vanhemmiltani kauniin kesämökkipaikan järven rannalta. Hans sanoi, että hän voisi rakennuttaa siihen mökin ja sitten minäkin voisin tulla sinne käymään. Minä onneton annoin luvan, kun ei itselläni ollut varoja mökin rakennuttamiseen, ja allekirjoitin tarvittavat paperit, kun uskoin hänen puheitaan. Mökki rakennettiin, mutta minä olen päässyt vaivoin käymään siinä vain pari kertaa, eikä enempää tipu kirveelläkään. Hans on kertonut sisarelleenkin, että hän sai mökkipaikan isovanhemmiltaan eikä minulta.

Tästä tuli nyt tällainen pitkä valitusvirsi, mutta sydämen kyllyydestä suu puhuu. Toivottavasti jaksoit kuunnella.

Kesämökki kerrostalossa

2009-05-01T11:58:00.003+03:00

Mieheni Oscar osti Devasta pienen kaksion kerrostalosta äitinsä käyttöön. Siinä äiti eleli samassa talossa asuvan tyttärensä turvin, joka kävi häntä tapaamasa harva se päivä tai äiti tulla tupsahti tyttärensä luo. Äidin asunnon ikkunasta näkyi lähimpänä vajan katto, muutama hyvin hoidettu omakotitalo ja kauempana kerrostaloja. Kissa kiipesi ulkona ketterästi olohuoneen ikkunalaudalle ja naukui siinä niin kauan, kunnes se laskettiin sisään.

Kun äiti kuoli, niin Oscar läksi heti ortodoksihautajaisiin, jotka pidettiin muutaman päivän päästä. Minä en päässyt mukaan, kun Oscar sai lentokoneesta viimeisen vapaan paikan. Muuten minäkin olisin lähtenyt, tunsinhan Oscarin äidin monen vuoden ajalta. Asunto jäi tyhjäksi ja tyhjänä se oli siihen asti, kunnes Oscar lähti nyt varta vasten sitä myymään.

Kampaajalla käydesäni tulin puhuneeksi asunnon myynnin vaikeudesta. Kampaajallani oli salamannopeasti neuvo annettavana:"Miksi ette pitäisi sitä kesämökkinä?" Niinpä meillä silloin olisi kesämökkinä viiden päivän ajomatkan päässä Helsingistä kerrostaloasunto 100 000 asukkaan kaupungin keskustassa. Ei se oikein kesämökiltä vaikuttaisi, vaikka uimaankin kyllä pääsisi. Kaupungissa on nimittäin pienehkö uima-allas yleiseen käyttöön, ainakin silloin oli, kun minä siellä kävin. Uima-allas oli silloin niin täynnä väkeä, että siinä mahtui lähinnä vain seisomaan, ja siinä sitten polskittiin ja pärskytettiin vettä muiden päälle. Hauskaa oli kuin lapsilla. Minä tosin pysyttelin pärskijöistä silmälasieni vuoksi kaukana. Lähellä on myös joki, mutta se on niin vuolasvirtainen, että harva siinä uskaltautuu uimaan. En halunnut uida minäkään siinä joessa.

Seuraavalla kerralla minäkin haluan päästä mukaan. Haluan matkustaa ensin laivalla Saksaan ja sitten Saksan, Itävallan ja Unkarin halki Romaniaan ja siellä Devaan ja asettua asumaan siihen kesämökkiin ainakin muutamaksi viikoksi ja käydä myös katsomasssa Devan tunnusmerkkiä, mäen päällä olevaa linnoitusta. Deva muuten tarkoittaa taivaallista valoilmiötä. Nyt minäkin vasta tuon huomasin tietosanakirjasta.

Isompi vyötärö

2009-04-29T20:09:00.003+03:00

Nuorena on niin kovin herkkä kaikenlaisille sanomisille, niin olin minäkin. Jotkin tilanteet sanomisineen jäivät mieleen koko loppuiäksi, vaikka ei itse edes haluaisi. Niin vain oli.

Pidin koripallosta ja pesäpallosta, mutta en erikoisemmin tavallisista voimistelutunneista, kun se oli meillä silloin paljolti vaihtoaskel-hyppy- voimistelua salin toisesta päästä toiseen päähän. Lukion toisella jouduin hankkimaan silmälasit, mikä hankaloitti varsinkin lempilajini, koripallon, pelaamista.

Pukuhuoneessa saatettiin sanoa paljoakaan ajattelematta luokkatoverille, mitä sylki suuhun toi. Liisa, minua paljon muodokkaampi luokkatoveri, nousi kesken vaatteiden vaihdon seisomaan penkille, puristi kaksin käsin vyötäröään ja sanoi hivenen ivallisesti minulle:" Minun vyötärönikin on isompi kuin sinun rinnanympäryksesi." Noin varmaan silloin oli, mutta pitikö se sanoa kaikkien kuullen ääneen?

Tuo entinen luokkatoveri esiintyi pitkään yhdessä television suositussa keskusteluohjelmassa. Mutta sitten hän sai potkut sanomisensa ja elehtimisensä takia, kun oli ollut puhe Amerikan nykyisestä presidentistä. En ihmettele sitä, että noin kävi, vaan ennemminkin sitä, että hänen tyylinsä ei ollut iän myötä yhtään muuttunut.

Kerttu tuli käymään

2009-04-28T12:08:00.004+03:00

Kerttu on syntynyt maanviljelijäperheeseen, ja hän on nuorin lapsista. Häntä ei koulunkäynti eikä opiskelu ole koskaan kiinnostanut pennin vertaa. Siksipä hän joutuukin tuplaaamaan kaupallisen koulun toisen luokan, vanhemmat kun toivovat, että kaikilla lapsilla olisi edes jokin ammatti.

Hän mielii maailmalle, ja maailmalle hän lähtee, ensin Saksaan ja sitten Amerikkaan, suurten toiveiden maahan. Hän asettuu aluksi asumaan suurkaupunkiin, josta hänestä on kertomisen arvoista se, että että kaupat ovat auki yötä päivää ja että kadulla ei saa missään nimessä mennä auttamaan ketään apua tarvitsevaa, ettei joudu samalla itse ryöstetyksi.

Hän muuttaa aavikon keskellä olevaan pelikaupunkiin, jossa hän elättää itsensä kasinoita siivoamalla. Yhä hän tulee intoa puhkuen joka kesä käymään kotimaassaan ja asuu yksin huonokuntoisessa lapsuudenkodissaan, kun vanhemmat ovat kuolleet ja talo on jäänyt tyhjäksi. Hän nukkuu vanhassa vinttikamarissa, jossa on vain sänky ja vanha lipasto, jonka päällä on muutama posliiniesine.

Kun hänen sisarensa vielä vietti kesiään samassa talossa ja vei hänen huoneeseensa hänen alakertaan unohtamiaan tavaroita ja kertoi, että huoneessa olisi ollut omituinen haju, niin siitä Kerttu riehaantui. Hän haastoi sisarensa oikeuteen. Olihan puhuttu huoneen omituisesta hajusta ja pienet posliiniesineetkin oli siirretty johonkin muuhun paikkaan.

Syyttäjä sai asian tutkittavakseen ja totesi vain lakonisesti, että ei ole näyttöä mistään rikoksesta. Siihen kuivui se juttu, mutta kuka tietää, milloin uusi on tulossa. Sisar haluaa pysyä joka tapauksessa Kertusta kaukana, eläköön miten sitten elääkin.

Näistä tarinoista

2009-04-25T14:30:00.003+03:00

Olin kahdeksan vuotta sitten työväenopiston kirjoittajakurssilla. Meitä osallistujia oli toistakymmentä, ja meillä oli asiantunteva ja erittäin mukava ohjaaja, kirjailija ammatiltaan. Joka kerraksi piti kirjoittaa jokin tarina ja lukea se kokoontumisissamme ääneen. Ohjaajamme otti tekstimme kotiinsa luettavakseen ja palautti ne tekemiensä merkintöjen kera seuraalla kerralla.

Aloitin täällä näillä kirjoittajapiirissä kirjoittamillani tarinoilla. Ajattelin niin, että niiden innoittamana kirjoittelen tänne lisää samantyylisiä tarinoita. Mutta ei se niin helposti käy. Kirjoitan kyllä uusia tarinoita, mutta en samantyylisiä kuin tuon innoittavan kurssin aikana. Uusissa ei ole samaa lennokkuutta kuin noissa kurssin aikaisissa. Mutta ehkä sekin vielä löytyy. Toivottavasti.

Olen kirjoittanut tänne kaikkiaan 26 tarinaa. Niistä kirjoitin tuon kurssin aikana 19 ja uusia on tähän mennessä seitsemän.

Irronnut tappi

2009-04-21T20:24:00.003+03:00

Kansakoulussa ollessani asuin kotonani vanhempieni ja sisarusteni kanssa paitsi ensimmäisen vuoden koulun lähellä asuvan leskirouvan luona. Silloinhan ei ollut mitään koulukuljetuksia. Koulumatka oli ympäri kiertäen viisi ja suoraan järven poikki kaksi kilometriä. Kouluun menin syksyisin ja keväisin veneellä sisarusteni ja naapurin lasten kanssa. Jokainen meistä osasi uida eikä silloin nuorena pelottanut edes tuulisella ilmalla. Talvella mentiin suksilla tai kävellen.

Muistan aina sen kerran, kun minun ollessani peränpitäjänä heinätukosta tehty tappi irtosi ja veneeseen alkoi tulvia vettä. En ehtinyt edes säikähtää, kun vaistomaisesti otin kengän jalastani ja panin jalkani reiän päälle, niin että veden tulo veneeseen lakkasi. Niin päästiin koulun rantaan.

Ei se tapaus ole tullut uniin, mutta pieni pelko siitä jäi vesillä liikkumista kohtaan. Nyt minua ei enää saisi veneeseen kuin tyynellä ilmalla tai vain hyvin vähäisen tuulen puhaltaessa. Niin paljon olen vieraantunut veneellä liikkumisesta.

Uppeluksissa

2009-04-21T19:59:00.003+03:00

Ensimmäinen lapsuudenkotini oli mummini luona. Siellä olin siihen asti, kunnes menin kansakouluun. Siinä talossa, jossa mummi asui poikansa perheen luona, oli kauppa, posti ja kylän puhelinkeskus. Siksi siellä toisinaan oli aikamoinen vilske. Iltaisin oli rauhallista, ja nukahdin iltarukouksen luettuani käsi turvallisesti mummin kädessä.

En osannut vielä uida, mutta polskuttelin mielelläni rantavedessä kapean laudan päällä maaten. Muistan aina sen, kuinka luiskahdin laudan päältä ja jouduin uppeluksiin. Siellä veden alla olo tuntui niin ihanalta, että sinne olisi ihan hyvin voinut jäädä. Mutta halusin mummin luo, halusin pois. Polskin ja pärskin jaloillani ja käsilläni ja pääsin takaisin rantaan. Nousin nopeasti vedestä ja juoksin mummin luo.

Koulussa vieraassa kaupungissa

2009-04-18T13:39:00.005+03:00

Kun olin käynyt kotikylässäni kuusi vuotta kansakoulua, menin innoissani pyrkimään Jyväskylän yhteislyseoon ja onnekseni pääsin. Asuin sukulaisten luona. Heillä oli iso asunto. Ensin sain nukkua pienessä makuualkovissa, mutta tilanne muuttui, kun yksilapsisen perheen opettajaäiti halusi sen omaksi makuusopekseen. Aviomies joutui nukkumaan yksin isossa makuuhuoneessa, minä ja kotiapulainen keittiöön yöksi tuoduissa sängyntapaisissa. Perheessä oli yksi lapsi, 18-vuotias Valtteri, joka oli viimeisellä luokalla lyseossa. Hänen kaverikseen oli otettu toinen samanikäinen koulupoika.

Tullessani ulkoa sisään Valtteri riensi yli-innokkaana auttamaan takkia pois päältäni. Kun ruokapöydässä istuessamme olin jo syönyt lautaseni tyhjäksi, niin hän tarjosi heti lisää. Minä onneton en kehdannut olla ottamatta, vaikka ei nälkä ollutkaan. Tuntui nololta, kun muut joutuivat odottamaani. Olohuoneessa Valtteri sanoi minulle:"Painas tästä", ja kun painoin kirjoituspöytää hänen toiveensa mukaisesti, niin pöytälamppuun syttyi valo.

Kun joskus koti-ikävää potiessani ja keskusteluseuraa kaivatessani menin oveen ensin koputettuani poikien huoneeseen, niin Valtteri otti minusta kiinni, kääri minut mattoon ja työnsi sängyn alle. En päässyt pois, vaikka kuinka yritin. Minulla oli hame päälläni, ja pelkäsin, että housuni näkyvät. Ei hän pitänyt minua siellä kovin kauan, mutta alentavalta se kuitenkin tuntui.

Olin ollut kansakouluaikoinani vilkas ja innokas lapsi, joka lausui mielellään ja esiintyi monissa juhlissa. Nyt minusta tuli arka ja ujo.

Ylioppilaaksi päästyään Valtteri läksi opiskelemaan lääketiedettä, ja hänestä tuli psykiatri. Minä läksin myös opiskelemaan ja valmistuin omaan ammattiini. Onneksi en ole koskaan tarvinnut psykiatria, sillä en voisi mennä vastaanotolle. Ei kai se kaiken kokemani jälkeen ole mikään ihme, vaikka ei yleistää saisikaan.

Hortensia ja Melchior

2009-04-17T11:04:00.003+03:00

Prinsessa Hortensia asettui taloksi kuningas Krastun linnaan. Hän sai asuttavakseen alakerran pienemmän salin, jonka jykevän takan ääressä hän viihtyi ensi alkuun hyvin, mutta alkoi sitten kaivata vilskettä elämäänsä, sillä synkeä talo oli kovin hiljainen.

Viisas kuningatar Vienna kulutti aikaansa mieluummin omissa oloissaan tutkimustensa parissa eikä hänellä ollut Hortensialle paljoakaan aikaa. Olihan linnassa palvelijoita, mutta he tekivät töitään, ja mitä vähemmän heidän läsnäoloonsa kiinnitti huomiota, sitä parempi. Mutta jos Hortensia sattui sille päälle, niin komennot kajahtelivat ilmassa ja kiirettä sai pitää joka iikka. Äkseerauksen lopuksi kaikui hänen remakka naurunsa pitkin linnan käytäviä.

Linnan takana oli suuri puutarha, jonka viivasuorilla käytävillä kunings Krastu käyskenteli joka päivä. Niin oli henkilääkäri määrännyt. Joskus Hortensia oli hänen seuranaan, mutta pian hän tympääntyi tyyten hitaisiin kävelyretkiin.

Linnan keittäjällä oli poika nimeltä Melchior, jonka isästä ei ollut paljon muuta tietoa, kuin että tämä oli hevoskauppias ja sukunimeltään Weisswernicht. Pojasta oli kasvanut pitkä ja komea mustatukkainen mies, jonka apua tarvittiin linnassa jatkuvasti, sillä hän osasi vähän kaikkea. Kun pidettiin suuret juhlat, niin hän pystytti juhlaköynnökset, rakensi esiintymislavan, auttoi tarjoilussa ja kävi vetäisemässä viulustaan pari säveltä musikanttien mukana. Sanottiin, että hänessä oli mustalaisverta, mutta ei sitä kukaan tiennyt aivan varmasti.

Hortensia seurasi ensin aikansa kuluksi katseellaan joka paikkaan ehtivää miestä, mutta alkoi sitten yhä enemmän tarvita tämän apua. Milloin Melchior sai viedä hänet kuningas Krastun vaunuilla vierailulle, milloin tietäjän luo neuvoja kysymään, milloin pelkästään pitkälle huviajelulle. Mies hoiti työnsä, mutta säilytti viileän kohteliaan asenteensa. Mitä välinpitämättömämmältä hän tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi Hortensian kiinnostus ja innostus.

Viimein Hortensia hermostui täysin ja puuskahti:
- Etkös sinä, jukupliut, tajua, että minun lisäkseni saisit ison osan valtakuntaa.

Melchior pysäytti vaunut, kääntyi katsomaan vaaleatukkaista, vähän pulleaa kyydittäväänsä ja totesi:
-Arvon prinsessa, minä kiitän kunniasta, mutta tiedättehän, naimisiin ei mennä rahasta vaan rakkaudesta. Sitten hän jatkoi tyynesti matkaa.

Hortensia hieroi käsiään hermostuneena yhteen . Kuningas Krastulle hän kertoi, että ajomies ei tiennyt paikkaansa, vaan oli alkanut viestittää hänelle halukkuuttaan hempeisiin hetkiin. Silloin Melchior sai lähteä linnasta, sillä tietenkin Hortensia puhui totta. Niinhän hän aina teki.

Mitäs huolia sinulla nyt on?

2009-04-13T18:44:00.003+03:00

Kaipasin toimintaa ja etsin yhdistystä, johon voisin liittyä. Menin työväentalolla kokoontuvan yhdistyksen tilaisuuteen muina miehinä. Suuri sali oli täynnä väkeä. Toisessa päässä oli esiintymislava ja toisessa päässä kahvilan tapainen, tuolit siinä välissä. Lausuntaryhmä tuntui kaikkkein kiinnostavimmalta ja liityin siihen. Lausuminen oli ollut nuoruuteni rakas harrastus. Olin esiintynyt monenmonissa juhlissa. Innostuin kovasti jo pelkästä ajatuksesta, että nyt voisin jatkaa lausumista.

Meidät kutsuttiin esiintymään Lohjalle. Lausuntaryhmää veti lapseton pariskunta, joka oli koko työelämänsä työskennellyt laivoilla. Heidän kauniissa, isossa rivitalossaan me muut odotimme lähtöä ja pääsyä kyydissä esiintymispaikalle sillä aikaa, kun johtajapari käväisi syömässä toisessa huoneessa. Edes mitään juotavaa ei meistä kukaan tullut pyytäneeksi eikä saaneeksi. Talossa talon tavalla.

Minun lausuntaryhmässä käymiseeni tuli pakosta tauko. Oli hankalat ja rasittavat vanhempieni jälkeenjättämän maaomaisuuden jakokoukset toisella puolella Suomea, ja niissä oli pakko käydä, jos halusi pitää puolensa. Olin rasittunut ja väsynyt ja muutama lausuntaryhmän harjoitus jäi väliin. Kun sitten menin harjoituksiin ja yritin selittää asiaa, niin minulle vastattiin vähätellen:"Mitäs huolia sinulla nyt on?" Eihän minulla voinut olla huolia. Siihen jäi lausumisharrastukseni.

Avulias prinsessa Sirilena

2009-04-12T17:15:00.002+03:00

Prinsessa Sirilena oli pieni iloinen tyttö, jolta puuttui edestä kaksi hammasta. Se ei häntä haitannut eikä estänyt nauramasta aina, kun mieli teki. Hän pelasi innoissaan kaikenlaisia pelejä, joista varsinkin muistipelissä hän oli lyömätön mestari. Hän oli jäätelön suuri ystävä ja söi itsensä kipeäksi, ellei joku estänyt. Hän rakasti musiikkia, soitti huilua ja lauloi kilpaa kenen hyvänsä kanssa.

Hänellä oli samanikäinen pikku ystävätär, ja he leikkivät yhdessä sisällä ja ulkona. Heidän keinuessaan pihalla tuli puiston varjoista mies, joka kysyi:

- Kuulkaas, hienot rouvat, missäs minä oikein olen? Tytöt hämmästyivät, mekö muka hienoja rouvia, ja alkoivat sitten hihittää eivätkä tahtoneet saada nauruaan millään loppumaan.

Yhtäkkiä Sirilena tajusi, kuka mies oli: kuningas Krastu, hänen äitinsä eno. Hän riensi heti kertomaan äidilleen, joka oli tullut pihalle katsomaan, mutta ei siellä enää ollut ketään. Kuningas oli varmaan lähtenyt päiväkävelylle yksinään, sillä niin voivat kuninkaallisetkin tässä valtakunnassa tehdä. Hänen muistinsa oli alkanut huonontua eikä hän aina tiennyt, missä oli ja kenen kanssa puhui. Alamaisille oli vain sanottu, että siihen ei pidä kiinnittää mitään erityistä huomiota.

Kun Sirilena juoksi keltaisen talon luo, jossa asui hänen toinen ystävättärensä, niin ovesta autettiin juuri ulos kuningas Krastua. Tämä oli taas eksynyt väärään paikkaan. Eihän tästä mitään tule, Sirilena ajatteli, kuningas ei taida osata lainkaan kotiinsa. Hän otti kädestä laihaa, valkotukkaista miestä ja talutti tämän linnaan, jossa viisas kuningatar häntä jo odotti.

Linnassa oli myös kuninkaan sisar, prinsessa Hortensia, joka oli tullut käymään kaukaa merten takaa. Hän keitteli isossa padassa keittoaan ja höpisi itsekseen. Sirilena hiipi hiljaa sisään ja luikahti tupaan, josta ääni kuului. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hortensia poltteli onnensavukkeitaan ja sekoitti toisella kädellä pataansa. Hän puhua posmitti yksitoikkoisella äänellä:

-Jos minä sanon jollekulle, että sen on lopetettava touhunsa, niin sen on tapahduttava. Muuten minä vedän sen oikeuteen, niin että se tokenee ja uskoo, mitä minä puhun. Ja kaikki ulkomaalaiset minä määrään karkotettaviksi kuningas Krastun valtakunnasta. - Hän tuntui unohtaneen kokonaan, että kaukana merten takana, jossa hän asui, hän itse oli ulkomaalainen.

Näitä touhuja Sirilena katseli vähän aikaa hiiskumatta. Sitten hänen kasvoilleen levisi veitikkamainen ilme. Hän sieppasi pöydältä suola-astian, hiipi hiljaa Hortensian taakse ja kaatoi pataan koko sen sisällön. Tulee ainakin tarpeeksi vahvaa, hän tuumi mielessään ja livahti Hortensian tarttumaaan yrittävien käsivarsien alta. Hortensia jäi manaamaan keittonsa pilaantumista, mutta Sirilena hyppeli iloisena pois linnan alueelta.

Onnen kantamoinen

2009-04-10T12:36:00.011+03:00

Kylän talot nököttivät molemmin puolin tietä parin kilometrin matkalla. Autoja ajoi harvakseltaan tietä pitkin. Ne joutuivat varomaan leikkiviä lapsia, tielle yhtäkkiä tupsahtavaa hanhilaumaa tai hevoskärryjä. Yksi kylän pojista oli ollut jo jonkin aikaa kadoksissa. Talojen pihoilla ja ikkunaverhojen takana pohdittiin, mitä oli tapahtunut.

Poliisi ilmaantui kylään ja paineli pojan vanhempien kotiin. Hän kertoi, että muutaman kilometrin päästä oli löytynyt onnettomuuden uhri, joka pitäisi tunnistaa. Vanhemmat läksivät mukaan, isä pystyi vain nopeasti vilkaisemaan vainajaa, äiti ei senkään vertaa. Vaatteet näyttivät heistä tutuilta. Kyllä sen täytyi olla heidän poikansa.

Hautajaiset järjestettiin hetimiten. Pitihän poikapolo saada maan poveen. Kun arkkua oltiin surusaatossa kantamassa hautausmaalle, ilmaantui poika paikalle ja ihmetteli, mistä oikein on kysymys. Hänhän on elossa.

Annas olla. Muistettiin, että yksi kylän pojista on parhaillaan matkalla. Entäpä jos hän oli palaamassa kotiin ja joutunut onnettomuuteen. Ei muuta kuin muuttamaan kulkueen suuntaa. Eihän hautajaisia voi pitää vanhempien tietämättä.

Avonainen arkku kuljetettiin luultuun surutaloon. Ohut sideharso oli pantu peittämään vainajan kasvoja. Vanhemmat olivat valmistautuneet toivottamaan poikansa tervetulleeksi matkalta. He säikähtivät kulkueen tullessa pihaan, isä sai sydänkohtauksen ja kuoli, äiti jouduttiin viemään sairaalaan. Kulkue palasi takaisin hautausmaalle.

Haaveita

2009-04-07T13:39:00.005+03:00

Lainasin kirjastosta pari kirjaa ja aloin kävellä kotiinpäin. Oli keväisenraikas ilma. Pari autoa hurahti ohitseni. Toinen niistä kääntyi pienelle sivukadulle. Kun olin päässyt pääkadun toiselle puolelle kukkakioskin luo, niin seuraani lyöttäytyi koulutyttö, joka iältään oli kymmenen vuoden kieppeillä. Hän alkoi kävellä rinnallani samaa vauhtia kanssani.

"Kun tulen isoksi, menen kauppaan töihin", tyttö sanoi. "Minä taas ajattelin, kun olin vähän vanhempi kuin sinä nyt, että kun minusta tulee iso, niin lennän yksin lentokoneella ympäri maailmaa ja kirjoitan matkoistani juttuja lehtiin", minä jatkoin keskustelua. "Olen lukenut naisesta, joka teki juuri noin."

Tyttö ja minä jatkoimme matkaa hyvässä yhteisymmärryksessä ja puhuimme kumpikin lisää omasta haaveestamme. Kuinka helppoa meidän olikaan keskustella! Ikäero ei tuntunut missään.

Minun haaveeni ei ole toteutunut, mutta tuon tyttösen haave voi hyvinkin toteutua.

Täytyy kyllä sanoa, että ei minusta olisi ollut yksinlentäjäksi, kun en ymmärrä lentokoneen nippeleistä ja nappeleista yhtään mitään. Mutta kukas kieltää haaveilemasta!

Avattu turvavyö

2009-04-06T15:08:00.003+03:00

Mies lähti matkalle heti puhelinsoiton saatuaan. Hän ajoi niin kovaa kuin uskalsi ja ohitteli surutta edellään ajavia. Hän pysähtyi Unkarin puolelle päästyään syömään isoon ulkoilmaravintolaan. Viereisestä pöydästä kuului lasten mekastusta ja aikuisten hyssyttelyä. Hän ei kiinnittänyt siihen paljon mitään huomiota. Ruokaa hän näykki kuin muodon vuoksi ja jatkoi sitten matkaa.

Tie jatkui suorana halki tasaisen maiseman. Vieressä näkyi peltoja ja kauempana maalaistaloja. Maissipelto oli syttynyt palamaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Aurinko paahtoi kuumana. Tie alkoi väreillä hänen edessään. Oli pakko pysähtyä hetkeksi pienen metsikön viereen, vaikka autolle ei löytynyt varjoisaa paikkaa.

Reitti oli hänelle tuttu, sillä hän oli ajanut sitä vuosikaudet. Hotelli oli sama pieni ja viihtyisä Oasis, jonka hän oli sattunut löytämään ensimmäisellä kerralla. Nyt hän ei jäänyt juttelemaan receptionistin kanssa, vaan vetäytyi heti huoneeseensa.

Muodollisuudet Romanian rajalla kyllästyttivät häntä. Tullimiehet eivät välittäneet siitä, että hänellä oli kiire, vaan auto tutkittiin perin pohjin. Tie tuli huonommaksi heti Romanian puolelle päästyä, ja autoja näkyi paljon vähemmän kuin Unkarissa. Hän oli aikaisemmilla matkoillaan ihaillut näitä maisemia : reheviä metsiä, matalapohjaisia jokia ja pikkukyliä, mutta nyt ne eivät häntä kiinnostaneet. Hän halusi vain päästä ajoissa perille.

Hän ajatteli naista ja ensitapaamistaan tämän kanssa. Siitä oli jo vuosia, mutta hän oli yhä yhtä rakastunut kuin silloin. Hän oli ostanut rakastetulleen muotiliikkeen ja kaksi autoa, hänellä kun oli rikkaana kauppiaana siihen varaa. Nainen oli nauttinut asemastaan, sillä hänestä tuli pikkukaupungissa hyvin tunnettu.

Kun mies saapui Devan hautausmaalle, niin hautajaiskulkue oli juuri ehtinyt sinne. Kuinka kaunis nainen olikaan maatessaan arkussa mustanharmaassa kiiltävässsä puvussaan. Se oli ollut miehen lahja hänelle, ja siitä oli pitänyt tulla hänen hääpukunsa. Mies tajusi lopullisesti vasta nyt, että hän oli menettänyt naisen, että häistä ei tulisikaan mitään. Kun arkkua laskettiin hautaan, niin ystävät joutuivat pitämään kiinni miehestä, ettei hän olisi seurannut morsiantaan.

Nainen oli lähtenyt viemään urheiluautollaan tuttavaperheen poikaa tämän kotiin maaseudulle. Tie oli suora, mutta kapea, ja sitä reunustivat isot lehtipuut, joiden rungot oli maalattu valkoisiksi. Kun nainen oli ruvennut ohittamaan edellään ajanutta, niin toinen auto oli tullut vastaan, ja hänen ajokkinsa oli törmännyt puuhun. Nainen kuoli, mutta pojalle ei käynyt kuinkaan. Sitä tämä oli ihmetellyt, miksi nainen oli kymmenen minuuttia ennen onnettomuutta avannut turvavyönsä.

Camera, camera!

2009-04-04T12:31:00.005+03:00

Pöllähdimme bussista ulos hotellin pihassa ja läksimme ensin viemään tavaroita huoneisiimme. Olimme tulleet pieneen romanialaiseen kylpyläkaupunkiin Felixiin lähelle Unkarin rajaa. Meitä oli kaksi pariskuntaa, jotka halusimme lähteä heti katselemaan ympärillemme. Suuntasimme kulkumme varsinaisen kylpyläalueen ulkopuolelle.

Kävelimme leveää, kuoppaista tietä eteenpäin. Molemmin puolin oli matalia omakotitaloja, jotka melkein peittyivät lauta-aitojen taakse. Portit olivat kauniisti koristeltuja. Pari miestä ajoi kärryillään ohi. Muutama vanhahko nainen istui mustassa puvussaan tien vieressä olevalla penkillä juttelemassa ja käsitöitä tekemässä. Kaakattavia hanhia taapersi ojan toisella puolella. Jostakin kuului lasten ääniä.

Yhdestä talosta ryntäsi yhtäkkiä eteemme pyöreähkö, tummatukkainen nainen, jolla oli päällään punaisenkirjava pusero ja musta hame. Nainen tuli meidän luoksemme ja sanoi kysyvästi meihin katsoen:

-Camera, camera?

Haluaako nainen, että otamme hänestä valokuvan? Ovatkohan kamerat täällä harvinaisia? Nainen näytti kädellään, että tulkaa mukaan. Lähdettiin.

Nainen johti meidät lähellä olevaan pieneen, siistiin taloon. Sen makuuhuoneessa hän osoitti kaappeja ja pöytää ja paineli moneen kertaan sänkyä. Mieskin ilmaantui paikalle ja paineli sänkyä vaimonsa kanssa. Yritettiin saada selvitetyksi, että kameraa ei ole nyt mukana, mutta voimme tulla toisella kertaa ottamaan valokuvia. Saimme ajan jotenkin sovituksi. Hyvästeltiin ja lähdettiin takaisin.

Hotellimme aulassa jäin silmäilemään ilmoitustaulun antia. Kymmenkunta romaniankielistä sanaa oli käännetty ruotsiksi. Camera tarkoitti huonetta. Olisihan se pitänyt arvata. - Ei menty enää kävelemään pikkutalolle päin.

---

Romanian kielessä, joka on latinalaisperäinen kieli, sana "camera" tarkoittaa huonetta. Valokuvaustermi "camera obscura" = pimeä huone. Tapaamamme pariskunta halusi vuokrata meille huoneen, ja me taas luulimme, että he haluavat, että otamme heistä valokuvan. Sattuuhan sitä.

Pitkä ja kivinen tie

2009-04-02T10:35:00.008+03:00

Omapahan oli vikani. Liityin Käteviin naisiin, vaikka olenkin epäkäytännöllinen, kun lähellä ei toiminut mitään muuta naisyhdistystä. Äitini oli toiminut kätevissä vuosikausia, ja sen toiminta oli minulle hänen puheistaan tuttua. Ajattelin, että jotakin voin varmaan tehdä minäkin, mutta väärässä olin: minun ei annettu tehdä mitään. Yritin silti aina ja aina uudestaan. Alussa tosin yksi kätevistä otti minut siipiensä suojiin ja pääsin jo vähän mukaan toimintaankin, mutta sitten hän muutti muualle, ja siihen se mukaan ottaminen loppui.

Kun kätevien kokouksessa kahdella kertaa kaivattiin myyjäisiin arpajaispöytään apua, niin minähän tietenkin ilmoittauduin intoa täynnä, ja minut valittiin. Mutta totuus oli toisennäköinen. Toisella kertaa minulle sanottiin, että tulin liian myöhään eikä minua enää tarvita, sillä olisi pitänyt tulla jo hyvin, hyvin aikaisin aamusta. Kukaan ei ollut sitä tullut minulle aikaisemmin kertoneeksi. Toisella kertaa tulin tarpeeksi ajoissa, eikä minua voitu sillä perusteella syrjäyttää, mutta toinen samaan tehtävään valittu hivuttautui koko ajan keskemmälle pöytää ja minä väistin vastaavasti vasemmalle, niin että loppujen lopuksi hän se myi ne arvat ja minä vain seisoin tyhjän panttina vieressä.

Vuosikertomuksiin pitäisi kaiken järjen mukaan merkitä myös merkkisuoritukset, mutta minunpa ei merkitty, ei ykkös-, ei kakkos- eikä edes kaikkein vaativinta kolmosmerkkiäkään, jota kukaan muu tuon yhdistyksen kätevistä ei ollut suorittanut.

Minut valittiin varasihteeriksi. Hienoa! Luulin, että kun varsinainen sihteeri jättää työnsä, niin minä pääsen remmiin, kun varsinaisen työni perusteella tuon asian varmasti osaisin. Mutta ei se niin ollut, vaikka tuo sihteeri minun kanssani kätevien retkellä, pitkällä automatkalla, keskustellessaan olikin ollut tuota mieltä. Valittiin uusi sihteeri. Hyvä, kun sain jäädä edes varasihteeriksi, jonka apua on tarvittu yhden kerran.

Kymmenvuotismerkkiä en saanut kymmenen vuoden kätevissä olon jälkeen kevätjuhlassa niin kuin merkki yleensä annettiin, vaan puolitoista vuotta myöhemmin tammikuun kokouksessa. Jos olisin tiennyt tuon etukäteen, niin olisin pannut silloin kätevien puseron päälleni. Nyt se merkki kiinnitettiin paksuun villatakkiini, johon se oli hankala kiinnittää ja josta se oli hankala ottaa pois. Eihän kukaan pidä jatkuvasti kätevien merkkiä villatakissaan.

Samoissa tiloissa kuin kätevät toimii myös seurakunnan eläkeläisten piiri. Pidin siinä joitakin vuosia sitten keväällä esitelmän Alli Paasikivestä, ja se oli myös jostain syytä merkitty seurakunnan lehteen. Seuraavan syksyn kätevien ohjelmaan oli merkitty minulta mitään kysymättä, että pidän esitelmän kätevissä Alli Paasikivestä marraskuussa. Menin kuin kiltti ja tottelevainen koulutyttö pitämään esitelmääni. Kun seison paikallani valmiina aloittamaan, niin lähelläni istuva kätevä sanoi niin kovaa, että varmasti kuulin, että ei tuo aihe kuulu kätevien ohjelmaan. Ensin minulle tuli paniikki ja ajattelin, että nyt kyllä häivyn. Sitten järki voitti ja jäin pitämään esitelmääni. Mutta enää en kätevissä pidä esitelmiä enkä ainakaan toistaiseksi edes mene kätevien kokouksiin. Olkoot minun puolestani.

Läheiseni ovat sitä mieltä, että ei pidä tupata, kun ei tykätä. Oikeassahan he ovat, mutta olen roikkunut mukana sukuperinteenikin takia. Äitini toimi innokkaana kätevissä, hän oli milloin puheenjohtaja, milloin sihteeri tai tavallinen rivikätevä, suoritti kaikki kolme merkkiä ja antoi ne minulle perinnöksi niin kuin samalla koko kätevien aatteen. Mutta nyt lienee minun puoleltani luopumisen aika.

Hyvästijättö

2009-04-01T18:45:00.005+03:00

Nainen souti salmen poikki. Järvi oli täysin tyyni. Lumpeet keinuivat laiskasti, kun hän ohitti ne. Ilma oli kuuma. Kauempaa kuului ajoittain vaimeaa jyrinää.

Ranta oli kasvanut kaisloja täyteen. Nainen kiersi vedessä olevan kiven ja antoi veneen lipua sementistä valetun laiturin vieritse rantaan. Puolittain vedessä könötti aikoja sitten punaiseksi maalattu venetalas, jonka oven yläpuolelle oli pantu poikittain vanha onki. Aivan vieressä oli rantasauna ja sen edessä kumollaan rikkinäinen vene.

Rannasta poispäin johti koivukuja. Puiden välissä oli eri suuntiin kallistuneita tolppia, joita yhdisti sähköjohto. Nainen kulki ruohottunutta polkua pitkin. Jyrinä kuului yhä selvempänä. Nainen ohitti vilja-aitan ja puutarhan, joka oli täysin villiintynyt. Sen marjapensaita ei enää erottanut rikkaruohojen keskeltä eikä sen omenapuista ollut kuin kanto jäljellä.

Talo oli yrmeän näköinen. Sen ikkunat olivat kiinni ja ovet lukossa. Verannan portailla kasvoi heinää. Seinien keltainen maali oli alkanut halkeilla, varsinkin rannanpuoleinen seinä oli säiden syömä ja kuin resuinen takki. Vintin ikkunassa oli linnunkokoinen reikä.

Yhtäkkiä välähti salama. Nainen kiiruhti hajoamaisillaan olevan navetan ja puimalan väliseen solaan ja istuutui vanhalle lypsyjakkaralle. Ukonilma nousi kohinalla järven takaa. Salamat välähtelivät yhtenään ja jyrinä koveni.

Kuului kova räsähdys ja vähän ajan päästä rätinää. Salama oli iskenyt talon vanhoihin sähkölaitteisiin. Alkoi näkyä savua ja niiden seasta liekkejä. Rakennus oli syttynyt palamaan, ja pian se oli liekkimerenä. Nainen kiiruhti hakemaan apua. Alkoi sataa kohisten. Sadekuurot iskivät tulipesäkkeisiin ja rummuttivat leikkimökin peltikattoa. Kun apu viimein ehti paikalle, olivat liekit jo sammuneet. Talosta oli jäljellä vain mustunut torso.

Nainen katseli luonnonvoimien aiheuttamaa tuhoa. Hyvästi, hän sanoi puoliääneen ja läksi kävelemään takaisin veneelleen. Koskaan hänen ei enää tarvitsisi tulla tänne muistelemaan.

Tule vain katsomaan

2009-03-29T16:09:00.009+03:00

Elisabet oli hyvin onnellinen, kun hän seisoi nuorena ja hoikkana morsiamena Hansin rinnalla kirkossa vihittävänä. Hän oli vasta 18-vuotias. Mutta elämä toi tullessaan muutakin kuin pelkkää onnea ja iloa, se toi miehen jatkuvat syrjähypyt ja omat sairaudet, mutta se toi myös kolme lasta, joista äidin oli helppo huolehtia, kun hänen ei tarvinnut käydä töissä. Hans piti taloudellisesti hyvin huolta perheestään.

Mutta sitten Hans löysi lyhyempien suhteiden jälkeen naisen, jota hän tapasi säännöllisesti pari kertaa viikossa, jonka kanssa hän matkusteli ja jonka kanssa hän kävi joka sunnuntai katolisessa kirkossa. Se oli liikaa Elisabetille: hän alkoi juoda. Jos hänelle sanoi, että älä ihmeessä juo, kun käytät viittä kuutta eri lääkettä, niin silloin hän vain tyynenä totesi: "No, sitten elän muutaman vuoden vähemmän." Toisin kuitenkin kävi: hänen oikea puolensa halvaantui, ja hän joutui hoitokotiin.

Kun Hans kertoi puhelimessa Elisabetin halvaantumisesta ja hoitokotiin joutumisesta, kysyin, voisinko käydä Elisabetia katsomassa. "Tietenkin, ilman muuta. Tule vain katsomaan", Hans sanoi. Niinpä yhtenä sunnuntaina läksin. Sain oman mieheni kyytipojaksi. Hän oli myös käynyt ostamassa ison ja kauniin kukkakimpun.

Elisabet makasi hyvin matalassa sängyssään selällään ja heilautti vasenta kättään, kun tulin huoneeseen. Yöpöydällä oli melkein lakastanut kukkakimppu. Kun hoitaja yritti viedä sen pois, niin Elisabet teki vasemmalla kädellään torjuvan eleen. Kimppu oli ilmeisesti Hansilta eikä siihen saanut koskea. Minun kimppuni vietiin lipaston päälle. Sieltä ei Elisabet sitä sängyssä maatessaan voinut nähdä.

Hoitoryhmä tuli paikalle, ja minä siirryin ulkopuolelle odottamaan. Hans saapui ja meni heti keskustelemaan hoitajien kanssa. Minua hän ei ollut huomaavinaan. Kun Elisabetin päälle oli puettu takki ja päähän pantu lastenlakki ja Hans alkoi työntää häntä pyörätuolissa hissiä kohti, juoksin nopeasti hakemaan kassini Elisabetin huoneesta ja kiiruhdin samaan hissiin. Ulkona Hans riensi juoksujalkaa eteenpäin työntäen Elisabetia pois läheisyydestäni. Kun menin autoon, hän kääntyi ihmeissään katsomaan.

En mene enää Elisabetia katsomaan. Yksi kerta riitti.

Nainen kulki ohi

2009-03-28T12:51:00.003+02:00

Oli puoliaurinkoinen päivä. Puiden lehdet olivat värjäytyneet keltaisen ja vihreän eri sävyihin. Laiska tuuli hipelöi lehmuksen oksia. Ei ollut kiirettä minnekään.

Kävelin matalien kerrostalojen välistä. Ohitin ostoskeskuksen ja kukkakioskin ja jatkoin kohti palvelukeskusta, jossa on myös kirjasto. Kaksi koulupoikaa huuteli toisilleen pyöräillessään ohitseni. Lainasin pari kirjaa, pyörähdin ovesta ulos ja lähdin lampsimaan takaisin kotiin päin.

Katu oli melkein tyhjä. Vain yksi jalankulkija oli tulossa vastaan, enkä kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota. Vasta kohdalla vilkaisin häntä tarkemmin. Nainen oli tyylikkäästi pukeutunut, ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin tutuilta. Niille levisi nopeasti pieni pilkallinen hymy, ja hän siirtyi nopeasti kauemmaksi minusta. Ennen kuin ehdin tajuta, hetki oli ohi. Kumpikaan ei sanonut mitään. Jalat vain veivät itsestään eteenpäin.

Tovin kuljettuani aloin epäröidä, olinko nähnyt oikein. Nainen asui toisella puolen kaupunkia, enkä ollut tavannut häntä pitkään aikaan. Mitä asiaa hänellä voisi olla kotinurkilleni? Menin takaisin palvelukeskukseen ja kysyin vahtimestarilta, onko nainen talossa töissä. Vastaus oli myönteinen. Hän oli aloittanut kaksi kuukautta sitten.

Nainen on lähisukulaiseni. Niin lähellä ja silti hyvin kaukana.

Nainen, joka näki perhosen

2009-03-27T14:12:00.004+02:00

Kuolleitten talon edessä seisoi kuorma-auto, jonka lavalle kannettiin avonaista arkkua. Siinä lepäsi kaunis ruskeatukkainen nainen, jonka kasvoilla oli rauhallinen ilme. Hänellä oli päällään kirkkaanpunainen puku, kaulassaan kultaketjut ja sormissaan paksut sormukset. Naisen iso, kehystetty valokuva asetettiin huolellisesti kuljettajan koppia vasten. Lavan täytti kukkien meri.

Soittokunta asettui kärkeen ja alkoi marssia musiikin tahdissa hitaasti eteenpäin. Auto seurasi, ja sen jäljessä kulki seppeleineen omaisten ja ystävien joukko. Kaduilla parveili ihmisiä, joista moni pysähtyi uteliaana katsomaan. Niin tein minäkin.

Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta. Nainen näytti kuolleena niin elävältä, että tuntui siltä, kuin hänen kasvonsa olisi pitänyt suojata polttavilta säteiltä. Saattue kiersi kaupungin halki naisen kodin ja työpaikan, ison tavaratalon, kautta ja palasi hautausmaalle, jossa arkku laskettiin hautaan.

Nainen oli ollut palaamassa lomaa viettämästä Mustan meren rannalta miehensä ja pienen poikansa kanssa. Kotimatkalle oli lähdetty varhain aamulla ja ajettu mutkaisia teitä läpi yhä uusien kylien ja kaupunkien. Oli jo iltapimeä, eikä kotikaupunkiin Devaan ollut enää pitkälti, kun nainen yhtäkkiä huudahti säikähtyneenä:

- Katso. Tuulilasiin lensi iso perhonen.

- Pysähdytään hetkeksi, sanoi aviomies tyynesti. Hän ei nähnyt mitään perhosta. Vaimo oli varmaan vain ajamisesta väsynyt.

Poika nukkui takapenkillä. Vanhemmat keskustelivat puoliääneen. Nainen rauhoittui vähitellen. Mies siirtyi kuljettajan paikalle ja ryhtyi ajamaan.

Parin kilometrin päässä auto törmäsi tiensivuun pysäköityyn kuorma-autoon, jossa ei ollut valoja. Nainen kuoli, mies ja poika eivät loukkaantuneet lainkaan.

Iso lintu

2009-03-23T16:39:00.008+02:00

Tuuli löyhytteli kylpyläkaupungin rantakadun lehmuksia, ja kuivia lehtiä putoili maahan. Syksy ei ollut vielä tullut täydellä voimallaan, mutta sen haistoi jo ilmassa. Aurinkoa ei näkynyt, sillä paksut pilvet peittivät taivaan. Uimaranta oli muutamaa uskalikkoa lukuun ottamatta tyhjä.

Kävelin kyllästyneenä katua pitkin. Vastaan tuli tuttu hengenpelastaja, joka oli lähdössä saattamaan lankoaan Constantan rautatieasemalle. Ei muuta kuin mukaan. Mikä hyvänsä olisi vaihtelua yksinäisen lampsimisen rinnalla. Hain vain nopeasti hotellihuoneesta kassin, johon pistin sateenvarjon, kameran ja lämpimän takin, jos vaikka sattuisin niitä tarvitsemaan.

Bussi tuli myöhässä ja pullisteli ihmisistä. Sain vaivoin tungettua itseni keskiovesta sisään. Jotkut miehet jäivät seisomaan rappusille toinen jalka avonaisen oven ulkopuolella. Päätepysäkiltä juostiin peräkanaa asemalle ja lähtölaitureita kohti.

Juna puksutti paikalle ja lähti miltei saman tien. Lanko nousi siihen ja jäi rapuille vilkuttamaan. Kun viimeinen vaunu oli kohdalla ja vauhti jo kiihtymässä, riuhtaisi hengenpelastaja kassin kädestäni ja hyppäsi samaan junaan. Hetken seisoin täysin jähmettyneenä paikoillani. Sitten minua alkoi suututtaa, ja kiukkua pihisten palasin takaisin hotelliin.

Opas tuli mukaan poliisiasemalle. Meidät vietiin kapeaan ja pitkään huoneeseen. Kaksi poliisia raahasi sinne pientä miestä, jolla oli päällään liian iso vaaleanharmaa puku. Mies pisti kätensä ristiin, vilkaisi ylöspäin ja sanoi: "Minä vannon Jumalan nimeen, että en ole varastanut mitään." Silloin yksi poliiseista kysyi nauraen:"Kukas se sellainen on?" Samassa avonaisesta ikkunasta lensi sisään iso lintu, joka siivet läiskien kierteli huoneessa ympäriinsä, kunnes löysi tien takaisin takaisin ulos. Kukaan ei sanonut mitään.

Kassi jäi sille tielleen.

Morsian

2009-03-21T15:29:00.006+02:00

Ravintola Transsilvaniassa pöydät on siirretty u-kirjaimen muotoon, peitetty valkoisilla liinoilla ja katettu ruokailua varten. Maljakoissa hehkuvat punaiset ja valkoiset gladiolukset. Kiireinen hovimestari luo hyväksyvän katseen ympärilleen, kaikki on kunnossa. Kansallispukuiset soittajat virittelevät soittimiaan nurkkauksessaan.

Väkeä tungeksii ovesta sisään. Tervehditään, halataan ja pussataan poskelle, ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Morsiuspari asettuu kunniapaikalle, sukulaiset ja ystävät molemmin puolin. Vaalea, tukevahko sulhanen on silminnähden ylpeä tummatukkaisesta, solakasta morsiamestaan, jonka kaulalla loistaa paksu kultaketju. Lasketaan leikkiä, syödään ja juodaan, tunnelma on mitä parhain.

Reippaan häämusiikin tahdissa tanssitaan milloin piirissä, milloin pareittain. Yksinäisetkin vedetään mukaan. Lahjoja ei anneta, vaan rahaa. Sitä tulee niin paljon, että sillä voidaan maksaa juhlien kulut ja varmaan jää vielä ylikin. Kunkin lahjoittama summa käydään kertomassa mikrofonin kautta kaikille.

Morsianta tanssitetaan niin tiuhaan, että hänen syömisestään ei tule paljon mitään. Muutenkin se on jäänyt juhlien valmistelujen vuoksi vähemmälle. Hänen ei auta muu kuin kipaista hetkeksi pois tanssilattialta ja alkaa kiireesti pistää ruokaa poskeensa. Yhtäkkiä hän rupeaa kakomaan. Musiikki pauhaa, ja ihmiset kieppuvat sen tahdissa onnellisina ja hyvin syöneinä huomaamatta mitään. Vasta kun morsian vaipuu kokoon ja kalauttaa päänsä pöytään, sulhanen ryntää paikalle. Pian on morsiamen ympärillä pieni piiri ihmisiä, ja häntä yritetään auttaa kaikin tavoin. Mutta mitään ei ole enää tehtävissä: morsian on tukehtunut ahmimaansa ruokaan.

Hautajaiset järjesteään tuota pikaa. Mitä niitä turhaan viivyttelemään. Sulhanen on muissa maailmoissa eikä tunnu tajuavan, mistä oikein on kysymys. Niin on hääväestä hautajaisväeksi muuttunut muukin joukko. Pappi puhuu kauniisti kaiken katoavaisuudesta. Morsian lasketaan hautaan.

Yöllä hautausmaalla näkyy valoa. Kaksi miestä huhkii hiki päässä, kunnes he saavat arkun näkyviin ja sen kannen auki. Morsian makaa tyynen näköisenä. Toinen miehistä nostaa häntä kainaloiden alta ja toinen yrittää saada kaulaketjun lukkoa auki. Korun he olivat huomanneet naisen kaulalla hänen hautajaisissaan. Sitten nainen alkaa kakoa. Miesten kääntämisen ja vääntämisen ansiosta lihapala oli irronnut hänen kurkustaan. Pian hän on yksin, sillä tunkeilijat juoksevat kovaa vauhtia pakoon.

Nainen astuu hitaasti ylös haudastaan ja alkaa kävellä kohti kaupungin keskustaa. Neljä naista lakaisee luudalla katua yönhimmeiden lamppujen loisteessa. Kun he näkevät aamuöisen kulkijan, he pysähtyvät kuin seinään eivätkä saa sanaa suustaan. Valkopukuinen hahmo huntu tuulessa lepattaen häviää pian pois heidän näköpiiristään.

Onnellinen

2009-03-20T19:07:00.000+02:00

Istuuduin innoissani hengenpelastajien isoon veneeseen, kun lähdettiin ulapalle päin. Rantavesi, joka oli mustanaan ihmisiä, jäi taakse. Kuljettiin rannan suuntaisesti kauempana ihmisistä. Meri oli melkein tyyni, aurinko kimalsi veden päällä. Oli laiskan rento olo.

Alkoi tuulla, ja käännyttiin pian takaisinpäin. Ihmiset seisoivat vedessä ja heittelivät palloa toisilleen. Jotkut pariskunnat pärskivät vettä toistensa päälle. Lapset peuhasivat keskenään. Venettä täytyi kääntää nopeasti oikeaan tai vasempaan ihmisten tieltä, sillä kukaan ei väistynyt.

Yhtäkkiä huomasin olevani uppeluksissa vedessä. Säikähdin, että vene on yläpuollani ja törmään siihen. Nousin pintaan veneen vierestä. Vettä oli kainaloihin asti. Laahustin eteenpäin. Rantaan päästyäni pusersin vedet pois hameestani. Vasta silloin tajusin, että silmälasini olivat pudonneet. Kiroilin mielessäni, mutta oli vain yritettävä nähdä likinäköisillä silmillä ilman laseja.

Kävelin rantakatua pitkin hotellille päin. Hotellin löysin helposti. Huoneeni oli toisessa kerroksessa, mutta en pystynyt lukemaan huoneiden numeroita ilman laseja. Joku tuli vastaan. Pysähdyin ja avasin suuni kysyäkseni. Mietin, mitä kieltä käyttäisin. Mutta vastaantulija paineli nopeasti ohi ja heilautti vain kättään ylöspäin mennessään. Oli turha enää huutaa iksjuus mii. Palasin portaiden yläpäähän ja laskin siitä huoneen kerrallaan. Omani oli viides oikealla. Vasta silloin tajusin kaivaa esille varalasit. Kuinka onnellinen olinkaan.

Kun tein vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen, sain vastattavakseni kysymyksen, olinko etsinyt lasejani. Mustasta merestäkö? Kyllä varmasti.

Mies, joka sai lahjan

2009-03-19T18:40:00.000+02:00

Mies ilmaantui samalle matkalle ja kertoi lähteneensä silkasta päähänpistosta. Määränpää oli kylpyläkaupunki Herculane, joka oli ahtautuneena Cerna-joen kapeaan laaksoon rehevien vuorten väliin. Siinä oli kaksi pitkittäissuuntaista katua, lyhyet poikkikadut ja vuoret heti talojen kattojen takana. Iltaisin pääkatu täyttyi hitaasti edestakaisin vaeltavista kylpylävieraista ja puiston penkit käsitöitä tekevistä naisista.

Mies ei ottanut osaa hoitoihin eikä kiipeillyt vuorille vieviä sinisin, keltaisin tai punaisin nauhoin merkittyjä reittejä. Hän vain kuljeskeli yksinään ympäriinsä, ja pian hänen käteensä ilmaantui puukko, sillä hän uskoi, että häntä seurattiin. Hän oli roteva ja kaljupäinen, ja hänellä oli iso, neliskulmainen laukku oikealla olkapäällään.

- Pistä, hyvä mies, tuo puukkos piiloon äläkä kulje yksin, jos sinua noin kovasti pelottaa, sanoin miehelle, kun näin hänet Hercules-patsaan luona Cerna-joen yli kulkevan sillan kupeessa. Mutta mikäs minä olin neuvomaan, kun en tuntenut häntä lainkaan. Neuvo kuitenkin tepsi, sillä sen jälkeen miehen nähtiin liikkuvan yhden humalaisen suomalaispariskunnan vanavedessä ja ilman puukkoa.

Koko suomalaisryhmä teki iltapäiväretken kauemmas joen rantaan luonnonniitylle. Istuttiin nurmikolla, syötiin, juotiin ja juteltiin. Ei mitään sen kummempaa. Mies tupsahti yhtäkkiä viereeni säikähtäneen näköisenä ja sanoi, että nyt tuo hotellinjohtaja aikoo myrkyttää hänet. Hänellä oli konjakkilasi kädessään. Johtaja oli antanut sen hänelle ja sanonut:

-Gift.

Rauhoittelin miestä. Eihän kukaan kerro etukäteen myrkytysaikeistaan.

Kun tehtiin retki Jugoslavian puolelle, mies yritti juosta karkuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni ja palautettiin bussiin. Niin hän joutui palaamaan samaan rauhalliseen kylpyläkaupunkiin takaisin.

Kotimatkalla hän löi opastyttöä laukullaaan päähän. Kun oli päästy Helsinki - Vantaan lentokentälle, poliisit tulivat hakemaan hänet lentokoneesta.

---

Englannin kielen sana "gift" on suomeksi "lahja" ja saksan kielen sana "der Gift" on suomeksi "myrkky". Mies erehtyi kielessä.

Appelsiini

2009-03-16T14:11:00.000+02:00

Ranta oli täynnä ihmisiä, jotka makailivat pyyhkeidensä päällä polttavasta auringosta välittämättä tai seisoivat rantavedessä heitellen palloa toisilleen. Uida osasivat vain harvat. Kukaan ei näyttänyt kainostelevan ruumistaan, mutta yläosattomissa näki pelkästään turistinaisia. Niin kuin sen hoikan, vaaleatukkaisen, joka seisoi kädet levällään aurinkoon päin kääntyneenä kuin majakka hietikolla tai sen pitkän ja tukevan, joka makasi kuin rannalle ajautunut iso kala vedenrajassa ja sai miehet kiertelemään ympärillään.

Kävelin rantabulevardia pitkin. Olin yksin enkä nähnyt yhtään tuttua missään. Auringonotto ei ollut minua varten, sillä ihoni paloi herkästi. Huomasin moottoriveneen, joka oli juuri lähdössä muutaman tunnin ajelulle. Kiiruhdin mukaan viimeisten joukossa ja istuuduin tyhjäksi jääneelle paikalle. Jotkut keskustelivat vaimeasti keskenään, toiset istuivat hiljaa. Vene puksutti suoraan ulapalle. Yhtään laivaa tai saarta ei näkynyt. Mustameri oli tyyni ja tyhjä.

Takaisinpäin tultaessa joku huomasi vedessä appelsiinin. Hän otti sen käteensä ja rupesi kuorimaan sitä. Sitten hän jakoi sen palasiin. Niitä oli juuri niin paljon kuin veneessä matkustajia, ja jokainen sai osansa. Kukaan ei jättänyt syömättä. Appelsiini maistui hyvältä, aivan kuin se ei olisikaan joutunut makaamaan ties kuinka kauan suolavedessä.

Yhtäkkiä veneen täytti iloinen puheensorina. Jokin näkymätön side tuntui yhdistäneen meidät. Mutta kun päästiin takaisin rantaan, kukin riensi nopeasti omille teilleen.

Elämän tarkoitus

2009-03-14T16:54:00.000+02:00

Martiina tulla kopisteli paksupohjaisissa kengissään ovesta sisään. Hänen äitinsä oli juuri työntämässä pullapeltiä uuniin.

- Kyllä tää elämä on sitten tylsää, Martiina sanoi. Samaa pakertamista aamusta iltaan.

- Tulit ihan sopivasti, sanoi äiti. Voisit hakata halkoja. Minä tarvitsen hellapuita.

Martiina teki, niin kuin pyydettiin ja huhki kaikin voimin. Pään molemmin puolin olevat lyhyet letit heiluivat ja pörröinen peikonhäntä viuhtoi puolelta toiselle. Hän kantoi sylin täyden lapuja sisään.

- Mä en tykkää yhtään muualta tulleista peikoista. Ne on ihan eri näkösiäki, kun niillon pienemmät korvat ja isompi nenä. Ne sais pysyä siellä, missä ne on syntyny.

-No, johan nyt on markkinat. Minulla on kädet täynnä töitä, ja sinä vaan nariset. Vie roskat ja mene sitten hyppäämään benjihyppy.

Martiina kiiruhti läheiselle kentälle ja hyppäsi nosturin nokasta. Kun hän roikkui toisesta jalastaan pää alaspäin, niin hän unohti kaiken muun ja nautti siitä hetkestä. Pilvet kiiruhtivat taivaalla, ja hän keinui niitä katsellen. Mutta kun hän seisoi taas maan kamaralla, niin se maailmoita syleilevä tunne haihtui hetkessä.

- Se ol kyllä coolia, mutta minkit on yhä häkeissään eikä vanhuksilla ole yhtään sen paremmin. Mihin tässä vielä joudutaan?

-En minä ehdi sinun kanssasi keskustelemaan. Tuossa mäellä on paljon kiviä. Ala rakentaa niistä linnaa.

Martiina kiipesi mäelle, keräsi irtokivet ja alkoi kammeta puoliksi maan sisässä olevia esiin. Ne hän vieritti toisten viereen. Hitaasti siitä alkoi syntyä kivisen linnan ensimmäinen nurkka. Vähitellen hän saisi aikaan jotain pysyvää. Nirinä ja narina unohtui. Hän oli löytänyt elämälleen tarkoituksen.

Suojaavat kädet

2009-03-12T11:48:00.000+02:00

Devan hautausmaalla aivan ortodoksikirkon vieressä on kettinkiaidan ympäröimällä alueella hautakivi, paasi ja penkki. Korkeaan hautakiveen on nimen viereen kinnitetty vakavailmeisen nuoren miehen valokuva. Keltaiset liljat kukkivat kiven juurella. Paasi on mustaa marmoria ja pienen mökin kokoinen, vain matalampi. Vanhemmat hankkivat sen ainoan lapsensa kuoltua, kun eivät voineet rakentaa hänelle taloa, niin kuin olivat aikoneet. Paaden lähellä olevalla penkillä istuu yksinäinen hahmo.

Andreas oli ollut pienestä pitäen kiinnostunut junista, sillä ne kiehtoivat häntä. Hän muisti niiden aikataulut ulkoa ja kävi läheisellä asemalla päivittäin. Hän luki niistä kirjoista ja kirjoitti koulussa monet aineensa. Ylioppilaaksi päästyään hän aloitti insinöörin opinnot. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin hän hallitsisi junien kulkua. Hänen tavakseen tuli odottaa niiden tuloa ja kiirehtiä viime hetkellä niiden edestä. Mutta kun hän näytti ystävilleen, että pelotta kävelee lehteä lukien raiteen poikki junan lähestyessä kovaa vauhtia, hänen onnensa petti ja veturi ahmaisi hänet.

Hautausmaan portin oikealla puolella on vartijan asunto, ja sen ovi on auki. Kolme koiraa loikoilee sen lähettyvillä. Vasemmalla puolella seisoo iso enkelipatsas, jonka suojaavien käsien alla makaa neljäs ja pienin koirista.

Huolenpitoa

2009-03-11T16:49:00.000+02:00

Halasin äitiä hyvästiksi, otin pienen lentolaukkuni ja lähdin matkaan. Pitkä käytävä oli tyhjä. Vain televisio pauhasi yksinään oleskelutilan nurkassa. Hoitajat puuhastelivat kahvitauollaan toisessa päässä rakennusta, ja asukkaat lepäilivät huoneissaan. Kuka hyvänsä olisi saattanut tulla huomaamatta sisään. Talon edessä oli muutama pöytä auringonvarjoineen, rykelmä valkoisia muovituoleja, lipputanko ja keinu. Silloin, kun istuin pihalla asukkaiden kanssa, saatoin kuvitella, että olen jossain etelässä, vain juomat puuttuivat.

Viuhdoin loivaa mäkeä ylös linja-autoasemaa kohti. Aurinko lämmitti mukavasti. Huomasin toisesta silmäkulmastani, että joku pyöräilijä ajoi ensin ohi, mutta jäi sitten odottamaan. Viiskymppinen, laiha mies shortseissaan.

- Oottekos työ mänössä autolle? mies kysyi.

- Oonhan mä, sanoin.

-Minen voenu kahtova, kun tuommonen vanha akka ruahua yksin isova laukkuva. Suankos minä auttua? mies kysyi.

Annoin laukun miehelle. Noin ystävällisestä avuntarjouksesta ei voinut kieltäytyä, vaikka vanhasta akasta puhuminen ottikin päähän.

- Satuittekos tuntemaan Matti-Juhani Järvelän? Se ol isän serkku ja vaikutti pitkään täälläpäin, sanoin jotakin sanoakseni. Se ol vähän semmone viinaan menevä.

- Matti-Juhani, Matti-Juhani, em minä taija tunteja. Ae niin, sehän taeski olla se Masa. Kyllähä minä Masan tunsin.

Kuljettiin rinnakkain sunnuntaityhjän kirkonkylän halki, ohi kirjaston, postin, kirkon ja Alkon. Kun oltiin päästy perille, istuuduin penkille odottamaan. Mies tälläsi itsensä viereeni. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Vähän ajan kuluttua paikalle ilmaantui mustaan pukuun pukeutunut harmaatukkainen mies.

- Tämä on meijän kanttori, pyörämies selitti. Se on nyt jo eläkkeellä. Sen vaemo kuol vuos sitten vaekejaan saerauteen. Sitä sae kiäntiäki vuan lakanoije avulla.

Mies jatkoi puhettaan siihen asti, kunnes linja-auto tuli. Kun kanttori nousi minun jälkeeni siihen, niin pyörämies kiiruhti huikkaamaan ovelta:

- Pitäkiä hyviä huolta tästä naesesta.

Minä jäin eteen istumaan. Kanttori paineli takaosaan. Bussi oli melkein tyhjä. Vain muutama matkustaja nuokkui ikkunapaikalla. Oli hyvä olla ihan hiljaa.

Vapaa mies

2009-03-10T14:32:00.000+02:00

Hiekka rasahti aivan lähellä. Istuin penkillä lukemassa lehteä ja syömässä jäätelöä. Elokuinen aurinko paistoi lämpimästi. Edessä ja takana oli tyhjä, laaja nurmikenttä. Ankkalammikon vieressä makaili laiskoja sorsia. Tuusulantieltä kuului jatkuva vaimea kohina. Se ei häirinnyt minua, sillä en kaivannut maaseudun hiljaisuutta. Lyhyehkö mies pysähtyi lähelle ja nojaili pyöräänsä. Kolmekymppinen, vaaleat hiukset, vähän viiksiä, ei humalassa, ei mitään pelättävää.

- Nyt on vielä kaunista, mutta pian tulee syksy ja huonot ilmat. Mites sitä taas kestää marraskuista pimeyttä, mies sanoi .

- Nautitaan vaan näistä päivistä eikä murehdita etukäteen, vastasin silmät lehdessä.

Mies jätti pyöränsä nojalleen ja kiepsahti penkille viereeni.

- Minä ajattelin, että kun sinä oot tommonen vanhempi ihminen, niin sinä varmaan voisit neuvoa.

- Onhan niitä kaikenlaisia harrastuksia, sanoin jotakin sanoakseni.

- Minä oon viikot töissä ja viikonloput juon, vaikkei vaimo siitä tykkääkään. Tai oikeastaan se on avovaimo.

- Jos joku haluaa juoda, niin sitten juo. Ei kukaan lopeta toisen komennuksesta.

- Tuon sinä sanoit just nappiin, mies innostui. Kerrankin joku ajattelee asioita minun kannaltani. Enkä minä halua kertoa kellekään, missä minä milloinkin liikun, sillä minä oon vapaa mies. Sitten hän lähti ajamaan.

Istuin vielä hetken penkillä. Musta koira tuli haistelemaan jalkojani.

- Ei sitä tarvii pelätä. Sen omistaja sanoi ja veti sen pois ja jatkoi matkaansa kentän poikki. Minäkin keräsin tavarani ja lähdin toiseen suuntaan. Pyörämies tuli vastaan ja kiitti minua vielä kerran.

- Onkos ihan pakko sanoa, että vanhempi ihminen, minä puhisin mennessäni.

Alex

2009-03-09T18:05:00.000+02:00

Alexilla on kapeat kasvot, suora nenä ja paksut viikset. Kaulassaan hänellä on musta rusetti. Hän istuu käsi tuolin käsinojalla vierellään kaksi sukulaispoikaa ja katsoo suoraan kuvaajaan.

Hän toimi suuren metsäyhtiön kasöörinä, meni rahat laukussaan työmaille ja maksoi miehille palkat. Hän asui Vahvaselkien omistamassa talossa, ja hänen osoitteekseen riitti pelkkä Mikkeli. Hänellä ei ollut perhettä taakkanaan, mutta tuttuja ja ystäviä ympäri kaupunkia.

Viisikymppisenä hän kuitenkin jätti kaiken ja läksi leskeksi jääneen sisarensa avuksi pieneen maalaiskylään, niin kuin oli luvannut keuhkotautiin sairastuneelle langolleen. Hänellä oli usein päällään kirjavat liivit, ja hän vaikutti muutenkin herraskaiselta. Mutta hän oli ahkera ja tunnollinen, teki maanviljelystöitä ja hoiti kauppaa.

Sisarensa lapsille hän oli ankara ja vaati näitä näyttämään aikaisin heräämisessä ja työnteossa palvelijoille esimerkkiä. Hän vahti näiden menoja ja läksi mukaan nuorten tapaamisiin.

Vanhemmiten hän kuitenkin pehmeni eikä ankaruudesta näkynyt jälkeäkään. Hän ajoi polkupyörällä housunlahkeet pyykkipojilla kiinnitettynä ja tarjosi sukulaislapsille vierailulle tullessaan valkoisia yskänpastilleja. Hänellä oli hyllyssään Topeliuksen, Björnsonin ja Tolstoin teoksia sekä ruotsinkielinen runo- ja kemiankirja, vaikka hän ei osannut vieraita kieliä. Valokuvat ja postikortit hän oli järjestänyt omiin albumeihinsa. Alex oli isoäitini veli, ja hän antoi aarteensa minulle lahjaksi.

Suurin osa postikorteista oli Annilta. Hän kehotti Alexia elämään terveenä, iloisena tai oikein reilusti, toivotti hauskaa kesän loppua tai hupaisaa joulua ja ilmoitti, että kirje seuraa. Viimeisessä kortissa oli pelkästään kysymys: Miksikäs olet vaiti.

Valokuvan tyttö

2009-03-07T15:27:00.000+02:00

Valokuvan tyttö on kuudennella luokalla Jyväskylän yhteislyseossa. Kotiin 55 kilometrin päähän hän pääsee vain joulu-, hiihto- ja pääsiäislomalla. Lauantaikin on koulupäivä, bussit kulkevat harvoin, Päijänteen ylittävä Kärkisten lossi on hidas ja Vaarunvuoret, Suomen korkeimmat maantiemäet, hankalat ylittää. Koti-ikävä vaivaa, mutta ei siitä paljon puhuta.

Hän asuu Vaasankadulla vanhassa ja hatarassa puutalossa, joka on neiti Nymanin täyshoitola. Hänen kahden tytön kanssa jakamassaan huoneessa on kolme sänkyä, kolme tuolia ja kaksi kirjoituspöytää. Yhteinen vaatekaappi on eteisessä. Uunia lämmitetään muutamalla lavulla päivässä ja ikkunoissa näkyy jääkukkia. Viereisen huoneen kaksi tyttöä ravaavat jatkuvasti ovissa, sillä heillä ei ole muuta kulkureittiä. Käytävällä on pieni WC, mutta peseytymään mennään yleiseen saunaan. Ruoka-annokset ovat niukat, ja iltaisin saa käydä nälkäisenä nukkumaan. Sen minkä sai, niin sen myös söi. Ruokaa ei jätetty.

Hän tietää olevansa etuoikeutettu, sillä vain yksi hänen kansakoulutovereistaan on päässyt jatkamaan. Oppikoulussa pitää olla kunnolla ja opiskella. Saksan opettajakin sanoo, että ellei kiinnosta, niin voi mennä ammattiin. Mitä sitä turhaan kuluttaa vanhempiensa rahoja.

Hän on pieni ja laiha ja maalta, mutta ei häntä kiusata niin kuin ei muitakaan. Hän on hyvä pesäpallossa ja koripallossa, pitää maantiedosta ja matematiikasta ja rakastaa runoja ja aineiden kirjoittamista.

Hän saa vanhemmiltaan rahaa kuluihin, mutta taskurahaa hänellä ei ole. Hän kuuluu raittiusseuraan eikä osaa tanssia kuin jenkkaa. Täyshoitolan tyttöjen kanssa hän tekee Töppönen -nimistä lehteä, josta valmistuu seitsemän numeroa, yksi kullekin. Hänen paras juttunsa kertoo puutalon ullakolle hirttäytyneestä miehestä. Melkein joka päivä hän menee kirjastoon lukemaan ja iltaisin kävelee muiden mukana Kauppakatua ylös ja alas ja odottaa, että joku lyseon pojista tervehtii ohikulkiessaan. Oman koulun pojat eivät kiinnosta.

Valokuvan tyttö hymyilee. Elämä on ihan mukavaa, kun on kuudentoista.