Roikkuvat hiukset

En enää kestänyt katsella roikkuvia hiuksiani. Ei muuta kuin soittamaan ja varaamaan aika Mäen kampaamosta, jossa olen käynyt hoidattamassa hiuksiani jo parikymmentä vuotta. Kun olin lähdössä kampaajalle, niin pysäkillä juttelin tutun vahtimestarin kanssa niin innoissani, että olin vähällä jäädä paikalle tulleesta bussista. Ehdin viime hetkellä mukaan ja kävelin tyytyväisenä sisään.

Aloin kuitenkin ihmetellä, kun bussi kääntyi risteyksestä oikealle ja jatkoi matkaa sillan yli. Hyvänen aika sentään, minähän olen noussut väärään bussiin! Ei muuta kuin painamaan nappia ja rientämään bussista ulos lähimmällä pysäkillä joen toisella puolella. Sieltä aloin ravata puolijuoksua takaisinpäin. Keskeneräiset tietyöt hidastivat kulkemista eikä yhtään sopivaa bussia sattunut tulemaan. Jatkoin kuitenkin itsepintaisesti matkaa. Minähän menen kampaamoon ja selitän, miten kävi, ajattelin.

Olin sovitusta ajasta pahasti myöhässä, kun ehdin perille. Nuori kampaaja oli kuitenkin odottanut minua. Muita ei koko isossa kampaamossa ollutkaan. Hiukseni leikattiin ja värjättiin ja mehua ja keksejäkin tarjottiin. Mutta hinta oli vielä kalliimpi kuin viime keväänä samassa kampaamossa käydessäni. Keväällä maksoin samasta työstä 64,80 ja nyt jo 78,20 euroa. Täytyypä käydä jolloinkin kysymässä, olisiko kadun toisella puolella olevassa pikkukampaamossa vähän edullisempi hinta. Tämä kampaamo taitaa ajan mittaan olla turhan kallis minun kukkarolleni.

Vierailulla

Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.

Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.

En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.

Menisinkö Omenapuuhun?

Entinen työtoverini Anita soitti tänään ja sanoi, että taas on tullut vuotuisen tapaamisen aika, jos jotakuta entistä työtoveria suinkin vain kiinnostaa. Tapaaminen olisi huomenna ravintola Omenapuussa puolelta päivin. Hän menee joka tapauksessa paikalle, muista hän ei tiedä.

Olen ollut aikaisemmin pari kertaa tällaisessa työtoverien tapaamisessa. Ensimmäisllä kerralla meitä riitti kolmeen pöytään. En tiedä, mistä muissa pöydissä keskusteltiin, mutta siinä pöydässä, jossa minä olin, ryhdyttiin turhan perinpohjaisesti repostelemaan yhden työtoverin avioliittoja, hän oli nimittäin ollut useampia kertoja naimisissa.

Kun vuosi sitten olin tällaisessa tapaamisessa, meitä oli vain kolme naista paikalla. Aika kului ihan mukavasti rupatellessa. Kun pois lähtiessämme kävelimme asemalle päin, niin ohitimme nuoren, polvillaan olevan romanialaisen kerjäläisnaisen, jolle annoin vähän rahaa. Sanoin hänelle muutaman sanan. Hän katsoi ihmeissään, kun puhuin hänen äidinkieltään.

En ole varma, menenkö huomenna tapaamaan Anitaa kello 13:ksi. Hänet joutuisi etsimään ravintolasta. Anitan tapaisin kylläkin mielelläni, mutta tuohon aikaan minulla ei ole vielä aamiaisen jälkeen ehtinyt tulla nälkä, niin että turhaan tilaisin jonkin ruoka-annoksen. Sitä paitsi mietin, mistä keskusteltaisiin, sillä en ole viime aikoina matkustellut enkä tehnyt muutenkaan mitään erikoista, mistä voisin kertoa.

Vilukissa ja kuumakalle

Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.

Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.

Omaisuus kelpaa, äiti ei

Taas on kesä ja ihmiset rientävät iloisin mielin omille tai vuokraamilleen mökeille. Minäkin menisin, jos voisin, mutta kun en voi tai ainakin siltä nyt tuntuu. Ehkä kirjoitan joka vuosi vain vähän eri sanoin tämän saman tarinan, sillä en taida päästä tämän asian yli kovin helposti, ehkä en pääse koko loppuelämäni aikana.

Vahempani halusivat olla hyvin tasapuolisia meitä lapsiaan kohtaan. Siksi he miettivät valmiiksi, mitä meistä kukin saisi perinnöksi. Neljä lapsista saisi rantatontin ja yksi kotitilan päärakennuksen rantoineen ja rantasaunoinen. Metsä jaettaisiin kaikkien viiden kesken.

Vanhempani läksivät varta vasten veneellä kanssani valitsemaan minulle rantatonttia. Minä tiesin, minkä haluaisin: järvenrantatontin tutun, pitkän niemen kainalosta. Vanhempani lupasivat sen minulle. Mökkipaikka minulla siis oli, mutta ei rahaa rakentaa mökkiä, paitsi jos ottaisin pankkilainan. Silloin pojallani Hansilla oli asiaan ratkaisu: hän rakennuttaisi palstalleni mökin, jossa minäkin pääsisin käymään. Minä uskoin tuohon lupaukseen. Ei olisi pitänyt!

Minulta haettiin nimikirjoitus, joka piti kirjoittaa Järvelän pihassa auton katon päällä pidettyyn paperiin. Hansilla ei ollut niin paljon aikaa, että olisi voitu mennä Järvelään sisälle pöydän ääreen kirjoittamaan. Siitä paperista ei ole annettu minulle edes mitään kopiota.

Mökki rakennettiin, mutta se on vain Hansin ja hänen perheensä mökki, jossa ei minun käymistäni ole katsottu suopein silmin. Kun olin mieheni kanssa kahdestaan mökillä käymässä ensimmäistä kertaa, niin tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: Sähkö oli käsketty katkaista lähtiessä pääkatkaisijasta, mutta kun tehtiin juuri niin, kuin oli pyydetty, niin pakastimessa olleet ruoat sulivat. Miksi siis tuo käsky, kun kerran tiedettiin, että pakastin ei ollut tyhjä? Tapahtuneesta tuli joka tapauksessa hyvä syy olla laskematta minua ja miestäni enää koskaan mökille. Tänä kesänä tuo mökki on vuokrattu entisen mieheni kasvatussisaren pojalle.

Kun menin täällä kaupungissa kerran kutsumatta soittamaan lähellä asuvan poikani kaupunkiasunnon ovikelloa, niin minut kyllä pyydettiin sisään ja eteeni tuotiin mehulasi. Siinä kaikki. Minulle ei pidetty lainkaan seuraa, vaan sekä poikani että hänen vaimonsa linnoittautuivat koko paikallaoloajakseni keittiöön. Join mehuni ja odotin, odotin ja odotin. Minun olisi kai pitänyt ängetä itseni keittiöön, mutta sellainen änkeäminen on minulle vierasta. Kun ei ketään alkanut kuulua, niin kävelin eteiseen ja aloin pukea takkia ylleni. Siinä vaiheessa minulle käytiin sanomassa hei, siinä kaikki.

Minulle ei vastata, jos kirjoitan eikä keskustella, jos soitan. Minulle ei läheteä edes joulu- tai syntymäpäiväkortteja. Surullista! Omaisuus kelpaa, mutta äiti ei. En edes tiedä tehneeni mitään sellaista, mistä moinen käytös voisi johtua.

Juhannus on meillä herttainen

Kun olin lapsi, niin joka juhannus pystytettiin iso kokko lähelle kotijärven rantaa. Siinä me lapset ja aikuiset sitten istuimme kokon lähellä ja katselimme sen palamista. Paistoimme myös tikun nenässä olevia makkaranpaloja, jotka maistuivat hyvältä, vaikka olisivat olleetkin vähän palaneita. Lauloimme kotiseutu- ja muitakin lauluja, mitä muistimme. Jäi mieleen, että oli ollut mukava tunnelma.

Vuosia sitten tuli juhannusaattona mennyksi Seurasaareen, mutta siellä käynti jäi yhteen kertaan. Siellä oli niin paljon väkeä, että hyvä kun löysi sen verran tilaa, että mahtui kunnolla edes paikallaan seisomaan. Ei enää koskaan sinne. Juhlikoot siellä ne, jotka tungosta rakastavat.

Joskus aikaisemmin kun käytiin juhannuksena ajelulla, teillä oli vain vähän liikennettä, niin että saimme ajella rauhassa lähes tyhjiä teitä, mutta nyt oli toisin, autoja näytti olevan melkein yhtä paljon kuin arkipäivinä. Ehkäpä ihmiset eivät enää menekään heti loman alettua sankoin joukoin maalle niin kuin joskus ennen.

Soitto ilonpilaajalle

Sain jokin aika sitten kirjeen, jonka mukaan Liisa oli pannut asianajajan avustamana vireille sen yhtymän purkamisen, johon hän kuului ja johon minäkin olin aikaisemmin kuulunut. Kirjeessä ei ollut lähettäjää. Minäpäs soitan joskus Liisalle, ajattelin, ja keskustelen hänen kanssaan tuosta yhtymän purkamisesta, mutta ei puhuta kummankaan yksityisasioista sen kummemmin.

Niinpä sitten yhtenä päivänä pahaa aavistamatta valitsin Liisan numeron. En päässyt puheissani alkua pitemmälle, kun Liisa jo alkoi paasata, kuinka hankala on hänen mökkinaapurinsa ja varsinkin tämän koira, joka tulee alvariinsa hänen pihalleen makupaloja kärkkymään ja häiritsemään häntä ja hänen omaa koiraansa. Tuokion tuosta aiheesta räksytettyään hän siirtyi sujuvasti minuun eikä minun haukkumisestani tahtonut tulla mitään loppua. Olin hänen mielestään varas, valehtelija ja vaikka mitä, mitä hän suinkin vain keksi. Kuuntelin alkuun hänen loukkaavia sanojaan kuin paikalleni sanattomaksi jähmettyneenä, kunnes sain viimein sanotuksi: "Sinä loukkaat minua" ja suljetuksi puhelimen.

Monia vuosia sitten äiti sanoi minulle:"Soitapas joskus Liisalle, kun se tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun sillä ei ole ystäviä." Tein työtä käskettyä, mutta minun haukkumiseksekseni se silloinkin meni. Minun pitäisi jo vähitellen tajuta, että Liisalle tai yleensä hänenlaisilleen ei kannata soittaa.

Luulisi, että Liisa on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän rakastui nuorena rikkaan kauppiasperheen ainoaan lapseen, komeaan upseeriin ja meni tämän kanssa naimisiin eikä hänellä ole sen jälkeen ollut rahahuolia. Asunnonkin kauniine tyylihuonekaluineen poika sai vanhemmiltaan lahjaksi, ja Liisa saattoi jatkaa soittoharrastustaan aivan rauhassa. Mutta jos ihminen on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja elämäänsä eikä mikään riitä eikä mikään tyydytä, niin minkäs teet.

Pakko kysyä

Huomasin aikoinaan lehdessä ilmoituksen, että opaskurssille otetaan väkeä. Sinne sitten piti minunkin päästä. En kylläkään pitänyt itseäni minään tavallisena opastyyppinä, mutta kyllä kai sekaan mahtuisin. Olisihan se vaihtelua muun opiskelun ja puurtamisen välissä. Opaskerhon puheenjohtajana oli tuolloin tiukka täti, joka piti täysihoitolaa.

Historia oli ollut lempiaineitani koulussa. Nyt pääsisin kertomaan eri nähtävyyksistä ja niiden historiasta. Valmistauduin ainakin omasta mielestäni hyvin niitä kertoja varten, jolloin oli minun vuoroni kertoa jostakin nähtävyydestä.

Sitten koitti loppuhuipennuksen hetki. Kierrettiin bussilla pitkin Helsinkiä, ja kukin kurssilaisista joutui vuorollaan istumaan eteen oppaan paikalle ja kertomaan niistä nähtävyyksistä, joiden ohi ajettiin. Olin opetellut ainakin omasta mielestäni hyvin sen, mitä kurssilla oli kerrottu. Nyt se ei riittänytkään. Joku osoitti jotakin kiviröykkiötä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, ja kysyi:"Mikäs tuo on?" Hölmistyin kysymyksestä ja sanoin:" En tiedä. Ei siitä puhuttu kurssilla eikä kiertoajelulla yhtään mitään", niin kuin ei ollutkaan puhuttu. Se oli kuitenkin tenttaajien mielestä väärä vastaus ja reputin tuon vastaukseni vuoksi koko kurssin. "Tietojahan teillä kyllä on", sanoi opaskerhon puheenjohtaja ja lisäsi vielä lopuksi:"Meidän oli pakko kysyä." Nyt en ymmärtänyt yhtään mitään. Oliko pakko kysyä jotain sellaista, josta en tietäisi, että voitaisiin reputtaa minut? Siltä se ainakin tuntui. ( Nyt kun olen yrittänyt etsiä tietoja tuosta kiviröykkiöstä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, en ole sattunut löytämään. Onkohan ne kivet jo viety jonnekin muualle? Täytyypä kesällä käydä sielläpäin ajelemassa. )

Pääsin tuosta reputtamisesta huolimatta yhden matkatoimiston kautta toimimaan joitakin kertoja oppaana kiertoajeluilla. Ainakin yhdellä kerroin saksalaiselle ryhmälle saksaksi nähtävyyksistä. Bussin kiertely ja kaartelu, hidastaminen ja pysähtely ei kuitenkaan tuntunut mitenkään mukavalta. Siksi lopetinkin oppaana olon lyhyeen. Varsinaisessa ammatissani olen saanut opastaa ja neuvoa ihan kylliksi eikä sitä ole tarvinnut tehdä liikkuvassa bussissa.

Roppakaupalla omenoita

Lapsuudenkodissani maalla oli isohko puutarha ja siinä monia omenapuita. Me lapset kiipeilimme niissä, vaikka eivät vanhempamme siitä oikein pitäneet. Naapurin pojat kävivät iltamyöhään muutaman kerran varastamassa omenoita, mutta kun äiti huomasi sen, niin hän kutsui pojat kylään ja antoi heille niitä aimo määrän lahjaksi. Siihen se varastelu loppui ainakin sillä kertaa.

Tuli sitten oikein kylmä pakkastalvi ja ihan kaikki omenapuut paleltuivat. Mutta ei se mitään, hankittiin uudet taimet paleltuneiden puiden tilalle. Mutta ei niistä koskaan tullut yhtä isoja ja yhtä täynnä omenoita olevia puita, kuin aikaisemmat olivat olleet, eikä niissä edes tehnyt mieli kiipeillä. Ne jäivät laihoiksi ja vähäomenaisiksi puiksi.

Salia lämmitettiin vain vähän paitsi jos oli tulossa vieraita. Sinne vietiin talven ajaksi iso pyykkikori, jossa omenoita pidettiin. Niitä sai käydä sieltä hakemassa ja syömässä. Niin meillä oli joulunakin omien puiden omenoita. Mutta se oikein kylmä pakkastalvi muutti tilanteen.

Nykyisin ostan omenat kaupasta. Tuttavallani on kylläkin omakotitalonsa vieressä pari omenapuuta, joista pudonneita omenoita hän antaisi mielihyvin lahjaksi. Mutta hänen luokseen on sen verran matkaa, että sinne pitäisi mennä bussilla tai omalla autolla. Omenat pitäisi kerätä puiden alta muovikassiin ja sitten syödä kotona niitä suurin piirtein joka päivä, etteivät ne ehtisi pilaantua. Miksi nähdä se vaiva, kun lähikaupasta voi ostaa muutaman omenan kerrallaan eikä silloin jää edes kenellekään kiitollisuudenvelkaan? Sitä paitsi en tiedä, minkä verran taustalla vaikuttaa myös se, että kun kotonani oli omenoita omasta takaa, niin koen itseni vähän kuin kerjäläiseksi, jos menen jonkun muun puutarhaan keräämään itselleni omenoita puiden alta.

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Olin ilmoittautunut kätevien naisten teatterimatkalle ja läksin innolla mukaan. Retket olivat yleensä olleet parasta antia, mitä olen kätevissä saanut. Bussi läksi kello 17 parkkipaikalta. Ehdin juuri ja juuri mukaan. Muut istuivat jo topakkoina vierekkäin paikoillaan, kun minä kiiruhdin bussin takaosaan. Ajettiin Riihimäelle.

Teatterissa paikkani oli viidennellä rivillä. Yhtään kätevää en huomannut lähimaillakaan. Väliajalla kiipesin portaat ylös ihmisiä täynnä olevaan aulaan ja jäin seisomaan yksikseni yhden pylvään viereen. Huomasin, että ravintolan puolelle oli katettu syötävää ja juotavaa joukolle käteviä. Minulle ei kukaan ollut etukäteen sanonut asiasta mitään. Seisoin tungoksen keskellä, kävin vain baarin puolella juomassa lasillisen vettä. Ei huvittanut tilata muuta. En käytä lainkaan alkoholia.

Esitetty näytelmä oli farssi ja meno sen mukaista. Siinä oli huutamista, meuhkaamista ja edestakaisin kulkemista, milloin hitaammin, milloin juoksujalkaa, niin että yksi seinä alkoi välillä heilua. En pidä farsseista enkä saanut tuostakaan näytelmästä irti yhtään mitään. Eipä ole enää iloa edes kätevien retkistä. Nyt mietin vain sitä, eroanko virallisesti kätevistä ja jos eroan, niin milloin.

Reipasta menoa

Kalle oli jo reilusti yli 30-vuotias, kun hän alkoi katsella itselleen vaimoa. Hänestä Alma ja Emilia olivat molemmat komeita naisia, ja hän mietti, kumpaan hän iskisi kyntensä. Almaan hän sitten iski, ja aika pian sen jälkeen vietettiin häät. Vielä poikamiehnä ollessaan hän oli ostanut lehmiä ja nuoria sonneja ja vienyt niitä kävellen muutaman apupojan kanssa Helsinkiin ja Pietariin. Matka Helsinkiin kesti yleensä viikon. Pietariin mennessä osa matkasta saatettiin mennä junalla. Karjalan kannakselta hän osti halkoja ja kävi niitäkin myymässä Pietarissa. Naimisiin mentyään hän ei enää harrastanut pitkiä kauppamatkoja. Nyt hän osti eläimiä, mm. lampaita, teurasti ne ja vei lihat hevosella yli 50 kilometrin päähän Jyväskylään.

Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän laski hyvin päässään. Muuten hänen kauppamatkoistaan ei olisi tullutkaan mitään. Hän kävi myös mielellään markkinoilla ja huutokaupoissa. Hän ei harrastanut joululahjojen antamista. Kerran hän kyllä osti vaimolleen lahjaksi esiliinan, mutta hän antoi senkin jo ennen joulua.

Hän oli kova kalastamaan. Verkkoja laskiessaan hän tarvitsi jonkun soutamaan. Minäkin olin lapsena joskus soutajana. Se oli sitten yhtä soutamista ja huopaamista ja usein juuri toisinpäin, kuin olisi pitänyt.

Hän ajoi mielellään kilpaa hevosella. Varsinkin Pölö-niminen hevonen oli kova juoksemaan ja sai kilpailuissakin palkintoja. Tuohon aikaan yleensä kirkosta palatessa ajettiin kilpaa. Kun päästiin Päijänteen jäälle, niin Pölö juoksi niin kovaa, että se oli usein ensimmäisenä. Kalle oli paikkakunnalla tunnettu kovana ja hurjana ajajana.

Aamulla aikaisin heti lypsyn jälkeen Kalle yleensä läksi viemään hevosella maitotonkia niistä yhden päällä istuen meijeriin. Hän oli hyvin hätäinen. Linja-auton tuloa hän saattoi mennä maantielle odottamaan tuntia aikaisemmin. Yhtenä jouluna hän meni - 30 asteen pakkasella joulukirkkoon, kun paljon muita ei ollut menossa. Silloin meijerin koneenhoitaja huusi hänet nähdessään:" Onkos sinulla muijen valtakirjat?"

Kun hänen poikansa Kalle ja Jaakko menivät kerran talvella hakemaan salmen takaa heiniä, niin hevonen putosi jäihin. Kalle-vaari juoksi kovaa vauhtia jäälle, näytti kädellään paikkaa ja huusi:" Kyllähän minä sen arvasin, että sen hevosen puotatte, kun mänette siitä. Teijä olis pitäny männä tästä." Silloin hän putosi itse näyttämällään kohdalla jäihin. Pojat Kalle ja Jaakko nauroivat makeasti. Kalle-vaarille ja hevoselle ei käynyt kuinkaan.

Kun Kalle-vaari oli 88-vuotias, niin hän sai halvauskohtauksen. Hän oli juuri palannut meijeristä ja käynyt päivälevolle. Halvaus oli syvällä aivoissa, ja hän eli sen jälkeen enää viisi päivää. Kun lääkäri tuli häntä katsomaan, niin hän kysyi Kallelta, onko tällä mitään toivomuksia. Silloin Kalle sanoi:"Jos voesin suaha pirtureseptin." Lääkäri lupasi: "Kyllä isäntä sen saa." Kallen vaimoa rupesi tilanteesta huolimatta naurattamaan.

Kalle ei yleensä polttanut tupakkaa, mutta lopun lähestyessä hän sanoi vaimolleen:"Sytytäppäs mulle tupakka." Kun tämä teki miehensä toiveen mukaisesti, niin Kalle veti syvät henkoset ja sanoi:"Jo rupes selekiimää, sano Multian kirkkoherra, kun isämeijän Raamatusta löys." Siihen päättyi hänen taipaleensa.

Kalle haudattiin lauantaina. Hautajaiskutsuun oli painettu hautajaispäiväksi sunnuntai, mutta se korjattiin lauantaiksi, sillä "eihän talosta viijä nin kun torpasta".

Ystävyyttäkö?

Onko ystävyys aina aitoa ystävyyttä vai voiko siinä olla mukana myös hyötymistarkoitusta? Tuollainen kysymys tuli mieleeni, kun mietin Annelin, monivuotisen tuttuni, menettelyä. Tutustuimme monia vuosia sitten, kun satuimme samalle matkalle. Perillä minä otin osaa kylpylähoitoihin, Anneli taas tapaili Mihaita, johon oli tutustunut edellisenä kesänä.

Yhtenä aamuna, kun menin koputtamaan Annelin ovelle, niin paikalle sattunut siivooja sanoi, että Anneli oli lähtenyt matkalle. Minulle hän ei ollut kertonut mitään aikeistaan. Kun hän palasi takaisin samaan kylpyläkaupunkiin, niin kävi ilmi, että hänet ja Mihai oli vihitty. Onnea vaan, mutta olisi hän voinut kertoa minullekin jo etukäteen. Enhän minä olisi ängennyt mukaan, varsinkaan kun olin tullut varta vasten lähinnä niitä kylpylähoitoja varten enkä kaivannut mitään pitkiä junamatkoja.

Noin alkoi tuo ystävyys, jos sitä siksi voi sanoa, ja samanlaisena, omituisena, se on jatkunut. Kun Erkki, läheiseni, remontoi varsinaisen työnsä jälkeen iltaisin ja viikonloppuina Annelin asunnon vuosi sitten, niin Anneli ei ole tähän mennessä maksanut mitään, ei edes bensakuluja, vaikka hän lupasi etukäteen, että maksaa. Hän teki kylläkin Erkin veroilmoituksen, minkä olisi luullut hänen kirjanpitäjänä osaavan, mutta pieleen meni. Verotoimisto ymmärsi saman firman kahden samanaikaisen työkohteen kahdeksi peräkkäiseksi työkohteeksi ja luuli ( tai halusi luulla ) Erkin saaneen kaksi kertaa enemmän palkkaa, mitä hän sai ja mitä veroilmoituksessa luki. Niin hän sai sitten lisäveroja ja vielä täysin väärin perustein, mikä tietenkin suututti häntä ja myös minua.

Kun Mihain veli oli aikoinaaan päässyt käymään Suomessa, niin Mihai oli heti alkanut riidellä veljensä kanssa ja sanonut, että tämän on viisainta mennä muualle. Silloin Anneli soitti hätäpäissään minulle ja kysyi, voisiko veli olla minun luonani yötä. Ei siinä auttanut muu kuin antaa veljelle yösijä, sillä vaikka en ollutkaan asiasta yhtään innostunut, en voinut jättää veljeä kadullekaan. Ei hänestä huolehtiminen tosin ollut minun asiani, mutta en voinut muutakaan.

Kun olin muutama päivä sitten pitämässä esitelmää Annelin pyynnöstä siinä paikallisyhdistyksessä, jossa hän toimii puheenjohtajana, niin hän oli tunkenut oman matkakertomuksensa yhdessä suomalaisessa saaressa vietetystä viikosta samaan iltaan. Niin ei sitten ehditty keskustella esitelmäni pidon jälkeen sen aiheesta, niin kuin on aikaisemmin tehty. Sekin jäi kaivertamaan mieltä. Luulenpa, että en enää pidä esitelmiä tuossa yhdistyksessä eikä taideta muutenkaan pitää yhteyttä, jos se minusta riippuu.

Neiti von Beck ja kauniit ihmiset

Neiti von Beck, vaalea, viisissäkymmenissä oleva nainen, työskenteli pankissa. Hänellä oli Kruununhaassa kaksio, jonka toista huonetta hän vuokrasi opiskelijoille ja toisessa hän asui itse. Neiti von Beckillä oli selvät säännöt, joita tuli noudattaa. Kylpyhuoneessa sai käydä suihkussa, mutta ei saanut mennä ammeeseen. Keittokomerossa sai keittää kahvia tai teetä, mutta ruokaa ei saanut valmistaa. Puhelimeen ei saanut koskea. Kun sisareni tuli käymään luonani, kun asuin neiti von Beckin toisessa huoneessa, niin hän ryntäsi ensimmäiseksi soittamaan puhelimella, ennen kuin edes ehdin kieltää. Neiti von Beck huomasi kotiin tultuaan, että puhelimeen oli koskettu, ja sain siitä satikutia. Niin tarkka hän oli.

Neiti von Beckille tuli Helsingin Sanomat, mutta ei hän lehteä kovinkaan paljon lukenut. Kun hänen huoneensa ovi jäi joskus auki, niin näki, että melkein koko huoneen lattia oli täynnä siisteissä pinoissa olevia Hesareita. Sängyn luo vain vei Hesariton käytävä. Ihmettelin, milloin hän aikoo saada lehtipinonsa luetuksi. Häntä itseään asia ei tuntunut lainkaan vaivaavan, sillä hän näytti elävän täysin tyytyväisenä lehtipinojensa keskellä.

Neiti von Beckin meille, kahdelle opiskelijalle, vuokraamassa huoneessa oli kummallakin seinustalla sänky, kaksi kirjoituspöytää ikkunan lähellä, kaappi ja pari tuolia. Ei muuta. Ikkuna oli kerrostalojen ympäröimälle sisäpihalle. Joka ikisenä lauantaiaamuna aikaisin ulkoa alkoi kuulua kova läiske, kun parvekkeilla hakattiin mattoja. Ihme, että ne matot kestivät hajoamatta sen jokaviikkoisen hakkaamisen.

Neiti von Beck kävi mielellään elokuvissa, varsinkin ulkomaisia filmejä katsomassa niin kuin hänen sisarensa rouva Kärnäkin. Neiti von Beck kertoi, että hän haluaa varta vasten mennä elokuviin nähdäkseen kauniita ihmisiä. Heitähän ei elokuvien ulkopuolella kovin paljon näe.

Aloin jostain syystä kertoa neiti von Beckin luona asumisesta vierustoverilleni kätevien bussiretken aikana. Silloin tämä ällistyksekseni totesi, että hänkin oli opiskeliaikanaan asunut vuoden tuon samaisen neiti von Beckin vuokralaisena. Samantyylisiä muistoja tuosta ajasta oli meillä kummallakin.

Katso, millainen kotsa!

Eeva ja minä olemme kotoisin samasta pitäjästä, kävimme kumpikin oppikoulua vieraalla paikkakunnalla, mutta emme samalla, ja pääsimme ylioppilaiksi samana vuonna. Eeva on joitakin vuosia minua vanhempi. Molemmat läksimme opiskelemaan samoja aineita samaan yliopistoon. Mutta Eeva tutustui ensimmäisenä syksynä nuoreen ja ihanaan teekkariin, he menivät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin ja alkoivat heti hankkia lapsia. Siihen Eevan opiskelut jäivät, vajaaseen vuoteen.

Eeva ja minä soittelimme aina silloin tällöin toisillemme, sitten Eeva kutsui minut kylään. Ostin kauniin kukkakimpun, panin kesähatun päähäni ja läksin. Eevalla oli lapsi sylissään ja toinen lattialla ryömimässä, kun hän tuli avaaman ovea. Hän oli innoissaan ajatuksesta, että on kotirouvana ja hankkii miehensä kanssa paljon lapsia. Heistä tulee pomomiehiä Suomeen, hän uhosi. Melkein samaan hengenvetoon Eeva kysyi minulta: "Pääsivätkö sinun lapsesi luokaltaan?" - "Tietenkin", vastasin. En ollut koskaan valittanut hänelle, että lapsillani olisi ollut vaikeuksia koulussa.

Kun olin lähtemässä pois ja etsin kesähattuani, niin Eeva otti sen hyllyltä käteensä ja sanoi nauraen:" Katso, millainen kotsa! Keijon isän kotiapulainen on varmaankin ostanut sen itselleen ja unohtanut tänne." Otin kesähattuni muina miehinä hänen kädestään, sanoin hei, avasin oven ja läksin pois. Sen jälkeen ei ole soiteltu eikä tavattu.

Ei läpytetty

Marja oli iäkkäänäkin vielä ketterä jaloistaan, ja hän liikkui pyöräpotkurillaan nopsaan paikasta toiseen. Hänelle tuotiin ruoka kotiin ja joskus kävi siivooja, mutta muuta apua hän ei tarvinnut. Tytärtä kyllä yritettiin kunnan puolesta saada hänelle omaishoitajaksi, mutta tytär oli naimisissa ja asui parin sadan kilometrin päässä. Ei hän voinut noin vain jättää miestään ja kotiaan.

Sitten koitti hetki, että Marja ei enää tullut toimeen yksin kotonaan, ja hän siirtyi vanhainkotiin. Siellä hän sai asuttavakseen huoneen, johon tuotiin hänen huonekalujaan ja hänen kaappinsa päälle pantiin hänen valokuviaan, että hän tuntisi olonsa kotoisemmaksi.

Vanhainkodin asukkaat istuivat tai makasivat huoneissaan päivät pitkät, kuka katseli televisiota, kuka kuunteli radiota, kuka makasi sängyssään kattoon tuijottaen tai kuka nukkui. Marja ihmetteli sitä, että ruokailutilaan tai hänen huoneeseensa ei pantu esille mitään kuhunkin juhlaan liittyviä koristeita. Jouluksi tosin oli pitkän käytävän seinälle ruokailutilan kohdalle pantu punaisesta kartongista leikattu tonttu, mutta siinä kaikki.

Päivät olivat pitkät, kun jokainen päivä oli miltei samanlainen eikä ollut muuta odotettavaa kuin ruoka-aika, jolloin talutettiin ruokailutilaan syömään, ja illalla yöpuulle käyminen. Kun sitten vanhainkotiin tuli pieni ryhmä muusikoita pitämään konsertin, niin hyväkuntoisimmat asukkaat talutettiin juhlasaliin sitä kuuntelemaan. Muutama hoitajakin tuli työnsä puolesta paikalle. Mutta mitä minä suuresti ihmettelin oli se, että kukaan ei läpyttänyt. Kun eivät paikalla olleet hoitajat aloittaneet läpyttämistä, niin ei kukaan muukaan. En halunnut minäkään olla ainoa poikkeus, mutta olisi luullut, että jokainen läpyttää tuollaisissa tilanteissa melkein vaistomaisesti. Mutta ei kai se sitten olekaan niin.

Tapansa kullakin

Lahden talo sijaitsee järven rannalla. Kerrotaan, että läheisellä lahdella olisi joskus nähty joutseniakin. Kun talon pojan, Erkin, vanhemmat kuolivat hänen ollessaan pieni, niin hän sai holhoojan, joka piti hänestä huolta siihen asti, kunnes hän oli aikuinen mies ja sai tilan rakennukset, pellot ja metsät hallintaansa. Hänen sisarensa Leena asui sijaisperheessä siihen asti, kunnes meni naimisiin.

Kun suoritettiin vanhempien perinnön jako, niin Erkki ehdotti, että hän saisi omaisuuden hallintaansa, mutta Leenalla olisi oikeus tulla joka kesä viettämään perheensä kanssa lomaa lapsuudenkotiinsa niin pitkäksi aikaa kuin haluaisi. Olihan Lahden talossa monta huonetta ja aittoja lisäksi. Leena suostui ehdotukseen, mutta kun hän tuli perheineen ensimmäisen kerran, niin veljen lapset kiusasivat hänen lapsiaan koko ajan, niin että Leena katsoi viisaimmaksi lähteä pois kesken kaiken ja olla enää seuraavana kesänä tulematta.

Erkki meni naimisiin iloisen ja puheliaan karjalaisperheen tyttären Marjan kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi lasta: tyttö ja poika. Tytär muutti pois kotoa, mutta poika, Martti, jäi siihen asumaan. Hänen työpaikkaansa naapuripitäjän kirkonkylään oli vain parikymmentä kilometriä.

Vanhemmat alkoivat jo olla huolissaan, kun Martilla ei näyttänyt olevan lainkaan tyttöystävää. He eivät kiinnittäneet lainkaan huomiota siihen, kuinka innostunut Martti oli käymään yhä uudestaan Tallinnassa. Sitten putosi pommi: Martti ilmoitti menneensä kihloihin virolaistytön Ainon kanssa ja aikovansa pikapuoliin naimisiin hänen kanssaan. Niin Martti tekikin, ja vaimo tuli Lahden taloon nuoreksi emännäksi. Siihen loppuivat kuin seinään Martin Tallinnan matkat. Nyt sitten eletään samassa isossa talossa: toisessa päässä vanhemmat lapsineen ja toisessa päässä isovanhemmat.

Kun minä kävin äitini kanssa kerran kylässä Lahden talossa, niin ihmettelimme mielessämme sitä, että meidän ollessamme tupakeittiössä keskustelemassa Marjan kanssa Erkki näkyi makaavan ruokaperäisillä viereisen kamarin lattialla eikä sängyssä ja ovi oli jätetty auki. No, tapansa kullakin.

Oi, niitä aikoja!

Minäkin läksin Seurojentalolle. Siellä oli ohjelmalliset iltamat ja lopuksi pari tuntia tanssia, kuten tuolloin oli tapana. En osannut kovin hyvin tanssia, mutta hällä väliä, mukaan vain. Jännitin tosin sitä, saisinko lainkaan tanssia, sillä en halunnut jäädä seinäruusuksi, niin kuin ujoimmille tytöille helposti saattoi käydä. Reippaaammilla ja rempseämmillä ei ollut sitä pelkoa. Siinä sitten istuin seinustalla odottaen, että joku tulisi hakemaan, ja Lasse tuli. Ei hänkään ollut mikään tanssilattioiden partaveitsi, mutta minulle hänen tanssitaitonsa riitti hyvin.

Lasse oli tullut moottoripyörällään kotikylästään parinkymmenen kilometrin päästä. Tuon tanssi-illan jälkeen tapailimme ja kirjoittelimme. Olin aika usein hänen kyydisssään. Tuuli leyhytti hiuksia ja maisemat vaihtuivat, kun ajeltiin pitkin teitä. Vaikka minua vähän pelotti, niin nautin silti vauhdin hurmasta. Sitten Lasse kosi. Minulla olivat opiskelut vielä kesken eikä minusta olisi ollut maalaistalon emännäksi, sillä olen harmikseni hyvin epäkäytännllinen. Silti tuntui hyvin pahalta antaa Lasselle rukkaset.

Vielä nytkin olen kysellyt, mitä Lasselle kuuluu, serkultani, joka käy sukuloimassa tuossa kylässä, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Lasse oli kuulemma mennyt naimisiin talouskoulun priimuksen kanssa, mutta heille oli tullut myöhemmin avioero. Sen jälkeen Lasse on elellyt yksin kotitalossaan.

Avattu turvavyö

Mies lähti matkalle heti puhelinsoiton saatuaan. Hän ajoi niin kovaa kuin uskalsi ja ohitteli surutta edellään ajavia. Hän pysähtyi Unkarin puolelle päästyään syömään isoon ulkoilmaravintolaan. Viereisestä pöydästä kuului lasten mekastusta ja aikuisten hyssyttelyä. Hän ei kiinnittänyt siihen paljon mitään huomiota. Ruokaa hän näykki kuin muodon vuoksi ja jatkoi sitten matkaa.

Tie jatkui suorana halki tasaisen maiseman. Vieressä näkyi peltoja ja kauempana maalaistaloja. Maissipelto oli syttynyt palamaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Aurinko paahtoi kuumana. Tie alkoi väreillä hänen edessään. Oli pakko pysähtyä hetkeksi pienen metsikön viereen, vaikka autolle ei löytynyt varjoisaa paikkaa.

Reitti oli hänelle tuttu, sillä hän oli ajanut sitä vuosikaudet. Hotelli oli sama pieni ja viihtyisä Oasis, jonka hän oli sattunut löytämään ensimmäisellä kerralla. Nyt hän ei jäänyt juttelemaan receptionistin kanssa, vaan vetäytyi heti huoneeseensa.

Muodollisuudet Romanian rajalla kyllästyttivät häntä. Tullimiehet eivät välittäneet siitä, että hänellä oli kiire, vaan auto tutkittiin perin pohjin. Tie tuli huonommaksi heti Romanian puolelle päästyä, ja autoja näkyi paljon vähemmän kuin Unkarissa. Hän oli aikaisemmilla matkoillaan ihaillut näitä maisemia : reheviä metsiä, matalapohjaisia jokia ja pikkukyliä, mutta nyt ne eivät häntä kiinnostaneet. Hän halusi vain päästä ajoissa perille.

Hän ajatteli naista ja ensitapaamistaan tämän kanssa. Siitä oli jo vuosia, mutta hän oli yhä yhtä rakastunut kuin silloin. Hän oli ostanut rakastetulleen muotiliikkeen ja kaksi autoa, hänellä kun oli rikkaana kauppiaana siihen varaa. Nainen oli nauttinut asemastaan, sillä hänestä tuli pikkukaupungissa hyvin tunnettu.

Kun mies saapui Devan hautausmaalle, niin hautajaiskulkue oli juuri ehtinyt sinne. Kuinka kaunis nainen olikaan maatessaan arkussa mustanharmaassa kiiltävässsä puvussaan. Se oli ollut miehen lahja hänelle, ja siitä oli pitänyt tulla hänen hääpukunsa. Mies tajusi lopullisesti vasta nyt, että hän oli menettänyt naisen, että häistä ei tulisikaan mitään. Kun arkkua laskettiin hautaan, niin ystävät joutuivat pitämään kiinni miehestä, ettei hän olisi seurannut morsiantaan.

Nainen oli lähtenyt viemään urheiluautollaan tuttavaperheen poikaa tämän kotiin maaseudulle. Tie oli suora, mutta kapea, ja sitä reunustivat isot lehtipuut, joiden rungot oli maalattu valkoisiksi. Kun nainen oli ruvennut ohittamaan edellään ajanutta, niin toinen auto oli tullut vastaan, ja hänen ajokkinsa oli törmännyt puuhun. Nainen kuoli, mutta pojalle ei käynyt kuinkaan. Sitä tämä oli ihmetellyt, miksi nainen oli kymmenen minuuttia ennen onnettomuutta avannut turvavyönsä.

Tule vain katsomaan

Elisabet oli hyvin onnellinen, kun hän seisoi nuorena ja hoikkana morsiamena Hansin rinnalla kirkossa vihittävänä. Hän oli vasta 18-vuotias. Mutta elämä toi tullessaan muutakin kuin pelkkää onnea ja iloa, se toi miehen jatkuvat syrjähypyt ja omat sairaudet, mutta se toi myös kolme lasta, joista äidin oli helppo huolehtia, kun hänen ei tarvinnut käydä töissä. Hans piti taloudellisesti hyvin huolta perheestään.

Mutta sitten Hans löysi lyhyempien suhteiden jälkeen naisen, jota hän tapasi säännöllisesti pari kertaa viikossa, jonka kanssa hän matkusteli ja jonka kanssa hän kävi joka sunnuntai katolisessa kirkossa. Se oli liikaa Elisabetille: hän alkoi juoda. Jos hänelle sanoi, että älä ihmeessä juo, kun käytät viittä kuutta eri lääkettä, niin silloin hän vain tyynenä totesi: "No, sitten elän muutaman vuoden vähemmän." Toisin kuitenkin kävi: hänen oikea puolensa halvaantui, ja hän joutui hoitokotiin.

Kun Hans kertoi puhelimessa Elisabetin halvaantumisesta ja hoitokotiin joutumisesta, kysyin, voisinko käydä Elisabetia katsomassa. "Tietenkin, ilman muuta. Tule vain katsomaan", Hans sanoi. Niinpä yhtenä sunnuntaina läksin. Sain oman mieheni kyytipojaksi. Hän oli myös käynyt ostamassa ison ja kauniin kukkakimpun.

Elisabet makasi hyvin matalassa sängyssään selällään ja heilautti vasenta kättään, kun tulin huoneeseen. Yöpöydällä oli melkein lakastanut kukkakimppu. Kun hoitaja yritti viedä sen pois, niin Elisabet teki vasemmalla kädellään torjuvan eleen. Kimppu oli ilmeisesti Hansilta eikä siihen saanut koskea. Minun kimppuni vietiin lipaston päälle. Sieltä ei Elisabet sitä sängyssä maatessaan voinut nähdä.

Hoitoryhmä tuli paikalle, ja minä siirryin ulkopuolelle odottamaan. Hans saapui ja meni heti keskustelemaan hoitajien kanssa. Minua hän ei ollut huomaavinaan. Kun Elisabetin päälle oli puettu takki ja päähän pantu lastenlakki ja Hans alkoi työntää häntä pyörätuolissa hissiä kohti, juoksin nopeasti hakemaan kassini Elisabetin huoneesta ja kiiruhdin samaan hissiin. Ulkona Hans riensi juoksujalkaa eteenpäin työntäen Elisabetia pois läheisyydestäni. Kun menin autoon, hän kääntyi ihmeissään katsomaan.

En mene enää Elisabetia katsomaan. Yksi kerta riitti.