Sota-aikaan

Sota-aikaan piti pimeän tullen peittää ikkunat, ettei valoa näkyisi ulos. Eipä tuota ohjetta taidettu noudattaa kovin pikkutarkasti ainakaan minun kotikylässäni. Kotitaloni sijaitsi kylätien päässä. Lentokoneita ei yleensä lentänyt läheltä. Joskus vain ääni kuului jostain kauempaa.

Isäni vanhemmilla oli pihapiirissä oma mökkinsä, Mummila, jonka kellariin olisi pitänyt mennä, jos olisi tullut todellinen vaaran paikka. Ei kuitenkaan tullut. Minä en ole koskaan edes tullut käyneeksi Mummilan kellarissa. Nyt se taitaisikin olla liian myöhäistä, sillä niin huonossa kunnossa Mummila on nykyisin, ettei se enää onnistuisi.

Kotiini, niin kuin muihinkin taloihin, piti ottaa sotavankeja töihin. Muistan yhden yksinään olleen sotavangin, jonka nimen olen unohtanut, ja Mikon ja Nikolain, jotka asuivat meillä pihasaunan kamarissa. Kun erään kerran olin menossa Hiljan, kotiapulaisen, kanssa saunaan, niin käännyimme saunan ovelta takaisin, kun näimme, että Mikko ja Nikolai tanssivat siellä alasti ripaskaa.

Mikko ja Nikolai olivat kotoisin Venäjän puoleisesta Karjalasta. Siksi heidän kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikkei venäjää osannutkaan. He kertoivat lapsistaan ja koti-ikävästään ja heistä tuli melkein perheeni ystävät. Kun heidän sodan loputtua piti palata kotimaahansa, niin he lupasivat heti perille saavuttuaan kirjoittaa, mutta mitään korttia tai kirjettä ei heiltä ole koskaan tullut.

Vaikeampaa kuin Mikolla ja Nikolailla oli varmaankin sillä heitä ennen kotonani olleella sotavangilla, joka osasi vain venäjää, sillä tuskinpa kukaan maalaiskylässä osasi venäjää ja pystyi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän olikin surullisen näköinen koko ajan. Ei varmaankaan ollut helppoa olla vieraassa maassa vieraitten ihmisten parissa, joiden kieltä ei yhtään osannut.

Sotavangit saivat mennä tapaamaan toisia sotavankeja, mutta heillä piti olla saattaja mukana. Kerran kun äiti läksi kahden sotavangin saattajaksi ja he olivat veneellä matkalla järven toiselle puolelle, niin toinen miehistä kysyi kesken kaiken, eikö äitiä yhtään pelota, sillä mitä hän voisi tehdä, jos he alkaisivat uhkailla häntä. Äiti kertoi myöhemmin, että siinä vaiheessa häntä kyllä pelotti, mutta onneksi tilanne laukesi itsestään eikä mitään sen pahempaa tapahtunut.

Kun olen kävellyt entisen kotipitäjäni hautausmaalla, niin olen ihmetellyt sitä, että yhdessä hautakivessä lukee pelkästään "Tuntematon sotavanki" ja kuolinaika. Täytyisi joskus kysyä joltakin, miksi hautakiveen on kirjoitettu noin. Kyllä minun kotonani tiedettiin ainakin siellä olleiden sotavankien nimet. Entäpä jos joskus tulevaisuudessa sattuisi niin, että joku sukuaan tutkiva venäläinen haluaisi löytää jotain tietoja juuri tuosta sukulaisestaan, joka nyt lepää tuntemattomana sotavankina haudassaan?

Hankalia tapauksia

Kävin kolmisen viikkoa sitten kolestrolikokeissa läheisen sairaalan laboratoriossa. Tänään menin terveyskeskukseen kyselemään tuloksia. Kuulemma huomenna minulle joku hoitaja soittaa ja kertoo niistä. Ensiksikin joudun olemaan puhelimen ääressä odottamassa ilmeisesti suurin piirtein koko päivän. Toiseksi en haluaisi tietoja puhelimitse, vaan paperilla, niin kuin tähän asti yleensä on ollut tapana, sillä haluan säilyttää tiedot ja verrata niitä aikaisempiin tuloksiin. Täytyy kai huomisen jälkeen mennä uudestaan terveyskeskukseen ja pyytää tuloksista kopio. Saapa nähdä, onnistuuko se.

Minulla on rantatontti, jonka olen antanut myytäväksi isolle metsänhoitoyhdistykselle jo puolisen vuotta sitten. En ole mielestäni missään vaiheessa sanonut tai edes antanut ymmärtää, että en haluaisikaan myydä sitä, päinvastoin. Kävi kuitenkin nyt ilmi, että sitä ei ole tuon metsänhoitoyhdistyksen taholta yritettykään myydä. En nyt ymmärrä, mistä oikein kiikastaa, kun mielestäni tuon asian piti olla täysin yksiselitteinen.

Kolmas hankaluuksien aiheuttaja on Valitut Palat. Olen ollut Valittujen Palojen tilaaja jo pitemmän aikaa, mutta nyt kun olen kuukausikaupalla yrittänyt päästä eroon Valittujen Palojen tuotteista ja maksuista, niin se ei tahdo onnistua millään. Pari päivää sitten tuli taas Kirjavalioiden kirja ja lasku mukana. Mitä ihmettä oikein pitäisi tehdä Valittujen Palojen kanssa, että pääsee siitä kokonaan eroon, kun puhe ei näytä auttavan? Ei sekään ajatus kovin innosta, että joutuisi aina vain lähettämään takaisin tuotteita, joita ei ole tilannut. Vaivannäköä sekin vaatii.

Mahtirouvan varjossa

Olin maalla lähdössä teatteri-iltaan Seurojentalolle. Oli kesäisen leppeä ilma eikä parin kilometrin kävely haitannut, päinvastoin. Yleensä menen mieluummin jonkun kanssa, mutta nyt ei auttanut muu kuin mennä yksin, sillä ei ollut ketään seuraksi.

Tulin Seurojentalolle hyvin ajoissa ja saatoin vapaasti valita mieleiseni istumapaikan, sillä juhlasali oli vielä tyhjä. Valitsin keskikäytävän viereisen paikan oikealta puolelta toisesta rivistä, kun en kehdannut mennä ensimmäiseen riviin, enhän minä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin alkoi tulla muita katsojia ja sali täyttyä.

Sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt. Joku tuli istumaan ensimmäiseen riviin juuri minun eteeni. Se oli naapurikylän mahtirouva upseerimiehensä kanssa. Ketään muita ei ollut ensimmäisellä rivillä, niin että tilaa olisi ollut vähän kauempanakin. Pihisin kiukusta ja mietin kuumeisesti mitä tekisin. "Ei saa herättää huomiota, ei saa herättää huomiota", äidin usein käyttämät sanat pyörivät mielessäni. Siinä miettiessäni, mitä teen vai teenkö mitään, sali alkoi vähitellen täyttyä. Oli myöhäistä vaihtaa enää paikkaa.

Näyttämöllä esitettiin Maria Jotunin näytelmää "Amerikan morsian" ja oikein hyvin esitettiinkin. Seurasin sitä erittäin kiinnostuneena, varsinkin kun ystävättäreni näytteli Amerikan morsianta, josta puhuttiin koko ajan ja jonka odotettiin saapuvan paikalle milloin hyvänsä. Toisella puoliajalla se Amerikan morsian viimein saapui, ja koko katsomo kohahti, vaikka näyttelijä oli kaikille tuttu. Minä olin Amerikan morsiamen tuloa odottaessani unohtanut hetkeksi koko mahtirouvan. Niin se Jotunin teksti vei mennessään. Mutta sen päätin, että tästä lähtien en enää arkaile paikkaa valitessani, menen vaikka parhaalle paikalle, jos se on vapaa.

Harmin paikka

Vanhin tietokoneemme on tullut tiensä päähän. Sain sen aikoinaan hyvin halvalla, sillä se oli kauppaoppilaitoksen vanha, käytöstä poistettu kone, jonka ostin serkkuni miehen kautta, hän kun oli tuossa koulussa töissä. Kone on mustavalkoinen eikä siihen ole voinut liittää tulostinta.

Tein sukututkimusta noihin aikoihin, kun tuli hankituksi tuo kone, ja kirjoittelin myös sille sukuun liittyviä tarinoita. Halusin vilkaista pari päivää sitten yhtä sukutarinaa, ja siellä se oli tallessa. Muistelen, että olisin kirjoittanut kaikki nuo sukujutut myös muualle ja tallettanut ne, mutta enää en olekaan täysin varma. Voi, itku sentään, jos en ole noin tehnyt!

Kolme päivää sitten, kun olisin halunnut pelata pasianssia vanhalla tietokoneella, kuten aikaisemmin olen toisinaan tehnyt, en saanutkaan sitä kunnolla avatuksi. En voinut pelata enkä lukea tuolta koneelta mitään. No, onhan meillä kaksi uudempaa tietokonetta, mutta harmittaa ajatuskin, ettei kaikkia noita sukuun liittyviä tarinoita olisikaan uudemmassa tietokoneessa tai paperilla tallessa. Tämmöistä tämä on!

Katkennut nollalanka

Kun isä jouui pitemmäksi aika sairaalaan ja äiti muutti kaksioon hänen lähelleen, niin Järvelä jäi tyhjäksi. Siellä käytiin vain kesäisin, ja se alkoi rapistua, kun sitä ei hoidettu. Mark sanoi, että varmaan naapuritkin ihmettelevät, miksi noin on. Hän oli sitä mieltä, että hän voi kyllä maalata sen, jos maalia vain hankitaan. Roope varmaankin ilahtui ilmaisesta työstä puhumisesta ja osti maalit. Niin Mark ryhtyi työhön. Ison, kaksikerroksisen talon maalaamiseen kului pitkä aika. Ei siinä paljon muuta ehditty tehdä koko kesänä. Minusta ei tosin ollut talon maalaamisessa apua.

Käytiinpä sitten tuon maalaamisurakan jälkeenkin Järvelässä. Se oli kauniilla paikalla järven rannalla. Yhdellä kertaa, kun olimme tulossa muutamaksi päiväksi, naapurin veljekset olivat läheisellä pellolla töissä. Kun pysähdyimme vaihtamaan pari sanaa, niin toinen heistä viittasi kädellään Järvelän rantasaunaan päin ja sanoi, että siihen vievä nollalanka on poikki ja että se on viisainta korjauttaa aivan heti. Muuten voi saada sähköiskun, jos yrittää lämmittää rantasaunaa. Naapurien ilmeet olivat hyvin totiset.

Heti Järvelään päästyämme menin puhelimen ääreen ja soitin sähköliikkeeseen ja selitin asian. Sieltä tultiin pian korjaamaan katkennut nollalanka. Hirvittää vieläkin ajatus, että naapurit eivät olisi olleet varoittamassa ja olisimme lämmittäneet rantasaunan. Ihmettelen yhä sitä, miksi johtoa ei ollut korjattu aivan heti ja miksi minulle ei kerrottu asiasta, vaikka meidän maalle menostamme tiedettiin. Huh, tätä maailmaa!

Valvenäky

Istuin eilen television ääressä ja katselin Teho-osastoa ja sen yhtä lääkäriä, joka oli joutunut itse potilaaksi, kun hänelle jouduttiin siirtämään uusi sydän. Istuin puolinukuksissa. Välillä katsoin tarkemmin, välillä silmäni lupsahtivat kiinni. En varmaankaan ollut kuin muutamia sekunteja silmät kiinni, kun yhtäkkiä havahduin: mieheni Mark seisoi puolikumarassa television edessä ja näpräsi kännykkäänsä. Yhtä äkkiä kuin tuo näky oli ilmaantunut, se myös hävisi. Vaikka minusta tuntuikin selvältä, ettei Mark ole myöskään makuukamarissa, niin jalkani veivät minut kuitenkin sinne tarkistamaan.

Olin ollut päivämmällä kylässä naisystäväni Liisan luona, jonne Mark oli vienyt minut autolla. Halattiin lähtiessäni, niin kuin yleensä aina teemme erotessa. Kylässä ollessani hän lähti sairaalaan ja soitti sieltä lyhyesti ja kertoi, että huomenna hänet leikataan. Panen kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että kaikki menisi hyvin. En muista aikaisemmin koskaan nähneeni minkäänlaisia valveunia, mutta siitä en ole aivan varma, olisiko niin sattunut joskus lapsena. Olisi kiinnostavaa tietää, onko joku palstan lukija sattunut näkemään joskus valvenäkyjä.

Päällimmäisiksi paremmat

Niin kauan kuin muistan olen pitänyt runoista. Kun kotona sain toivoa lahjaa, oli sitten kysymys joulusta, tai nimi- tai syntymäpäivästä, niin useimiten toivoin kirjaa, varsinkin runokirjaa. Leinon Helkavirret minulla on ollut parikymppisestä, ja kaikkiaan runokirjoja minulla on kuutisenkymmentä. Kirjastosta voi ilman muuta lainata luettavakseen myös runokirjoja, mutta minusta ei runoja oikein voi lukea kuin komennuksesta kuukauden ajan, vaan niitä pitäisi voida lukea silloin, kun mieli tekee.

Nuorena sain ottaa kesäisin lausuntatunteja ja lausuin mielelläni eri tilaisuuksissa. Varsinkin koulun juhlissa olin vakituinen esiintyjä, mutta lausuin muissakin tilaisuuksissa. Muistan harjoitelleeni niinkin, että kuljin vintin portaita ylös ja alas ja lausuin samalla ääneen. Antoiko opettajani tuollaisen ohjeen vai keksinkö sen itse, sitä en enää muista.

Erikoisesti kaksi tilaisuutta, joissa esiinnyin, ovat jääneet mieleeni. Toinen on kinkerit, joilla esitin rukouksen ja toinen juhlat, joilla koulutoverini ja minä lausuimme vuoropuheluna runon, kahden sankarivainajan keskustelun. Näyttämöllä oli vain kaksi havuin peitettyä kumpua. Meitä ei näkynyt, sillä olimme kulisseissa. Vain äänemme kuului. Melkein vieläkin voin aistia sen tunnelman, joka tuolloin vallitsi. Yleisö kuunteli täysin hiljaa.

Leinon runoja olen lukenut mielelläni. Varsinkin runo "Tumma" on tullut luetuksi moneen kertaan. Siitä tähän lyhyt lainaus lopusta:

"-niin eli ikänsä kaiken ,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat,
päällimmäisiksi paremmat."

Pankaamme päivät päälletyksin, niin paremmat kuin pahemmat ja päällimmäisiksi paremmat, mutta älkäämme Tumman lailla olko iloitsematta tai surematta.

Vilukissa ja huterat jalat

Olen aina ollut todellinen vilukissa. Muistan, kuinka jalkojani paleli kovasti varsinkin silloin, kun tulin talvella hiihtäen kansakoulusta kotiin. Tuohon aikaan monot eivät olleet mitenkään lämpimät. Matkaa ei ollut sen enempää kuin kaksi kilometriä jäätä pitkin, ja äiti lämmitti aina vettä valmiiksi. Mikä ihana tunne, kun sai panna kylmät jalkansa varovasti vatiin lämpimään veteen! Mutta ei pelkästään jalkojani palele helposti, vaan ihan koko kroppaa. Sitä on vain vähitellen oppinut tulemaan tuon asian kanssa toimeen, pukemaan paljon päälle ja varomaan kovin kylmällä ilmalla pitempään ulkona olemista.

Paitsi helposti kylmät niin jalkani ovat myös huterat. Silloin kun kävin oppikoulua, piti aamuhartauden ajaksi mennä luokasta paririvissä juhlasaliin seisomaan. Joskus aamuhartaus saattoi kestää puolikin tuntia. Kun tuli kovin hutera olo, niin vinkkasin luokkatoverille, joka saattoi minut luokkaan. Sen verran varani pidin, että koskaan en kaatunut juhlasalin lattialle. Siinä olisikin voinut käydä huonosti, ainakin silmälasit olisivat voineet mennä rikki. Mitään vapautusta aamuhartuksista en huterien jalkojen takia koskaan saanut. Onneksi nykyaikana ei kouluissa tarvitse mennä mihinkään juhlasaliin, vaan aamunavauksen voi kuunnella keskusradiosta omalta paikaltaan.

Minua palelee edelleen helposti enkä pysty nytkään seisomaan kauan samalla paikalla. Siksi kartankin kaikkia sellaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joissa pitäisi seistä pitempään paikoillaan. Ihmistungos olisi minulle kauhistus.

Suurin, ihmettelevin silmin

Vuosi sitten Leena soitti ja kertoi, että hän yrittää järjestää tapaamisen, jos se kenelle meistä entisistä työtovereista suinkin sopii. Sanoin, että minulle kyllä käy, ja sovittiin aika. Istuttiin sitten Omenapuussa, syötiin ja juteltiin sydämen kyllyydestä. Puhumista riitti. Meitä oli vain kolme, ja siksi oli paljon helpompi jutella, kuin jos iso joukko olisi ollut paikalla kuten edellisenä vuonna.

Lähdimme samaan aikaan pois. Kuljimme Keskuskadulla nuoren naisen ohi, joka oli polvillaan anovassa asennossa kädesssään peltipurkki, jossa oli muutama kolikko. Kuljin ensin toisten mukana ohi, mutta sitten käännyin ja menin naisen luo. Annoin hänelle kymmenen euron setelin ja sanoin romaniaksi, että pane tämä eri paikkaan talteen, ettei kukaan sitä vie sinulta. Tuskinpa hänelle monikaan paikallinen on puhunut Helsingin kaduilla hänen äidinkieltään. Kun läksin jatkamaan matkaa, hän jäi katsomaan suurin, ihmettelevin silmin.

Kesämökki kerrostalossa

Mieheni Oscar osti Devasta pienen kaksion kerrostalosta äitinsä käyttöön. Siinä äiti eleli samassa talossa asuvan tyttärensä turvin, joka kävi häntä tapaamasa harva se päivä tai äiti tulla tupsahti tyttärensä luo. Äidin asunnon ikkunasta näkyi lähimpänä vajan katto, muutama hyvin hoidettu omakotitalo ja kauempana kerrostaloja. Kissa kiipesi ulkona ketterästi olohuoneen ikkunalaudalle ja naukui siinä niin kauan, kunnes se laskettiin sisään.

Kun äiti kuoli, niin Oscar läksi heti ortodoksihautajaisiin, jotka pidettiin muutaman päivän päästä. Minä en päässyt mukaan, kun Oscar sai lentokoneesta viimeisen vapaan paikan. Muuten minäkin olisin lähtenyt, tunsinhan Oscarin äidin monen vuoden ajalta. Asunto jäi tyhjäksi ja tyhjänä se oli siihen asti, kunnes Oscar lähti nyt varta vasten sitä myymään.

Kampaajalla käydesäni tulin puhuneeksi asunnon myynnin vaikeudesta. Kampaajallani oli salamannopeasti neuvo annettavana:"Miksi ette pitäisi sitä kesämökkinä?" Niinpä meillä silloin olisi kesämökkinä viiden päivän ajomatkan päässä Helsingistä kerrostaloasunto 100 000 asukkaan kaupungin keskustassa. Ei se oikein kesämökiltä vaikuttaisi, vaikka uimaankin kyllä pääsisi. Kaupungissa on nimittäin pienehkö uima-allas yleiseen käyttöön, ainakin silloin oli, kun minä siellä kävin. Uima-allas oli silloin niin täynnä väkeä, että siinä mahtui lähinnä vain seisomaan, ja siinä sitten polskittiin ja pärskytettiin vettä muiden päälle. Hauskaa oli kuin lapsilla. Minä tosin pysyttelin pärskijöistä silmälasieni vuoksi kaukana. Lähellä on myös joki, mutta se on niin vuolasvirtainen, että harva siinä uskaltautuu uimaan. En halunnut uida minäkään siinä joessa.

Seuraavalla kerralla minäkin haluan päästä mukaan. Haluan matkustaa ensin laivalla Saksaan ja sitten Saksan, Itävallan ja Unkarin halki Romaniaan ja siellä Devaan ja asettua asumaan siihen kesämökkiin ainakin muutamaksi viikoksi ja käydä myös katsomasssa Devan tunnusmerkkiä, mäen päällä olevaa linnoitusta. Deva muuten tarkoittaa taivaallista valoilmiötä. Nyt minäkin vasta tuon huomasin tietosanakirjasta.

Isompi vyötärö

Nuorena on niin kovin herkkä kaikenlaisille sanomisille, niin olin minäkin. Jotkin tilanteet sanomisineen jäivät mieleen koko loppuiäksi, vaikka ei itse edes haluaisi. Niin vain oli.

Pidin koripallosta ja pesäpallosta, mutta en erikoisemmin tavallisista voimistelutunneista, kun se oli meillä silloin paljolti vaihtoaskel-hyppy- voimistelua salin toisesta päästä toiseen päähän. Lukion toisella jouduin hankkimaan silmälasit, mikä hankaloitti varsinkin lempilajini, koripallon, pelaamista.

Pukuhuoneessa saatettiin sanoa paljoakaan ajattelematta luokkatoverille, mitä sylki suuhun toi. Liisa, minua paljon muodokkaampi luokkatoveri, nousi kesken vaatteiden vaihdon seisomaan penkille, puristi kaksin käsin vyötäröään ja sanoi hivenen ivallisesti minulle:" Minun vyötärönikin on isompi kuin sinun rinnanympäryksesi." Noin varmaan silloin oli, mutta pitikö se sanoa kaikkien kuullen ääneen?

Tuo entinen luokkatoveri esiintyi pitkään yhdessä television suositussa keskusteluohjelmassa. Mutta sitten hän sai potkut sanomisensa ja elehtimisensä takia, kun oli ollut puhe Amerikan nykyisestä presidentistä. En ihmettele sitä, että noin kävi, vaan ennemminkin sitä, että hänen tyylinsä ei ollut iän myötä yhtään muuttunut.

Näistä tarinoista

Olin kahdeksan vuotta sitten työväenopiston kirjoittajakurssilla. Meitä osallistujia oli toistakymmentä, ja meillä oli asiantunteva ja erittäin mukava ohjaaja, kirjailija ammatiltaan. Joka kerraksi piti kirjoittaa jokin tarina ja lukea se kokoontumisissamme ääneen. Ohjaajamme otti tekstimme kotiinsa luettavakseen ja palautti ne tekemiensä merkintöjen kera seuraalla kerralla.

Aloitin täällä näillä kirjoittajapiirissä kirjoittamillani tarinoilla. Ajattelin niin, että niiden innoittamana kirjoittelen tänne lisää samantyylisiä tarinoita. Mutta ei se niin helposti käy. Kirjoitan kyllä uusia tarinoita, mutta en samantyylisiä kuin tuon innoittavan kurssin aikana. Uusissa ei ole samaa lennokkuutta kuin noissa kurssin aikaisissa. Mutta ehkä sekin vielä löytyy. Toivottavasti.

Olen kirjoittanut tänne kaikkiaan 26 tarinaa. Niistä kirjoitin tuon kurssin aikana 19 ja uusia on tähän mennessä seitsemän.

Irronnut tappi

Kansakoulussa ollessani asuin kotonani vanhempieni ja sisarusteni kanssa paitsi ensimmäisen vuoden koulun lähellä asuvan leskirouvan luona. Silloinhan ei ollut mitään koulukuljetuksia. Koulumatka oli ympäri kiertäen viisi ja suoraan järven poikki kaksi kilometriä. Kouluun menin syksyisin ja keväisin veneellä sisarusteni ja naapurin lasten kanssa. Jokainen meistä osasi uida eikä silloin nuorena pelottanut edes tuulisella ilmalla. Talvella mentiin suksilla tai kävellen.

Muistan aina sen kerran, kun minun ollessani peränpitäjänä heinätukosta tehty tappi irtosi ja veneeseen alkoi tulvia vettä. En ehtinyt edes säikähtää, kun vaistomaisesti otin kengän jalastani ja panin jalkani reiän päälle, niin että veden tulo veneeseen lakkasi. Niin päästiin koulun rantaan.

Ei se tapaus ole tullut uniin, mutta pieni pelko siitä jäi vesillä liikkumista kohtaan. Nyt minua ei enää saisi veneeseen kuin tyynellä ilmalla tai vain hyvin vähäisen tuulen puhaltaessa. Niin paljon olen vieraantunut veneellä liikkumisesta.

Uppeluksissa

Ensimmäinen lapsuudenkotini oli mummini luona. Siellä olin siihen asti, kunnes menin kansakouluun. Siinä talossa, jossa mummi asui poikansa perheen luona, oli kauppa, posti ja kylän puhelinkeskus. Siksi siellä toisinaan oli aikamoinen vilske. Iltaisin oli rauhallista, ja nukahdin iltarukouksen luettuani käsi turvallisesti mummin kädessä.

En osannut vielä uida, mutta polskuttelin mielelläni rantavedessä kapean laudan päällä maaten. Muistan aina sen, kuinka luiskahdin laudan päältä ja jouduin uppeluksiin. Siellä veden alla olo tuntui niin ihanalta, että sinne olisi ihan hyvin voinut jäädä. Mutta halusin mummin luo, halusin pois. Polskin ja pärskin jaloillani ja käsilläni ja pääsin takaisin rantaan. Nousin nopeasti vedestä ja juoksin mummin luo.

Koulussa vieraassa kaupungissa

Kun olin käynyt kotikylässäni kuusi vuotta kansakoulua, menin innoissani pyrkimään Jyväskylän yhteislyseoon ja onnekseni pääsin. Asuin sukulaisten luona. Heillä oli iso asunto. Ensin sain nukkua pienessä makuualkovissa, mutta tilanne muuttui, kun yksilapsisen perheen opettajaäiti halusi sen omaksi makuusopekseen. Aviomies joutui nukkumaan yksin isossa makuuhuoneessa, minä ja kotiapulainen keittiöön yöksi tuoduissa sängyntapaisissa. Perheessä oli yksi lapsi, 18-vuotias Valtteri, joka oli viimeisellä luokalla lyseossa. Hänen kaverikseen oli otettu toinen samanikäinen koulupoika.

Tullessani ulkoa sisään Valtteri riensi yli-innokkaana auttamaan takkia pois päältäni. Kun ruokapöydässä istuessamme olin jo syönyt lautaseni tyhjäksi, niin hän tarjosi heti lisää. Minä onneton en kehdannut olla ottamatta, vaikka ei nälkä ollutkaan. Tuntui nololta, kun muut joutuivat odottamaani. Olohuoneessa Valtteri sanoi minulle:"Painas tästä", ja kun painoin kirjoituspöytää hänen toiveensa mukaisesti, niin pöytälamppuun syttyi valo.

Kun joskus koti-ikävää potiessani ja keskusteluseuraa kaivatessani menin oveen ensin koputettuani poikien huoneeseen, niin Valtteri otti minusta kiinni, kääri minut mattoon ja työnsi sängyn alle. En päässyt pois, vaikka kuinka yritin. Minulla oli hame päälläni, ja pelkäsin, että housuni näkyvät. Ei hän pitänyt minua siellä kovin kauan, mutta alentavalta se kuitenkin tuntui.

Olin ollut kansakouluaikoinani vilkas ja innokas lapsi, joka lausui mielellään ja esiintyi monissa juhlissa. Nyt minusta tuli arka ja ujo.

Ylioppilaaksi päästyään Valtteri läksi opiskelemaan lääketiedettä, ja hänestä tuli psykiatri. Minä läksin myös opiskelemaan ja valmistuin omaan ammattiini. Onneksi en ole koskaan tarvinnut psykiatria, sillä en voisi mennä vastaanotolle. Ei kai se kaiken kokemani jälkeen ole mikään ihme, vaikka ei yleistää saisikaan.

Mitäs huolia sinulla nyt on?

Kaipasin toimintaa ja etsin yhdistystä, johon voisin liittyä. Menin työväentalolla kokoontuvan yhdistyksen tilaisuuteen muina miehinä. Suuri sali oli täynnä väkeä. Toisessa päässä oli esiintymislava ja toisessa päässä kahvilan tapainen, tuolit siinä välissä. Lausuntaryhmä tuntui kaikkkein kiinnostavimmalta ja liityin siihen. Lausuminen oli ollut nuoruuteni rakas harrastus. Olin esiintynyt monenmonissa juhlissa. Innostuin kovasti jo pelkästä ajatuksesta, että nyt voisin jatkaa lausumista.

Meidät kutsuttiin esiintymään Lohjalle. Lausuntaryhmää veti lapseton pariskunta, joka oli koko työelämänsä työskennellyt laivoilla. Heidän kauniissa, isossa rivitalossaan me muut odotimme lähtöä ja pääsyä kyydissä esiintymispaikalle sillä aikaa, kun johtajapari käväisi syömässä toisessa huoneessa. Edes mitään juotavaa ei meistä kukaan tullut pyytäneeksi eikä saaneeksi. Talossa talon tavalla.

Minun lausuntaryhmässä käymiseeni tuli pakosta tauko. Oli hankalat ja rasittavat vanhempieni jälkeenjättämän maaomaisuuden jakokoukset toisella puolella Suomea, ja niissä oli pakko käydä, jos halusi pitää puolensa. Olin rasittunut ja väsynyt ja muutama lausuntaryhmän harjoitus jäi väliin. Kun sitten menin harjoituksiin ja yritin selittää asiaa, niin minulle vastattiin vähätellen:"Mitäs huolia sinulla nyt on?" Eihän minulla voinut olla huolia. Siihen jäi lausumisharrastukseni.

Haaveita

Lainasin kirjastosta pari kirjaa ja aloin kävellä kotiinpäin. Oli keväisenraikas ilma. Pari autoa hurahti ohitseni. Toinen niistä kääntyi pienelle sivukadulle. Kun olin päässyt pääkadun toiselle puolelle kukkakioskin luo, niin seuraani lyöttäytyi koulutyttö, joka iältään oli kymmenen vuoden kieppeillä. Hän alkoi kävellä rinnallani samaa vauhtia kanssani.



"Kun tulen isoksi, menen kauppaan töihin", tyttö sanoi. "Minä taas ajattelin, kun olin vähän vanhempi kuin sinä nyt, että kun minusta tulee iso, niin lennän yksin lentokoneella ympäri maailmaa ja kirjoitan matkoistani juttuja lehtiin", minä jatkoin keskustelua. "Olen lukenut naisesta, joka teki juuri noin."



Tyttö ja minä jatkoimme matkaa hyvässä yhteisymmärryksessä ja puhuimme kumpikin lisää omasta haaveestamme. Kuinka helppoa meidän olikaan keskustella! Ikäero ei tuntunut missään.

Minun haaveeni ei ole toteutunut, mutta tuon tyttösen haave voi hyvinkin toteutua.



Täytyy kyllä sanoa, että ei minusta olisi ollut yksinlentäjäksi, kun en ymmärrä lentokoneen nippeleistä ja nappeleista yhtään mitään. Mutta kukas kieltää haaveilemasta!

Camera, camera!

Pöllähdimme bussista ulos hotellin pihassa ja läksimme ensin viemään tavaroita huoneisiimme. Olimme tulleet pieneen romanialaiseen kylpyläkaupunkiin Felixiin lähelle Unkarin rajaa. Meitä oli kaksi pariskuntaa, jotka halusimme lähteä heti katselemaan ympärillemme. Suuntasimme kulkumme varsinaisen kylpyläalueen ulkopuolelle.

Kävelimme leveää, kuoppaista tietä eteenpäin. Molemmin puolin oli matalia omakotitaloja, jotka melkein peittyivät lauta-aitojen taakse. Portit olivat kauniisti koristeltuja. Pari miestä ajoi kärryillään ohi. Muutama vanhahko nainen istui mustassa puvussaan tien vieressä olevalla penkillä juttelemassa ja käsitöitä tekemässä. Kaakattavia hanhia taapersi ojan toisella puolella. Jostakin kuului lasten ääniä.

Yhdestä talosta ryntäsi yhtäkkiä eteemme pyöreähkö, tummatukkainen nainen, jolla oli päällään punaisenkirjava pusero ja musta hame. Nainen tuli meidän luoksemme ja sanoi kysyvästi meihin katsoen:

-Camera, camera?

Haluaako nainen, että otamme hänestä valokuvan? Ovatkohan kamerat täällä harvinaisia? Nainen näytti kädellään, että tulkaa mukaan. Lähdettiin.

Nainen johti meidät lähellä olevaan pieneen, siistiin taloon. Sen makuuhuoneessa hän osoitti kaappeja ja pöytää ja paineli moneen kertaan sänkyä. Mieskin ilmaantui paikalle ja paineli sänkyä vaimonsa kanssa. Yritettiin saada selvitetyksi, että kameraa ei ole nyt mukana, mutta voimme tulla toisella kertaa ottamaan valokuvia. Saimme ajan jotenkin sovituksi. Hyvästeltiin ja lähdettiin takaisin.

Hotellimme aulassa jäin silmäilemään ilmoitustaulun antia. Kymmenkunta romaniankielistä sanaa oli käännetty ruotsiksi. Camera tarkoitti huonetta. Olisihan se pitänyt arvata. - Ei menty enää kävelemään pikkutalolle päin.

---

Romanian kielessä, joka on latinalaisperäinen kieli, sana "camera" tarkoittaa huonetta. Valokuvaustermi "camera obscura" = pimeä huone. Tapaamamme pariskunta halusi vuokrata meille huoneen, ja me taas luulimme, että he haluavat, että otamme heistä valokuvan. Sattuuhan sitä.

Nainen, joka näki perhosen

Kuolleitten talon edessä seisoi kuorma-auto, jonka lavalle kannettiin avonaista arkkua. Siinä lepäsi kaunis ruskeatukkainen nainen, jonka kasvoilla oli rauhallinen ilme. Hänellä oli päällään kirkkaanpunainen puku, kaulassaan kultaketjut ja sormissaan paksut sormukset. Naisen iso, kehystetty valokuva asetettiin huolellisesti kuljettajan koppia vasten. Lavan täytti kukkien meri.

Soittokunta asettui kärkeen ja alkoi marssia musiikin tahdissa hitaasti eteenpäin. Auto seurasi, ja sen jäljessä kulki seppeleineen omaisten ja ystävien joukko. Kaduilla parveili ihmisiä, joista moni pysähtyi uteliaana katsomaan. Niin tein minäkin.

Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta. Nainen näytti kuolleena niin elävältä, että tuntui siltä, kuin hänen kasvonsa olisi pitänyt suojata polttavilta säteiltä. Saattue kiersi kaupungin halki naisen kodin ja työpaikan, ison tavaratalon, kautta ja palasi hautausmaalle, jossa arkku laskettiin hautaan.

Nainen oli ollut palaamassa lomaa viettämästä Mustan meren rannalta miehensä ja pienen poikansa kanssa. Kotimatkalle oli lähdetty varhain aamulla ja ajettu mutkaisia teitä läpi yhä uusien kylien ja kaupunkien. Oli jo iltapimeä, eikä kotikaupunkiin Devaan ollut enää pitkälti, kun nainen yhtäkkiä huudahti säikähtyneenä:

- Katso. Tuulilasiin lensi iso perhonen.

- Pysähdytään hetkeksi, sanoi aviomies tyynesti. Hän ei nähnyt mitään perhosta. Vaimo oli varmaan vain ajamisesta väsynyt.

Poika nukkui takapenkillä. Vanhemmat keskustelivat puoliääneen. Nainen rauhoittui vähitellen. Mies siirtyi kuljettajan paikalle ja ryhtyi ajamaan.

Parin kilometrin päässä auto törmäsi tiensivuun pysäköityyn kuorma-autoon, jossa ei ollut valoja. Nainen kuoli, mies ja poika eivät loukkaantuneet lainkaan.

Iso lintu

Tuuli löyhytteli kylpyläkaupungin rantakadun lehmuksia, ja kuivia lehtiä putoili maahan. Syksy ei ollut vielä tullut täydellä voimallaan, mutta sen haistoi jo ilmassa. Aurinkoa ei näkynyt, sillä paksut pilvet peittivät taivaan. Uimaranta oli muutamaa uskalikkoa lukuun ottamatta tyhjä.



Kävelin kyllästyneenä katua pitkin. Vastaan tuli tuttu hengenpelastaja, joka oli lähdössä saattamaan lankoaan Constantan rautatieasemalle. Ei muuta kuin mukaan. Mikä hyvänsä olisi vaihtelua yksinäisen lampsimisen rinnalla. Hain vain nopeasti hotellihuoneesta kassin, johon pistin sateenvarjon, kameran ja lämpimän takin, jos vaikka sattuisin niitä tarvitsemaan.



Bussi tuli myöhässä ja pullisteli ihmisistä. Sain vaivoin tungettua itseni keskiovesta sisään. Jotkut miehet jäivät seisomaan rappusille toinen jalka avonaisen oven ulkopuolella. Päätepysäkiltä juostiin peräkanaa asemalle ja lähtölaitureita kohti.



Juna puksutti paikalle ja lähti miltei saman tien. Lanko nousi siihen ja jäi rapuille vilkuttamaan. Kun viimeinen vaunu oli kohdalla ja vauhti jo kiihtymässä, riuhtaisi hengenpelastaja kassin kädestäni ja hyppäsi samaan junaan. Hetken seisoin täysin jähmettyneenä paikoillani. Sitten minua alkoi suututtaa, ja kiukkua pihisten palasin takaisin hotelliin.



Opas tuli mukaan poliisiasemalle. Meidät vietiin kapeaan ja pitkään huoneeseen. Kaksi poliisia raahasi sinne pientä miestä, jolla oli päällään liian iso vaaleanharmaa puku. Mies pisti kätensä ristiin, vilkaisi ylöspäin ja sanoi: "Minä vannon Jumalan nimeen, että en ole varastanut mitään." Silloin yksi poliiseista kysyi nauraen:"Kukas se sellainen on?" Samassa avonaisesta ikkunasta lensi sisään iso lintu, joka siivet läiskien kierteli huoneessa ympäriinsä, kunnes löysi tien takaisin takaisin ulos. Kukaan ei sanonut mitään.



Kassi jäi sille tielleen.