Ruhtinas Tyhjähousu ja kuningas Krastun lempikäärme

Ruhtinas Tyhjähousu oli kotoisin pienestä, sodassa köyhtyneestä ruhtinaskunnasta. Poissa olivat huvipurret ja hienot autot, jäljellä oli vain muisto uljaasta menneisyydestä. Mutta ruhtinas Tyhjähousulla oli yksi taito: hän osasi kirjoittaa kauniita kirjeitä, ei mitään pelkkiä rakkauskirjeitä niin kuin joku Casanova, vaan kirjeitä elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta täällä maan päällä. Kun hän jostakin syystä alkoi lähetellä kirjeitään prinsessa Lelalle, niin tämä joutui aina vain enemmän hänen pauloihinsa. Ei sille ollut mitään sen parempaa selitytä, niin vain kävi. Sitten he menivät naimisiin ja ruhtinas Tyhjähousu muutti kuningas Krastun valtakuntaan, eihän hänellä kotimaassaan ollut mitä tarjota prinsessa Lelalle.

Sitten syntyivät lapset: prinssi Jysky ja prinsessa Miri. Heillä oli kummallakin paksu ruskea tukka ja säteilevät ruskeat silmät. Joskus prinsessa Lela ajatteli: Olisinpa minä näyttänyt yhtä säteilevältä kuin prinsessa Miri ja puolisoni ollut yhtä uljas kuin prinssi Jysky! Olihan se tietysti ihan hupsua ajatella niin, mutta minkäs ajatuksilleen voi.

Ruhtinas Tyhjähousu osoittautui pieneksi itsevaltiaaksi hänkin, ja raha oli hänen jumalansa, kun hän ei muuta jumalaa tunnustanut. Elämä hänen kanssaan oli kaikkein arkipäiväisimmistä asioista tappelemista, poissa olivat hienot ajatukset maailmanmenosta ja olemisen tarkoituksesta. Niin siinä sitten kävi, että ruhtinas Tyhjähousu ja prinsessa Lela erosivat, ja ennen niin uljas prinssi muutti takaisin ruhtinaskuntaansa ja melkein unohti lapsensa. Hän löysi itselleen uuden käenpesän ja hankki hienon auton. Kyllä hän varmaan vielä saa huvipurrenkin.

Prinsessa Miri rakastui ja sai pienen tyttären, jonka nimeksi annettiin Sipisipi. Tämä oli äitinsä ja isoäitinsä lemmikki, terhakka ja reipas tyttönen. Kerran hänellä ja prinsessa Lelalla oli ihan oikea seikakilu, jolla oli merkitystä myös valtakunnan asioihin. Asia oli näet niin, että kuningas Krastulla oli lempikäärme, jota hän usein silitteli. Itsevaltiaillahan saattoi olla mitä omituisimpia tapoja. Kunings Krastulla oli tavallisesti käärme sylissään, kun hän keskusteli alamaistensa kanssa. Jos joku alkoi kysellä asioista tai arvosteli vähimmässäkään määrin hänen tekemisiään, niin hän komensi käärmettään:"Pus kii!" ja käärme iski vierasta kipeästi. Ei siihen iskuun kukaan kuollut, mutta jokainen muisti seuraavalla kerrralla kuninkaan tavatessaan olla arvostelematta häntä. Myös prinssi Jysky joutui sen käärmeen iskun kohteeksi. Hän aivan kuin lamaantui siitä ja seisoi katsellen kaukaisuuteen. Mitä lienee miettinyt?

Prinsessa Lela ja pikku-Sipisipi ajattelivat iskeä vuorostaan hekin. "Mennään ja varastetaan se käärme", he päättivät. Heillä oli vapaa pääsy kuningas Krastun linnaan, sillä tunsivathan vartijat toki heidät, heidän tarvitsi vain sanoa, että heitä odotetaan. Käärme oli jätetty hetkeksi isoon halliin omassa pajukorissaan, ja sen he sieppaisivat. Jos joku kysyisi, he sanoisivat tekevänsä niin, kuin heitä oli pyydetty. Kaikki sujui hyvin. Kukapa nyt olisi uskonut kenenkään rohkenevan varastaa kuninkaan lempikäärmettä! "Tapetaanko tuo käärme?" kysyi prinsessa Sipisipi. "Ei, kun viedään se tuonne syvään louhikkoon", sanoi prinsessa Lela. Niin he tekivät ja katselivat hymyillen, kun käärme hävisi omille teilleen.

Menetettyään lempikäärmeensä kuningas Krastu muuttui välinpitämättömäksi ja haluttomaksi. Tuntui siltä kuin hänen koko valtakuntansa alkaisi vähitellen natista liitoksissaan. Mitenhän tässä vielä käy?

Kaksi puolta

Tulipa kesä ja ihanat hellesäät, joita on vain muutama vuosisadassa. Römpökin tuli kaukaa merten takaa käymään kuningas Krastun valtakunnassa. Kädet heiluivat niin kuin ennenkin, kun hän puhui, ja olut maistui.

"Hohhoijaa", hän sanoi, "onpa valtakunnassa asiat muuttuneet tällä välin. Mutta minä rakastan minun veljeäni eikä minun veljeäni saa kukaan arvostella." Oikeassa Lela oli ollut, Römpöstä oli tullut kuningas Krastun uskollinen kannattaja. Miksi ei olisi, kun hänen ei tarvinnut maksaa osuudestaan yhtään mitään.

Römpöstä oli tullut myös oikea selvänäkijä kaukana ollessaan. Hän huomasi heti, että nyt oli kaksi puolta. "Sinä ja sinun poikasi ja tyttäresi näette asiat tunteellisesti", hän sanoi Lelalle," minä, Ertsu, Kini ja kuningas Krastu näemme asiat taloudellisesti." Lela ajatteli: Eikö tunteellisen vastakohta ole tunteeton eikä taloudellinen, mutta ei sanonut asiaa ääneen. Sen sijaan hän sanoi:" Olet oikeassa. Enkä minä kuulu samaan joukkoon, sillä toiset kohtelevat minua kuin sisarpuolta." Sitten hän meni huoneeseensa, kääriytyi peittoihin ja alkoi hiljaisen itkun.

Aikaisemmin, kun Lela oli keskustellut Kinin kanssa, tämä oli ollut hänen kanssaan samaa mieltä, nyt hän oli vaihtanut puolta. Kenen puolella Kini oikein oli? Ainako sen, jonka kanssa keskusteli?

Eipä vanha kuningatar ollut vieläkään saanut hänelle hänen luovuttamastaan omaisuudesta luvattuja rahoja. "Antakaa minulle minun rahani, ennen kuin minä kuolen", hän anoi. Mutta Römpö ja Ertsu vain vilkaisivat toisiinsa ja sanoivat hiljaisella äänellä:" Aina tuota samaa", ja poistuivat sitten ulos aurinkoon käymään hilpeää keskustelua matkoistaan. Niitähän heillä riitti, maailmanmatkaajia kun olivat molemmat. Matkoihin heillä kyllä riitti rahaa, mutta Luoja paratkoon, kun olisi pitänyt maksaa vanhalle kuningattarelle, niin siitähän nousi itku ja hammastenkiristys.

Lela, utelias kun oli, jatkoi kyselyitään ja asioiden selville ottamista, ja kyllä hän saikin tietää kaiken mahdollisen. Mutta sitten hänelle vasta pulma tuli: ei ollutkaan kuulijaa. Ertsu sanoi: "Minä tiedän itse kaiken paremmin." Römpölle taas riitti, että kuningas Krastu tiesi, sillä tämähän oli suuresti oppinut herra, jolle oli kenenkään muun ihan turha selittää yhtään mitään. "Minä alan olla kyllästynyt tähän välimiehenä oloon", sanoi Kini eikä jaksanut hänkään kuunnella. Niin sitten Lela jäi ihan yksin tietoineen.

Kyllä minä taidan olla ukkosenjohdatin, ajatteli Lela, kun Römpö ensin piti kovaa meteliä prinssi Jyskyltä saamastaan kirjeestä ja sitten kuitenkin vähän myöhemmin kiiruhti tämän luo pikareita kallistamaan. Ainako minulle käy näin? Lela jatkoi mielessään.

Huomenna, huomenna on vanhan kuningattaren syntymäpäivä. Kyllä silloin kaikki tulevat onnittelemaan ja hymyilemään, nekin, joilla muulloin ei ole aikaa eikä halua. Voisinpa kääriä vanhan kuningattaren paksuun mustaan viittaan ja lentää toiselle planeetalle, ajatteli Lela. Käy elämä turhan hankalaksi ja vaivalloiseksi tässä taloudellisten ja kovin vähätunteisten ihmisten maassa.

Kuningas Krastun valtakunnassa

Kuningas Krastun valtakunta oli suuri kuin Monaco, ja siitä saattoi kuka tahansa olla ylpeä. Siinä kuningas Krastu hoiti asioita milloin paremmin, milloin huonommin, mutta omasta mielestään kaikitenkin oikein hyvin. Hänen isänsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten, mutta hänen äitinsä eli vielä, mistä aiheutui hänelle harmia ja murhetta, ja niitähän ei kuningas Krastulla olisi saanut olla.

Katsokaas, asia oli näin: Kuningas Krastun vanhemmat olivat myyneet lapsilleen koko suurensuuren valtakunnan vähän ennen vanhan kuninkaan kuolemaa. Kauppahinta oli vain puolet valtakunnan arvosta, mutta niilläkin rahoilla olisi voitu turvata vanhan parin vanhuus. Kuningas Krastu, ainoa poika neljän tytön keskellä, oli keksinyt oivan tuuman: Ei makseta vanhalle kuningattarelle paljon mitään, mutta viedään hänelle lahjakirja toisensa perään allekirjoitettavaksi, niin että hänen päänsä menee ihan pyörälle. Näin ei tarvitse myöskään maksaa paljon veroja, joiden asioiden hoitamisesta kuningas Krastu yritti tehdä oikein taiteen. Kului vuosi, kului toinen ja kolmas. Vanha kuningatar alkoi ihmetellä, missä hänen rahansa viipyvät. Nythän hänen täytyi elää kuin kenen tahansa köyhän alamaisen pienen eläkkeen varassa, olihan hän sentään ollut hallitseva kungatar kauan aikaa.

Kuningas Krastun sisaret Lela, Ertsu, Kini ja Römpö olivat tehneet aivan niin kuin veli oli määrännyt. Eivät he paljoa asioista tienneet eivätkä ne heitä kiinnostaneetkaan, sillä olihan ohjaimissa kuningas Krastu, ihmeellinen veli. Hänhän sanoi olevansa parempi kuin isänsä ja varmaan hän olikin, sillä niin oli kuin hän sanoi.

Oikeastaan kuningas Krastu oli sivutoiminen kuningas, sellaisiakin voi voi näinä moderneina aikoina olla, ja oikeastaan sisaret omistivat yhdessä veljensä kanssa valtakunnan, mutta se oli vain oikeastaan, sillä kuningas Krastu oli mies ja perijä, ja hänen mielestään hänelle kuului kaikki. Sen ajatuksen varassa hän eli ja toimi.

Vanha kuningatar alkoi ihmetellä jo ihan tosissaan. "Missä minun rahani ovat? Miksi minulle ei makseta?" hän kyseli. "Sinä olet lahjoittanut kaikki meille. En anna sinulle mitään. Mene vanhojen ihmisten taloon", sanoi Ertsu. "Jumalauta", sanoi kuningas Krastu, sillä hän jopa kirosi silloin, kun asia ei mennyt niin kuin hän halusi. "Minä otan sinuun yhteyttä, kun jaksan", sanoi Kini. Römpö ei sanout mitään, sillä hän oli kaukana poissa viettämässä hyvin ansaittuja lomapäiviä. Niitä hän oli muuten viettänyt jo monta vuotta eikä loppua näkynyt. Lela ei myöskään sanonut mitään, vaan päätti uteliaisuuttaan ottaa asioista selvää.

Vanhan kuninkaan aikaan valtakunta oli ollut hyvinvoipa. Rahat olivat riittäneet ja kaikki oli toiminut. Olivatpa kuningas Krastu ja hänen sisarensa päässeet oikein kauemmas opiskelemaankin. Mutta voi surkeus, nyt eivät tulot tahtoneet riittää sitten millään. Niinpä myös sisaria pyydettiin apuun, vain Römpö jätettiin rauhaan, kun ei hänellä kuitenkaan mitään ole. Nukkukoon rauhassa prisnsessa Ruususen unta ja viettäköön niitä lomapäiviään, ajatteli isoveli. Onpahan sitten ainakin yksi onnellinen ja kiitollinen hänelle, muista viis.

Lela, utelias sisar, alkoi ottaa asioista selvää. "Kyllä noin ison valtakunnan tulojen pitäisi riittää", sanoi veromies. "Onpa taidettu kuningatarta kohdella huonosti", sanoi joku toinen. Huhhuh, Lela ei tiennyt ketä uskoa, kaiken maailman virkailijoita ja muita ihmisiä vai ihmeellistä veljeään. Kysynpä häneltä, kyllä hän varmaan selittää nuo asiat minulle, kun nätisti kysyn, hän ajatteli. Ja Lelahan kysyi ja kuningas Krastu vastasi enemmänkin kuin oli kysytty. Joka kerta Lelasta tuntui, kuin häntä olisi isketty kirjalla päähän ja kipinöitä olisi singonnut ympäriinsä. Sitten kun vastaukset muuttuivat aina vain pahemmiksi, Lela ymmärsi, että kuningas Krastu oli ihan oikea yksinvaltias, jonka tekemisiä ei saanut kysellä, vaan ne piti vain hyväksyä.

Nyt puuttui vanha kungatar asiaan ja kirjoitti kirjeitä lapsilleen. Hän lähetti osan niistä ensin Lelalle ( Voi, minkä virheen hän siinä teki! ) , että tämä lähettäsi ne edelleen. Lela ajatteli. että kaikkien olisi hyvä tietää, mitä vanha kuningatar oli pitkinä öinä miettinyt ja millaisiksi hänen ajatuksensa olivat öiden kuluessa muuttuneet.

Sitten Römpö kirjoitti Lelalle:" Se äidin kirje on kirjoitettu sinun tyylillä." Vai että Lela olisi sanellut tai kirjoittanut vanhan kuningattaren kirjeet! Mikä ajatus! Ei vanha kuningatar olisikaan ollut syyllistynyt lastensa arvosteluun ja rahapyyntöihin vaan Lela. Tuossa ei ollut muuta vikaa, kuin että se oli täysin väärä, mutta Lela sai silti syytteet niskoilleen. Nyt kun syntipukki oli löytynyt, ei edelleenkään tarvinnut antaa vanhalle kuningattarelle yhtään rahaa. Häntä käytiin vain tapaamassa muutamia kertoja vuodessa kiireesti ohimenessä, hymyiltiin kauniisti ja halattiin lähtiessä. Valtakunnassa kaikki oli taas hyvin, syyllinen oli löytynyt ja huolet poistuneet. Oi, ihmeellinen kuningas Krastun valtakunta!

Kuulo puntarissa

Minua oli kismittänyt kovasti se, että en ollut kuullut sitä kätevien illassa pidettyä esitystä, jossa kätevien sihteeri kertoi lautamiehenä olostaan, sillä aihe olisi kiinnostanut minua kovasti. Kerroin siitä omahoitajallekin, kun olin hänen vastaanotollaan. Hän sanoi heti, että voisi varata minulle ajan kuulontutkimukseen, ja jos tarvitsisin kuulokojeen, niin sellainen voitaisiin kyllä hankkia. Puhisin kotona mielessäni, että sittenhän sen näkee, tarvitsenko kuulokojetta vai en, kun tutkimus on tehty, ja jos tarvitsen, niin alan sitä myös käyttää. Pakko mikä pakko.

Ei kestänyt aikaakaan, kun omahoitaja jo ilmoitti, että kuulontutkimus voidaan tehdä. Painelin sovittuun aikaan terveyskeskukseen, ja koe alkoi. Minun piti painaa napista aina, kun kuulen pienenkin äänen. Omahoitaja oli niin nopea äänestä toiseen siirtyessään, että myöhästyin jo lähdössä ja muutamia kertoja jäi kokonaan painamatta napista, vaikka äänen kuulinkin. Jotkut äänet taas olivat niin hiljaisia, että kuulin ne juuri ja juuri, ja kun mietin painanko nappia vai en, omahoitaja oli jo siirtynyt seuraavaan ääneen.

Joka tapauksessa kävi selväksi, että kuuloni oli huonontunut, niin että olisi hyvä hankkia kuulokoje. Omahoitaja kysyi, uskoisinko tottuvani siihen helposti. Osoitin silmälasejani. Olinhan tottunut niihinkin, kun oli ollut pakko. Olin joutunut hankkimaan silmälasit, kun olin ollut lukion toisella luokalla. Tuohon aikaan opettajat kirjoittivat koetehtävät taululle, ja niistä piti sitten yrittää saada selvä parhaan kykynsä mukaan. Näin taululta ennen silmälasien hankkimista vain lähinnä olevat tehtävät, ja siinä olikin ollut tekemistä, kun olin yrittänyt saada ne niin hyvin ratkaistuiksi, että saisin kokeesta silti kunnon numeron. Olin pitänyt kovasti kouluaikoinani koripallon ja pesäpallon pelaamisesta, mutta en enää silmälasipäisenä voinut niitä pelata. Sekös oli silloin harmittanut ja kovasti olikin. Olisipa ollut piilolinssejä jo tuolloin.

Nyrkit ojossa

Kello soi tunnin loppumisen merkiksi. Oppilaat työntyivät ovesta ulos. Leenalla oli ollut opetettavana 9c, pieni, latinaa opiskeleva luokka. Hän keräili kamppeensa, vilkaisi, että kaikki on kunnossa ja kiiruhti pois luokasta ja rappuja alas. Koulussa oli ainainen kiire, milloin oppitunnille, milloin välituntivalvontaan, milloin mihinkin. Rauhallista siirtymistä paikasta toiseen oli harvoin.

Kun Leena ehti ruokalan luo, hän vilkaisi sen suurista ikkunoista sisään. Oppilaita seisoi isossa piirissä. Sen keskellä oli kaksi poikaa: toinen kierteli nyrkit ojossa toisen ympärillä ja toinen seisoi paikallaan avuttoman näköisenä, kuin olisi väärässä paikassa, josta haluaisi päästä pois mahdollisimman pian. Leena tempaisi ruokalan oven auki ja karjaisi kovalla äänellä:" Täällä ei käydä minun paikalla ollessani kenenkään kimppuun. Menkää ulos välitunnille." Hänen sanansa tehosivat. Oppilaat lähtivät vähitellen kävelemään ulko-ovea kohti.

Kun Leena myöhemmin keskusteli tapahtuneesta rehtorin kanssa, niin tämä sanoi, että moni opettaja olisi vastaavassa tilanteessa jättänyt sekaantumatta asiaan ja tullut vain kertomaan hänelle, mitä on tekeillä. Hänen mielestään oli kuitenkin parempi, että se, joka oli tilanteen nähnyt, myös puuttui siihen heti. Siitä jäi kuitenkin rehtorin kanssa puhumatta, mikä olisi voinut olla sysäyksenä poikien menettelyyn.

Uskollisuus palkittiin

Viime kampaajalla käynnistäni oli kulunut jo pitkä tovi ja hiukseni alkoivat näyttää surkeilta. Niiden pelkkä peseminen ei riittäisi. Muutamien päivien päästä olin menossa terveyskeskuslääkärini luo vuositarkastukseen. Silloin halusin olla sen näköinen, että pidän huolta itsestäni ja myös ulkonäöstäni. Sehän on kuin ihmisen käyntikortti, kuinka huolitellulta hän näyttää.

Varasin ajan Mäen kampaamosta ja ilmaannuin paikalle sovittuna päivänä ja aikana. Kampaamo näytti melko tyhjältä, sillä juuri silloin siellä ei näkynyt olevan muita kuin kampaajani ja minä. Usein oli kolme neljä kampaajaakin asiakkaineen paikalla. Hiukseni leikattiin ja värjättiin. Selailin lehtiä, söin tarjotut keksit ja join mehut. Samalla puhuin kampaajani kanssa niitä näitä. Kun työ oli valmis, olin taas huolitellun ihmisen näköinen. Pidin uudesta kampauksestani.

Pois lähtiessäni minua odotti yllätys. Sain lahjaksi kauniin, punaisia kukkia täynnä olevan ruukkukasvin ja pienen laukun, jossa oli hiustenpesu- ja hoitoaineita. Miksikö? Siksi, koska olin ollut Mäen kampaamon uskollinen asiakas jo 20 vuotta. Uskollisuus palkittiin. Vuosien varrella olin tosin toisinaan miettinyt kampaamon vaihtamista, mutta enpä taida enää miettiä sellaista enkä vaihtaa.

Soitto ilonpilaajalle

Sain jokin aika sitten kirjeen, jonka mukaan Liisa oli pannut asianajajan avustamana vireille sen yhtymän purkamisen, johon hän kuului ja johon minäkin olin aikaisemmin kuulunut. Kirjeessä ei ollut lähettäjää. Minäpäs soitan joskus Liisalle, ajattelin, ja keskustelen hänen kanssaan tuosta yhtymän purkamisesta, mutta ei puhuta kummankaan yksityisasioista sen kummemmin.

Niinpä sitten yhtenä päivänä pahaa aavistamatta valitsin Liisan numeron. En päässyt puheissani alkua pitemmälle, kun Liisa jo alkoi paasata, kuinka hankala on hänen mökkinaapurinsa ja varsinkin tämän koira, joka tulee alvariinsa hänen pihalleen makupaloja kärkkymään ja häiritsemään häntä ja hänen omaa koiraansa. Tuokion tuosta aiheesta räksytettyään hän siirtyi sujuvasti minuun eikä minun haukkumisestani tahtonut tulla mitään loppua. Olin hänen mielestään varas, valehtelija ja vaikka mitä, mitä hän suinkin vain keksi. Kuuntelin alkuun hänen loukkaavia sanojaan kuin paikalleni sanattomaksi jähmettyneenä, kunnes sain viimein sanotuksi: "Sinä loukkaat minua" ja suljetuksi puhelimen.

Monia vuosia sitten äiti sanoi minulle:"Soitapas joskus Liisalle, kun se tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun sillä ei ole ystäviä." Tein työtä käskettyä, mutta minun haukkumiseksekseni se silloinkin meni. Minun pitäisi jo vähitellen tajuta, että Liisalle tai yleensä hänenlaisilleen ei kannata soittaa.

Luulisi, että Liisa on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän rakastui nuorena rikkaan kauppiasperheen ainoaan lapseen, komeaan upseeriin ja meni tämän kanssa naimisiin eikä hänellä ole sen jälkeen ollut rahahuolia. Asunnonkin kauniine tyylihuonekaluineen poika sai vanhemmiltaan lahjaksi, ja Liisa saattoi jatkaa soittoharrastustaan aivan rauhassa. Mutta jos ihminen on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja elämäänsä eikä mikään riitä eikä mikään tyydytä, niin minkäs teet.