Isompi vyötärö

Nuorena on niin kovin herkkä kaikenlaisille sanomisille, niin olin minäkin. Jotkin tilanteet sanomisineen jäivät mieleen koko loppuiäksi, vaikka ei itse edes haluaisi. Niin vain oli.

Pidin koripallosta ja pesäpallosta, mutta en erikoisemmin tavallisista voimistelutunneista, kun se oli meillä silloin paljolti vaihtoaskel-hyppy- voimistelua salin toisesta päästä toiseen päähän. Lukion toisella jouduin hankkimaan silmälasit, mikä hankaloitti varsinkin lempilajini, koripallon, pelaamista.

Pukuhuoneessa saatettiin sanoa paljoakaan ajattelematta luokkatoverille, mitä sylki suuhun toi. Liisa, minua paljon muodokkaampi luokkatoveri, nousi kesken vaatteiden vaihdon seisomaan penkille, puristi kaksin käsin vyötäröään ja sanoi hivenen ivallisesti minulle:" Minun vyötärönikin on isompi kuin sinun rinnanympäryksesi." Noin varmaan silloin oli, mutta pitikö se sanoa kaikkien kuullen ääneen?

Tuo entinen luokkatoveri esiintyi pitkään yhdessä television suositussa keskusteluohjelmassa. Mutta sitten hän sai potkut sanomisensa ja elehtimisensä takia, kun oli ollut puhe Amerikan nykyisestä presidentistä. En ihmettele sitä, että noin kävi, vaan ennemminkin sitä, että hänen tyylinsä ei ollut iän myötä yhtään muuttunut.

Kerttu tuli käymään

Kerttu on syntynyt maanviljelijäperheeseen, ja hän on nuorin lapsista. Häntä ei koulunkäynti eikä opiskelu ole koskaan kiinnostanut pennin vertaa. Siksipä hän joutuukin tuplaaamaan kaupallisen koulun toisen luokan, vanhemmat kun toivovat, että kaikilla lapsilla olisi edes jokin ammatti.

Hän mielii maailmalle, ja maailmalle hän lähtee, ensin Saksaan ja sitten Amerikkaan, suurten toiveiden maahan. Hän asettuu aluksi asumaan suurkaupunkiin, josta hänestä on kertomisen arvoista se, että että kaupat ovat auki yötä päivää ja että kadulla ei saa missään nimessä mennä auttamaan ketään apua tarvitsevaa, ettei joudu samalla itse ryöstetyksi.

Hän muuttaa aavikon keskellä olevaan pelikaupunkiin, jossa hän elättää itsensä kasinoita siivoamalla. Yhä hän tulee intoa puhkuen joka kesä käymään kotimaassaan ja asuu yksin huonokuntoisessa lapsuudenkodissaan, kun vanhemmat ovat kuolleet ja talo on jäänyt tyhjäksi. Hän nukkuu vanhassa vinttikamarissa, jossa on vain sänky ja vanha lipasto, jonka päällä on muutama posliiniesine.

Kun hänen sisarensa vielä vietti kesiään samassa talossa ja vei hänen huoneeseensa hänen alakertaan unohtamiaan tavaroita ja kertoi, että huoneessa olisi ollut omituinen haju, niin siitä Kerttu riehaantui. Hän haastoi sisarensa oikeuteen. Olihan puhuttu huoneen omituisesta hajusta ja pienet posliiniesineetkin oli siirretty johonkin muuhun paikkaan.

Syyttäjä sai asian tutkittavakseen ja totesi vain lakonisesti, että ei ole näyttöä mistään rikoksesta. Siihen kuivui se juttu, mutta kuka tietää, milloin uusi on tulossa. Sisar haluaa pysyä joka tapauksessa Kertusta kaukana, eläköön miten sitten elääkin.

Näistä tarinoista

Olin kahdeksan vuotta sitten työväenopiston kirjoittajakurssilla. Meitä osallistujia oli toistakymmentä, ja meillä oli asiantunteva ja erittäin mukava ohjaaja, kirjailija ammatiltaan. Joka kerraksi piti kirjoittaa jokin tarina ja lukea se kokoontumisissamme ääneen. Ohjaajamme otti tekstimme kotiinsa luettavakseen ja palautti ne tekemiensä merkintöjen kera seuraalla kerralla.

Aloitin täällä näillä kirjoittajapiirissä kirjoittamillani tarinoilla. Ajattelin niin, että niiden innoittamana kirjoittelen tänne lisää samantyylisiä tarinoita. Mutta ei se niin helposti käy. Kirjoitan kyllä uusia tarinoita, mutta en samantyylisiä kuin tuon innoittavan kurssin aikana. Uusissa ei ole samaa lennokkuutta kuin noissa kurssin aikaisissa. Mutta ehkä sekin vielä löytyy. Toivottavasti.

Olen kirjoittanut tänne kaikkiaan 26 tarinaa. Niistä kirjoitin tuon kurssin aikana 19 ja uusia on tähän mennessä seitsemän.

Irronnut tappi

Kansakoulussa ollessani asuin kotonani vanhempieni ja sisarusteni kanssa paitsi ensimmäisen vuoden koulun lähellä asuvan leskirouvan luona. Silloinhan ei ollut mitään koulukuljetuksia. Koulumatka oli ympäri kiertäen viisi ja suoraan järven poikki kaksi kilometriä. Kouluun menin syksyisin ja keväisin veneellä sisarusteni ja naapurin lasten kanssa. Jokainen meistä osasi uida eikä silloin nuorena pelottanut edes tuulisella ilmalla. Talvella mentiin suksilla tai kävellen.

Muistan aina sen kerran, kun minun ollessani peränpitäjänä heinätukosta tehty tappi irtosi ja veneeseen alkoi tulvia vettä. En ehtinyt edes säikähtää, kun vaistomaisesti otin kengän jalastani ja panin jalkani reiän päälle, niin että veden tulo veneeseen lakkasi. Niin päästiin koulun rantaan.

Ei se tapaus ole tullut uniin, mutta pieni pelko siitä jäi vesillä liikkumista kohtaan. Nyt minua ei enää saisi veneeseen kuin tyynellä ilmalla tai vain hyvin vähäisen tuulen puhaltaessa. Niin paljon olen vieraantunut veneellä liikkumisesta.

Uppeluksissa

Ensimmäinen lapsuudenkotini oli mummini luona. Siellä olin siihen asti, kunnes menin kansakouluun. Siinä talossa, jossa mummi asui poikansa perheen luona, oli kauppa, posti ja kylän puhelinkeskus. Siksi siellä toisinaan oli aikamoinen vilske. Iltaisin oli rauhallista, ja nukahdin iltarukouksen luettuani käsi turvallisesti mummin kädessä.

En osannut vielä uida, mutta polskuttelin mielelläni rantavedessä kapean laudan päällä maaten. Muistan aina sen, kuinka luiskahdin laudan päältä ja jouduin uppeluksiin. Siellä veden alla olo tuntui niin ihanalta, että sinne olisi ihan hyvin voinut jäädä. Mutta halusin mummin luo, halusin pois. Polskin ja pärskin jaloillani ja käsilläni ja pääsin takaisin rantaan. Nousin nopeasti vedestä ja juoksin mummin luo.

Koulussa vieraassa kaupungissa

Kun olin käynyt kotikylässäni kuusi vuotta kansakoulua, menin innoissani pyrkimään Jyväskylän yhteislyseoon ja onnekseni pääsin. Asuin sukulaisten luona. Heillä oli iso asunto. Ensin sain nukkua pienessä makuualkovissa, mutta tilanne muuttui, kun yksilapsisen perheen opettajaäiti halusi sen omaksi makuusopekseen. Aviomies joutui nukkumaan yksin isossa makuuhuoneessa, minä ja kotiapulainen keittiöön yöksi tuoduissa sängyntapaisissa. Perheessä oli yksi lapsi, 18-vuotias Valtteri, joka oli viimeisellä luokalla lyseossa. Hänen kaverikseen oli otettu toinen samanikäinen koulupoika.

Tullessani ulkoa sisään Valtteri riensi yli-innokkaana auttamaan takkia pois päältäni. Kun ruokapöydässä istuessamme olin jo syönyt lautaseni tyhjäksi, niin hän tarjosi heti lisää. Minä onneton en kehdannut olla ottamatta, vaikka ei nälkä ollutkaan. Tuntui nololta, kun muut joutuivat odottamaani. Olohuoneessa Valtteri sanoi minulle:"Painas tästä", ja kun painoin kirjoituspöytää hänen toiveensa mukaisesti, niin pöytälamppuun syttyi valo.

Kun joskus koti-ikävää potiessani ja keskusteluseuraa kaivatessani menin oveen ensin koputettuani poikien huoneeseen, niin Valtteri otti minusta kiinni, kääri minut mattoon ja työnsi sängyn alle. En päässyt pois, vaikka kuinka yritin. Minulla oli hame päälläni, ja pelkäsin, että housuni näkyvät. Ei hän pitänyt minua siellä kovin kauan, mutta alentavalta se kuitenkin tuntui.

Olin ollut kansakouluaikoinani vilkas ja innokas lapsi, joka lausui mielellään ja esiintyi monissa juhlissa. Nyt minusta tuli arka ja ujo.

Ylioppilaaksi päästyään Valtteri läksi opiskelemaan lääketiedettä, ja hänestä tuli psykiatri. Minä läksin myös opiskelemaan ja valmistuin omaan ammattiini. Onneksi en ole koskaan tarvinnut psykiatria, sillä en voisi mennä vastaanotolle. Ei kai se kaiken kokemani jälkeen ole mikään ihme, vaikka ei yleistää saisikaan.

Hortensia ja Melchior

Prinsessa Hortensia asettui taloksi kuningas Krastun linnaan. Hän sai asuttavakseen alakerran pienemmän salin, jonka jykevän takan ääressä hän viihtyi ensi alkuun hyvin, mutta alkoi sitten kaivata vilskettä elämäänsä, sillä synkeä talo oli kovin hiljainen.

Viisas kuningatar Vienna kulutti aikaansa mieluummin omissa oloissaan tutkimustensa parissa eikä hänellä ollut Hortensialle paljoakaan aikaa. Olihan linnassa palvelijoita, mutta he tekivät töitään, ja mitä vähemmän heidän läsnäoloonsa kiinnitti huomiota, sitä parempi. Mutta jos Hortensia sattui sille päälle, niin komennot kajahtelivat ilmassa ja kiirettä sai pitää joka iikka. Äkseerauksen lopuksi kaikui hänen remakka naurunsa pitkin linnan käytäviä.

Linnan takana oli suuri puutarha, jonka viivasuorilla käytävillä kunings Krastu käyskenteli joka päivä. Niin oli henkilääkäri määrännyt. Joskus Hortensia oli hänen seuranaan, mutta pian hän tympääntyi tyyten hitaisiin kävelyretkiin.

Linnan keittäjällä oli poika nimeltä Melchior, jonka isästä ei ollut paljon muuta tietoa, kuin että tämä oli hevoskauppias ja sukunimeltään Weisswernicht. Pojasta oli kasvanut pitkä ja komea mustatukkainen mies, jonka apua tarvittiin linnassa jatkuvasti, sillä hän osasi vähän kaikkea. Kun pidettiin suuret juhlat, niin hän pystytti juhlaköynnökset, rakensi esiintymislavan, auttoi tarjoilussa ja kävi vetäisemässä viulustaan pari säveltä musikanttien mukana. Sanottiin, että hänessä oli mustalaisverta, mutta ei sitä kukaan tiennyt aivan varmasti.

Hortensia seurasi ensin aikansa kuluksi katseellaan joka paikkaan ehtivää miestä, mutta alkoi sitten yhä enemmän tarvita tämän apua. Milloin Melchior sai viedä hänet kuningas Krastun vaunuilla vierailulle, milloin tietäjän luo neuvoja kysymään, milloin pelkästään pitkälle huviajelulle. Mies hoiti työnsä, mutta säilytti viileän kohteliaan asenteensa. Mitä välinpitämättömämmältä hän tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi Hortensian kiinnostus ja innostus.

Viimein Hortensia hermostui täysin ja puuskahti:
- Etkös sinä, jukupliut, tajua, että minun lisäkseni saisit ison osan valtakuntaa.

Melchior pysäytti vaunut, kääntyi katsomaan vaaleatukkaista, vähän pulleaa kyydittäväänsä ja totesi:
-Arvon prinsessa, minä kiitän kunniasta, mutta tiedättehän, naimisiin ei mennä rahasta vaan rakkaudesta. Sitten hän jatkoi tyynesti matkaa.

Hortensia hieroi käsiään hermostuneena yhteen . Kuningas Krastulle hän kertoi, että ajomies ei tiennyt paikkaansa, vaan oli alkanut viestittää hänelle halukkuuttaan hempeisiin hetkiin. Silloin Melchior sai lähteä linnasta, sillä tietenkin Hortensia puhui totta. Niinhän hän aina teki.