Vierailulla

Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.

Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.

En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.

Menisinkö Omenapuuhun?

Entinen työtoverini Anita soitti tänään ja sanoi, että taas on tullut vuotuisen tapaamisen aika, jos jotakuta entistä työtoveria suinkin vain kiinnostaa. Tapaaminen olisi huomenna ravintola Omenapuussa puolelta päivin. Hän menee joka tapauksessa paikalle, muista hän ei tiedä.

Olen ollut aikaisemmin pari kertaa tällaisessa työtoverien tapaamisessa. Ensimmäisllä kerralla meitä riitti kolmeen pöytään. En tiedä, mistä muissa pöydissä keskusteltiin, mutta siinä pöydässä, jossa minä olin, ryhdyttiin turhan perinpohjaisesti repostelemaan yhden työtoverin avioliittoja, hän oli nimittäin ollut useampia kertoja naimisissa.

Kun vuosi sitten olin tällaisessa tapaamisessa, meitä oli vain kolme naista paikalla. Aika kului ihan mukavasti rupatellessa. Kun pois lähtiessämme kävelimme asemalle päin, niin ohitimme nuoren, polvillaan olevan romanialaisen kerjäläisnaisen, jolle annoin vähän rahaa. Sanoin hänelle muutaman sanan. Hän katsoi ihmeissään, kun puhuin hänen äidinkieltään.

En ole varma, menenkö huomenna tapaamaan Anitaa kello 13:ksi. Hänet joutuisi etsimään ravintolasta. Anitan tapaisin kylläkin mielelläni, mutta tuohon aikaan minulla ei ole vielä aamiaisen jälkeen ehtinyt tulla nälkä, niin että turhaan tilaisin jonkin ruoka-annoksen. Sitä paitsi mietin, mistä keskusteltaisiin, sillä en ole viime aikoina matkustellut enkä tehnyt muutenkaan mitään erikoista, mistä voisin kertoa.

Vilukissa ja kuumakalle

Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.

Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.

Omaisuus kelpaa, äiti ei

Taas on kesä ja ihmiset rientävät iloisin mielin omille tai vuokraamilleen mökeille. Minäkin menisin, jos voisin, mutta kun en voi tai ainakin siltä nyt tuntuu. Ehkä kirjoitan joka vuosi vain vähän eri sanoin tämän saman tarinan, sillä en taida päästä tämän asian yli kovin helposti, ehkä en pääse koko loppuelämäni aikana.

Vahempani halusivat olla hyvin tasapuolisia meitä lapsiaan kohtaan. Siksi he miettivät valmiiksi, mitä meistä kukin saisi perinnöksi. Neljä lapsista saisi rantatontin ja yksi kotitilan päärakennuksen rantoineen ja rantasaunoinen. Metsä jaettaisiin kaikkien viiden kesken.

Vanhempani läksivät varta vasten veneellä kanssani valitsemaan minulle rantatonttia. Minä tiesin, minkä haluaisin: järvenrantatontin tutun, pitkän niemen kainalosta. Vanhempani lupasivat sen minulle. Mökkipaikka minulla siis oli, mutta ei rahaa rakentaa mökkiä, paitsi jos ottaisin pankkilainan. Silloin pojallani Hansilla oli asiaan ratkaisu: hän rakennuttaisi palstalleni mökin, jossa minäkin pääsisin käymään. Minä uskoin tuohon lupaukseen. Ei olisi pitänyt!

Minulta haettiin nimikirjoitus, joka piti kirjoittaa Järvelän pihassa auton katon päällä pidettyyn paperiin. Hansilla ei ollut niin paljon aikaa, että olisi voitu mennä Järvelään sisälle pöydän ääreen kirjoittamaan. Siitä paperista ei ole annettu minulle edes mitään kopiota.

Mökki rakennettiin, mutta se on vain Hansin ja hänen perheensä mökki, jossa ei minun käymistäni ole katsottu suopein silmin. Kun olin mieheni kanssa kahdestaan mökillä käymässä ensimmäistä kertaa, niin tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: Sähkö oli käsketty katkaista lähtiessä pääkatkaisijasta, mutta kun tehtiin juuri niin, kuin oli pyydetty, niin pakastimessa olleet ruoat sulivat. Miksi siis tuo käsky, kun kerran tiedettiin, että pakastin ei ollut tyhjä? Tapahtuneesta tuli joka tapauksessa hyvä syy olla laskematta minua ja miestäni enää koskaan mökille. Tänä kesänä tuo mökki on vuokrattu entisen mieheni kasvatussisaren pojalle.

Kun menin täällä kaupungissa kerran kutsumatta soittamaan lähellä asuvan poikani kaupunkiasunnon ovikelloa, niin minut kyllä pyydettiin sisään ja eteeni tuotiin mehulasi. Siinä kaikki. Minulle ei pidetty lainkaan seuraa, vaan sekä poikani että hänen vaimonsa linnoittautuivat koko paikallaoloajakseni keittiöön. Join mehuni ja odotin, odotin ja odotin. Minun olisi kai pitänyt ängetä itseni keittiöön, mutta sellainen änkeäminen on minulle vierasta. Kun ei ketään alkanut kuulua, niin kävelin eteiseen ja aloin pukea takkia ylleni. Siinä vaiheessa minulle käytiin sanomassa hei, siinä kaikki.

Minulle ei vastata, jos kirjoitan eikä keskustella, jos soitan. Minulle ei läheteä edes joulu- tai syntymäpäiväkortteja. Surullista! Omaisuus kelpaa, mutta äiti ei. En edes tiedä tehneeni mitään sellaista, mistä moinen käytös voisi johtua.

Juhannus on meillä herttainen

Kun olin lapsi, niin joka juhannus pystytettiin iso kokko lähelle kotijärven rantaa. Siinä me lapset ja aikuiset sitten istuimme kokon lähellä ja katselimme sen palamista. Paistoimme myös tikun nenässä olevia makkaranpaloja, jotka maistuivat hyvältä, vaikka olisivat olleetkin vähän palaneita. Lauloimme kotiseutu- ja muitakin lauluja, mitä muistimme. Jäi mieleen, että oli ollut mukava tunnelma.

Vuosia sitten tuli juhannusaattona mennyksi Seurasaareen, mutta siellä käynti jäi yhteen kertaan. Siellä oli niin paljon väkeä, että hyvä kun löysi sen verran tilaa, että mahtui kunnolla edes paikallaan seisomaan. Ei enää koskaan sinne. Juhlikoot siellä ne, jotka tungosta rakastavat.

Joskus aikaisemmin kun käytiin juhannuksena ajelulla, teillä oli vain vähän liikennettä, niin että saimme ajella rauhassa lähes tyhjiä teitä, mutta nyt oli toisin, autoja näytti olevan melkein yhtä paljon kuin arkipäivinä. Ehkäpä ihmiset eivät enää menekään heti loman alettua sankoin joukoin maalle niin kuin joskus ennen.

Elämä on haasteita täynnä

Marcuksella oli voimaa kuin pienessä kylässä. Hän kantoi ison, rikki menneen jääkaapinkin sylissään pienkerrostalon kolmannesta kerroksesta noin vain rappuja alas ja vei sen autossaan kaatopaikalle, kun sitä ei voinut enää korjata. Mutta sitten hän sairastui vakavaan sairauteen, ja voimat alkoivat ehtyä. Hän sai sairaslomaa, mutta sen päätyttyä hän ei kokenut vielä olevansa tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseen mennä rakennuksille raskaaseen ruumiilliseen työhön. Siksi hän varasi ajan terveyskeskuslääkärilleen. Siinä ei paljon nenä ehtinyt tuhista, kun lääkäri jo ilmoitti, että töihin vain ja reippaasti.

Marcus ei lannistunut siitä, vaan varasi ajan yksityislääkärille, sillä hän ei edelleenkään kokenut jaksavansa tehdä raskasta ruuiillista työtä. No, hänen vastaanotolle tultuaan yksityislääkäri soitti heti hänen terveyskeskuslääkärilleen, ja siinä ne kaksi lääkäriä sitten rupattelivat keskenään hänen kuultensa hänestä ja hänen kunnostaan niin pitkän tovin, että hänen maksettavakseen tuli vähän yli 250 euron lasku. Huh, mikä lasku ja suurimmaksi osaksi siitä, että hän sai kuulla olevansa täysin työkykyinen, mutta että hän vain pelkäsi kuolemaa! Mutta kuka ei pelkäisi kuolemaa sairastuttuaan vakavaan sairauteen?

Ei sitten Marcuksen auttanut muu kuin mennä Työvoimatoimistoon. Hän mietti mielessään, miten tässä nyt käy. Mutta hyvin kävi. Hän sai mahdollisuuden mennä kahdelle lyhyelle kurssille, työturvallisuuskurssille ja tulityökurssille. Niiden lopussa hän sai vastata kysymyksiin suullisesti, kun hän koki, ettei hänen suomen kielen taitonsa vielä riitä kirjallisiin vastauksiin.

Näinkin voi käydä

Marcus oli taitava käsistään. Hän oli käynyt ammattilukion ja osasi suurin piirtein työn kuin työn, jossa tarvittiin kätevyyttä. Lukion jälkeen hän oli mennyt töihin lähellä olevaan kuparikaivokseen, jossa hän oli ahertanut myös kouluaikojensa lomilla. Hänen töistään vaarallisimpia oli se, jossa joutui istumaan kaivoshissin päällä sen liikkuessa ylös tai alas ja korjaamaan samalla sitä. Mutta ei hän kovasti pelännyt. Jos jotakin sattuisi, niin se olisi sitten kohtalo, eikä sille voisi mitään.

Vähitellen Marcus alkoi haluta töihin muualle. Kotikaupunki tuntui kovin ahtaalta ja jo liiankin tutulta. Hänen mielensä teki töihin erityisesti ulkomaille, vaikka siihen aikaan hänen kotimaastaan töihinpääsy ulkomaille oli kiven takana. Hän sai kuulla tuttujensa kautta, että kaukaa pohjolasta eräs nainen oli tulossa muutaman viikon lomalle hänen kotimaahansa eikä pistäisi pahakseen, jos saisi luotettavaa lomaseuraa. Heidän yhteinen tuttunsa esitteli heidät toisilleen, ja sen jälkeen he viettivätkin sitten suuren osan ajasta yhdessä. Ikäeroa heillä kyllä oli, mutta mitäpä se haittasi, kun oli kysymys lomanvietosta eikä naimisiinmenosta tai niin he ainakin aluksi luulivat. Mutta kun he kirjoittelivat ja tapailivat, he huomasivat ymmärtävänsä sen verran hyvin toisiaan, että he halusivat myös mennä naimisiin ja elää yhdessä. Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti, sitä ei tarina vielä osaa sanoa, mutta niin he kuitenkin toivovat.