sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Soitto ilonpilaajalle

Sain jokin aika sitten kirjeen, jonka mukaan Liisa oli pannut asianajajan avustamana vireille sen yhtymän purkamisen, johon hän kuului ja johon minäkin olin aikaisemmin kuulunut. Kirjeessä ei ollut lähettäjää. Minäpäs soitan joskus Liisalle, ajattelin, ja keskustelen hänen kanssaan tuosta yhtymän purkamisesta, mutta ei puhuta kummankaan yksityisasioista sen kummemmin.

Niinpä sitten yhtenä päivänä pahaa aavistamatta valitsin Liisan numeron. En päässyt puheissani alkua pitemmälle, kun Liisa jo alkoi paasata, kuinka hankala on hänen mökkinaapurinsa ja varsinkin tämän koira, joka tulee alvariinsa hänen pihalleen makupaloja kärkkymään ja häiritsemään häntä ja hänen omaa koiraansa. Tuokion tuosta aiheesta räksytettyään hän siirtyi sujuvasti minuun eikä minun haukkumisestani tahtonut tulla mitään loppua. Olin hänen mielestään varas, valehtelija ja vaikka mitä, mitä hän suinkin vain keksi. Kuuntelin alkuun hänen loukkaavia sanojaan kuin paikalleni sanattomaksi jähmettyneenä, kunnes sain viimein sanotuksi: "Sinä loukkaat minua" ja suljetuksi puhelimen.

Monia vuosia sitten äiti sanoi minulle:"Soitapas joskus Liisalle, kun se tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun sillä ei ole ystäviä." Tein työtä käskettyä, mutta minun haukkumiseksekseni se silloinkin meni. Minun pitäisi jo vähitellen tajuta, että Liisalle tai yleensä hänenlaisilleen ei kannata soittaa.

Luulisi, että Liisa on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän rakastui nuorena rikkaan kauppiasperheen ainoaan lapseen, komeaan upseeriin ja meni tämän kanssa naimisiin eikä hänellä ole sen jälkeen ollut rahahuolia. Asunnonkin kauniine tyylihuonekaluineen poika sai vanhemmiltaan lahjaksi, ja Liisa saattoi jatkaa soittoharrastustaan aivan rauhassa. Mutta jos ihminen on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja elämäänsä eikä mikään riitä eikä mikään tyydytä, niin minkäs teet.