Tule vain katsomaan

Elisabet oli hyvin onnellinen, kun hän seisoi nuorena ja hoikkana morsiamena Hansin rinnalla kirkossa vihittävänä. Hän oli vasta 18-vuotias. Mutta elämä toi tullessaan muutakin kuin pelkkää onnea ja iloa, se toi miehen jatkuvat syrjähypyt ja omat sairaudet, mutta se toi myös kolme lasta, joista äidin oli helppo huolehtia, kun hänen ei tarvinnut käydä töissä. Hans piti taloudellisesti hyvin huolta perheestään.

Mutta sitten Hans löysi lyhyempien suhteiden jälkeen naisen, jota hän tapasi säännöllisesti pari kertaa viikossa, jonka kanssa hän matkusteli ja jonka kanssa hän kävi joka sunnuntai katolisessa kirkossa. Se oli liikaa Elisabetille: hän alkoi juoda. Jos hänelle sanoi, että älä ihmeessä juo, kun käytät viittä kuutta eri lääkettä, niin silloin hän vain tyynenä totesi: "No, sitten elän muutaman vuoden vähemmän." Toisin kuitenkin kävi: hänen oikea puolensa halvaantui, ja hän joutui hoitokotiin.

Kun Hans kertoi puhelimessa Elisabetin halvaantumisesta ja hoitokotiin joutumisesta, kysyin, voisinko käydä Elisabetia katsomassa. "Tietenkin, ilman muuta. Tule vain katsomaan", Hans sanoi. Niinpä yhtenä sunnuntaina läksin. Sain oman mieheni kyytipojaksi. Hän oli myös käynyt ostamassa ison ja kauniin kukkakimpun.

Elisabet makasi hyvin matalassa sängyssään selällään ja heilautti vasenta kättään, kun tulin huoneeseen. Yöpöydällä oli melkein lakastanut kukkakimppu. Kun hoitaja yritti viedä sen pois, niin Elisabet teki vasemmalla kädellään torjuvan eleen. Kimppu oli ilmeisesti Hansilta eikä siihen saanut koskea. Minun kimppuni vietiin lipaston päälle. Sieltä ei Elisabet sitä sängyssä maatessaan voinut nähdä.

Hoitoryhmä tuli paikalle, ja minä siirryin ulkopuolelle odottamaan. Hans saapui ja meni heti keskustelemaan hoitajien kanssa. Minua hän ei ollut huomaavinaan. Kun Elisabetin päälle oli puettu takki ja päähän pantu lastenlakki ja Hans alkoi työntää häntä pyörätuolissa hissiä kohti, juoksin nopeasti hakemaan kassini Elisabetin huoneesta ja kiiruhdin samaan hissiin. Ulkona Hans riensi juoksujalkaa eteenpäin työntäen Elisabetia pois läheisyydestäni. Kun menin autoon, hän kääntyi ihmeissään katsomaan.

En mene enää Elisabetia katsomaan. Yksi kerta riitti.

Nainen kulki ohi

Oli puoliaurinkoinen päivä. Puiden lehdet olivat värjäytyneet keltaisen ja vihreän eri sävyihin. Laiska tuuli hipelöi lehmuksen oksia. Ei ollut kiirettä minnekään.

Kävelin matalien kerrostalojen välistä. Ohitin ostoskeskuksen ja kukkakioskin ja jatkoin kohti palvelukeskusta, jossa on myös kirjasto. Kaksi koulupoikaa huuteli toisilleen pyöräillessään ohitseni. Lainasin pari kirjaa, pyörähdin ovesta ulos ja lähdin lampsimaan takaisin kotiin päin.

Katu oli melkein tyhjä. Vain yksi jalankulkija oli tulossa vastaan, enkä kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota. Vasta kohdalla vilkaisin häntä tarkemmin. Nainen oli tyylikkäästi pukeutunut, ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin tutuilta. Niille levisi nopeasti pieni pilkallinen hymy, ja hän siirtyi nopeasti kauemmaksi minusta. Ennen kuin ehdin tajuta, hetki oli ohi. Kumpikaan ei sanonut mitään. Jalat vain veivät itsestään eteenpäin.

Tovin kuljettuani aloin epäröidä, olinko nähnyt oikein. Nainen asui toisella puolen kaupunkia, enkä ollut tavannut häntä pitkään aikaan. Mitä asiaa hänellä voisi olla kotinurkilleni? Menin takaisin palvelukeskukseen ja kysyin vahtimestarilta, onko nainen talossa töissä. Vastaus oli myönteinen. Hän oli aloittanut kaksi kuukautta sitten.

Nainen on lähisukulaiseni. Niin lähellä ja silti hyvin kaukana.

Nainen, joka näki perhosen

Kuolleitten talon edessä seisoi kuorma-auto, jonka lavalle kannettiin avonaista arkkua. Siinä lepäsi kaunis ruskeatukkainen nainen, jonka kasvoilla oli rauhallinen ilme. Hänellä oli päällään kirkkaanpunainen puku, kaulassaan kultaketjut ja sormissaan paksut sormukset. Naisen iso, kehystetty valokuva asetettiin huolellisesti kuljettajan koppia vasten. Lavan täytti kukkien meri.

Soittokunta asettui kärkeen ja alkoi marssia musiikin tahdissa hitaasti eteenpäin. Auto seurasi, ja sen jäljessä kulki seppeleineen omaisten ja ystävien joukko. Kaduilla parveili ihmisiä, joista moni pysähtyi uteliaana katsomaan. Niin tein minäkin.

Aurinko paahtoi kirkkaalta taivaalta. Nainen näytti kuolleena niin elävältä, että tuntui siltä, kuin hänen kasvonsa olisi pitänyt suojata polttavilta säteiltä. Saattue kiersi kaupungin halki naisen kodin ja työpaikan, ison tavaratalon, kautta ja palasi hautausmaalle, jossa arkku laskettiin hautaan.

Nainen oli ollut palaamassa lomaa viettämästä Mustan meren rannalta miehensä ja pienen poikansa kanssa. Kotimatkalle oli lähdetty varhain aamulla ja ajettu mutkaisia teitä läpi yhä uusien kylien ja kaupunkien. Oli jo iltapimeä, eikä kotikaupunkiin Devaan ollut enää pitkälti, kun nainen yhtäkkiä huudahti säikähtyneenä:

- Katso. Tuulilasiin lensi iso perhonen.

- Pysähdytään hetkeksi, sanoi aviomies tyynesti. Hän ei nähnyt mitään perhosta. Vaimo oli varmaan vain ajamisesta väsynyt.

Poika nukkui takapenkillä. Vanhemmat keskustelivat puoliääneen. Nainen rauhoittui vähitellen. Mies siirtyi kuljettajan paikalle ja ryhtyi ajamaan.

Parin kilometrin päässä auto törmäsi tiensivuun pysäköityyn kuorma-autoon, jossa ei ollut valoja. Nainen kuoli, mies ja poika eivät loukkaantuneet lainkaan.

Iso lintu

Tuuli löyhytteli kylpyläkaupungin rantakadun lehmuksia, ja kuivia lehtiä putoili maahan. Syksy ei ollut vielä tullut täydellä voimallaan, mutta sen haistoi jo ilmassa. Aurinkoa ei näkynyt, sillä paksut pilvet peittivät taivaan. Uimaranta oli muutamaa uskalikkoa lukuun ottamatta tyhjä.



Kävelin kyllästyneenä katua pitkin. Vastaan tuli tuttu hengenpelastaja, joka oli lähdössä saattamaan lankoaan Constantan rautatieasemalle. Ei muuta kuin mukaan. Mikä hyvänsä olisi vaihtelua yksinäisen lampsimisen rinnalla. Hain vain nopeasti hotellihuoneesta kassin, johon pistin sateenvarjon, kameran ja lämpimän takin, jos vaikka sattuisin niitä tarvitsemaan.



Bussi tuli myöhässä ja pullisteli ihmisistä. Sain vaivoin tungettua itseni keskiovesta sisään. Jotkut miehet jäivät seisomaan rappusille toinen jalka avonaisen oven ulkopuolella. Päätepysäkiltä juostiin peräkanaa asemalle ja lähtölaitureita kohti.



Juna puksutti paikalle ja lähti miltei saman tien. Lanko nousi siihen ja jäi rapuille vilkuttamaan. Kun viimeinen vaunu oli kohdalla ja vauhti jo kiihtymässä, riuhtaisi hengenpelastaja kassin kädestäni ja hyppäsi samaan junaan. Hetken seisoin täysin jähmettyneenä paikoillani. Sitten minua alkoi suututtaa, ja kiukkua pihisten palasin takaisin hotelliin.



Opas tuli mukaan poliisiasemalle. Meidät vietiin kapeaan ja pitkään huoneeseen. Kaksi poliisia raahasi sinne pientä miestä, jolla oli päällään liian iso vaaleanharmaa puku. Mies pisti kätensä ristiin, vilkaisi ylöspäin ja sanoi: "Minä vannon Jumalan nimeen, että en ole varastanut mitään." Silloin yksi poliiseista kysyi nauraen:"Kukas se sellainen on?" Samassa avonaisesta ikkunasta lensi sisään iso lintu, joka siivet läiskien kierteli huoneessa ympäriinsä, kunnes löysi tien takaisin takaisin ulos. Kukaan ei sanonut mitään.



Kassi jäi sille tielleen.

Morsian

Ravintola Transsilvaniassa pöydät on siirretty u-kirjaimen muotoon, peitetty valkoisilla liinoilla ja katettu ruokailua varten. Maljakoissa hehkuvat punaiset ja valkoiset gladiolukset. Kiireinen hovimestari luo hyväksyvän katseen ympärilleen, kaikki on kunnossa. Kansallispukuiset soittajat virittelevät soittimiaan nurkkauksessaan.

Väkeä tungeksii ovesta sisään. Tervehditään, halataan ja pussataan poskelle, ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Morsiuspari asettuu kunniapaikalle, sukulaiset ja ystävät molemmin puolin. Vaalea, tukevahko sulhanen on silminnähden ylpeä tummatukkaisesta, solakasta morsiamestaan, jonka kaulalla loistaa paksu kultaketju. Lasketaan leikkiä, syödään ja juodaan, tunnelma on mitä parhain.

Reippaan häämusiikin tahdissa tanssitaan milloin piirissä, milloin pareittain. Yksinäisetkin vedetään mukaan. Lahjoja ei anneta, vaan rahaa. Sitä tulee niin paljon, että sillä voidaan maksaa juhlien kulut ja varmaan jää vielä ylikin. Kunkin lahjoittama summa käydään kertomassa mikrofonin kautta kaikille.

Morsianta tanssitetaan niin tiuhaan, että hänen syömisestään ei tule paljon mitään. Muutenkin se on jäänyt juhlien valmistelujen vuoksi vähemmälle. Hänen ei auta muu kuin kipaista hetkeksi pois tanssilattialta ja alkaa kiireesti pistää ruokaa poskeensa. Yhtäkkiä hän rupeaa kakomaan. Musiikki pauhaa, ja ihmiset kieppuvat sen tahdissa onnellisina ja hyvin syöneinä huomaamatta mitään. Vasta kun morsian vaipuu kokoon ja kalauttaa päänsä pöytään, sulhanen ryntää paikalle. Pian on morsiamen ympärillä pieni piiri ihmisiä, ja häntä yritetään auttaa kaikin tavoin. Mutta mitään ei ole enää tehtävissä: morsian on tukehtunut ahmimaansa ruokaan.

Hautajaiset järjesteään tuota pikaa. Mitä niitä turhaan viivyttelemään. Sulhanen on muissa maailmoissa eikä tunnu tajuavan, mistä oikein on kysymys. Niin on hääväestä hautajaisväeksi muuttunut muukin joukko. Pappi puhuu kauniisti kaiken katoavaisuudesta. Morsian lasketaan hautaan.

Yöllä hautausmaalla näkyy valoa. Kaksi miestä huhkii hiki päässä, kunnes he saavat arkun näkyviin ja sen kannen auki. Morsian makaa tyynen näköisenä. Toinen miehistä nostaa häntä kainaloiden alta ja toinen yrittää saada kaulaketjun lukkoa auki. Korun he olivat huomanneet naisen kaulalla hänen hautajaisissaan. Sitten nainen alkaa kakoa. Miesten kääntämisen ja vääntämisen ansiosta lihapala oli irronnut hänen kurkustaan. Pian hän on yksin, sillä tunkeilijat juoksevat kovaa vauhtia pakoon.

Nainen astuu hitaasti ylös haudastaan ja alkaa kävellä kohti kaupungin keskustaa. Neljä naista lakaisee luudalla katua yönhimmeiden lamppujen loisteessa. Kun he näkevät aamuöisen kulkijan, he pysähtyvät kuin seinään eivätkä saa sanaa suustaan. Valkopukuinen hahmo huntu tuulessa lepattaen häviää pian pois heidän näköpiiristään.

Onnellinen

Istuuduin innoissani hengenpelastajien isoon veneeseen, kun lähdettiin ulapalle päin. Rantavesi, joka oli mustanaan ihmisiä, jäi taakse. Kuljettiin rannan suuntaisesti kauempana ihmisistä. Meri oli melkein tyyni, aurinko kimalsi veden päällä. Oli laiskan rento olo.



Alkoi tuulla, ja käännyttiin pian takaisinpäin. Ihmiset seisoivat vedessä ja heittelivät palloa toisilleen. Jotkut pariskunnat pärskivät vettä toistensa päälle. Lapset peuhasivat keskenään. Venettä täytyi kääntää nopeasti oikeaan tai vasempaan ihmisten tieltä, sillä kukaan ei väistynyt.



Yhtäkkiä huomasin olevani uppeluksissa vedessä. Säikähdin, että vene on yläpuollani ja törmään siihen. Nousin pintaan veneen vierestä. Vettä oli kainaloihin asti. Laahustin eteenpäin. Rantaan päästyäni pusersin vedet pois hameestani. Vasta silloin tajusin, että silmälasini olivat pudonneet. Kiroilin mielessäni, mutta oli vain yritettävä nähdä likinäköisillä silmillä ilman laseja.



Kävelin rantakatua pitkin hotellille päin. Hotellin löysin helposti. Huoneeni oli toisessa kerroksessa, mutta en pystynyt lukemaan huoneiden numeroita ilman laseja. Joku tuli vastaan. Pysähdyin ja avasin suuni kysyäkseni. Mietin, mitä kieltä käyttäisin. Mutta vastaantulija paineli nopeasti ohi ja heilautti vain kättään ylöspäin mennessään. Oli turha enää huutaa iksjuus mii. Palasin portaiden yläpäähän ja laskin siitä huoneen kerrallaan. Omani oli viides oikealla. Vasta silloin tajusin kaivaa esille varalasit. Kuinka onnellinen olinkaan.



Kun tein vakuutusyhtiölle vahinkoilmoituksen, sain vastattavakseni kysymyksen, olinko etsinyt lasejani. Mustasta merestäkö? Kyllä varmasti.

Mies, joka sai lahjan

Mies ilmaantui samalle matkalle ja kertoi lähteneensä silkasta päähänpistosta. Määränpää oli kylpyläkaupunki Herculane, joka oli ahtautuneena Cerna-joen kapeaan laaksoon rehevien vuorten väliin. Siinä oli kaksi pitkittäissuuntaista katua, lyhyet poikkikadut ja vuoret heti talojen kattojen takana. Iltaisin pääkatu täyttyi hitaasti edestakaisin vaeltavista kylpylävieraista ja puiston penkit käsitöitä tekevistä naisista.



Mies ei ottanut osaa hoitoihin eikä kiipeillyt vuorille vieviä sinisin, keltaisin tai punaisin nauhoin merkittyjä reittejä. Hän vain kuljeskeli yksinään ympäriinsä, ja pian hänen käteensä ilmaantui puukko, sillä hän uskoi, että häntä seurattiin. Hän oli roteva ja kaljupäinen, ja hänellä oli iso, neliskulmainen laukku oikealla olkapäällään.



- Pistä, hyvä mies, tuo puukkos piiloon äläkä kulje yksin, jos sinua noin kovasti pelottaa, sanoin miehelle, kun näin hänet Hercules-patsaan luona Cerna-joen yli kulkevan sillan kupeessa. Mutta mikäs minä olin neuvomaan, kun en tuntenut häntä lainkaan. Neuvo kuitenkin tepsi, sillä sen jälkeen miehen nähtiin liikkuvan yhden humalaisen suomalaispariskunnan vanavedessä ja ilman puukkoa.



Koko suomalaisryhmä teki iltapäiväretken kauemmas joen rantaan luonnonniitylle. Istuttiin nurmikolla, syötiin, juotiin ja juteltiin. Ei mitään sen kummempaa. Mies tupsahti yhtäkkiä viereeni säikähtäneen näköisenä ja sanoi, että nyt tuo hotellinjohtaja aikoo myrkyttää hänet. Hänellä oli konjakkilasi kädessään. Johtaja oli antanut sen hänelle ja sanonut:



-Gift.



Rauhoittelin miestä. Eihän kukaan kerro etukäteen myrkytysaikeistaan.



Kun tehtiin retki Jugoslavian puolelle, mies yritti juosta karkuun. Hänet saatiin kuitenkin kiinni ja palautettiin bussiin. Niin hän joutui palaamaan samaan rauhalliseen kylpyläkaupunkiin takaisin.



Kotimatkalla hän löi opastyttöä laukullaaan päähän. Kun oli päästy Helsinki - Vantaan lentokentälle, poliisit tulivat hakemaan hänet lentokoneesta.



---

Englannin kielen sana "gift" on suomeksi "lahja" ja saksan kielen sana "der Gift" on suomeksi "myrkky". Mies erehtyi kielessä.

Appelsiini

Ranta oli täynnä ihmisiä, jotka makailivat pyyhkeidensä päällä polttavasta auringosta välittämättä tai seisoivat rantavedessä heitellen palloa toisilleen. Uida osasivat vain harvat. Kukaan ei näyttänyt kainostelevan ruumistaan, mutta yläosattomissa näki pelkästään turistinaisia. Niin kuin sen hoikan, vaaleatukkaisen, joka seisoi kädet levällään aurinkoon päin kääntyneenä kuin majakka hietikolla tai sen pitkän ja tukevan, joka makasi kuin rannalle ajautunut iso kala vedenrajassa ja sai miehet kiertelemään ympärillään.


Kävelin rantabulevardia pitkin. Olin yksin enkä nähnyt yhtään tuttua missään. Auringonotto ei ollut minua varten, sillä ihoni paloi herkästi. Huomasin moottoriveneen, joka oli juuri lähdössä muutaman tunnin ajelulle. Kiiruhdin mukaan viimeisten joukossa ja istuuduin tyhjäksi jääneelle paikalle. Jotkut keskustelivat vaimeasti keskenään, toiset istuivat hiljaa. Vene puksutti suoraan ulapalle. Yhtään laivaa tai saarta ei näkynyt. Mustameri oli tyyni ja tyhjä.


Takaisinpäin tultaessa joku huomasi vedessä appelsiinin. Hän otti sen käteensä ja rupesi kuorimaan sitä. Sitten hän jakoi sen palasiin. Niitä oli juuri niin paljon kuin veneessä matkustajia, ja jokainen sai osansa. Kukaan ei jättänyt syömättä. Appelsiini maistui hyvältä, aivan kuin se ei olisikaan joutunut makaamaan ties kuinka kauan suolavedessä.


Yhtäkkiä veneen täytti iloinen puheensorina. Jokin näkymätön side tuntui yhdistäneen meidät. Mutta kun päästiin takaisin rantaan, kukin riensi nopeasti omille teilleen.

Elämän tarkoitus

Martiina tulla kopisteli paksupohjaisissa kengissään ovesta sisään. Hänen äitinsä oli juuri työntämässä pullapeltiä uuniin.

- Kyllä tää elämä on sitten tylsää, Martiina sanoi. Samaa pakertamista aamusta iltaan.

- Tulit ihan sopivasti, sanoi äiti. Voisit hakata halkoja. Minä tarvitsen hellapuita.

Martiina teki, niin kuin pyydettiin ja huhki kaikin voimin. Pään molemmin puolin olevat lyhyet letit heiluivat ja pörröinen peikonhäntä viuhtoi puolelta toiselle. Hän kantoi sylin täyden lapuja sisään.

- Mä en tykkää yhtään muualta tulleista peikoista. Ne on ihan eri näkösiäki, kun niillon pienemmät korvat ja isompi nenä. Ne sais pysyä siellä, missä ne on syntyny.

-No, johan nyt on markkinat. Minulla on kädet täynnä töitä, ja sinä vaan nariset. Vie roskat ja mene sitten hyppäämään benjihyppy.

Martiina kiiruhti läheiselle kentälle ja hyppäsi nosturin nokasta. Kun hän roikkui toisesta jalastaan pää alaspäin, niin hän unohti kaiken muun ja nautti siitä hetkestä. Pilvet kiiruhtivat taivaalla, ja hän keinui niitä katsellen. Mutta kun hän seisoi taas maan kamaralla, niin se maailmoita syleilevä tunne haihtui hetkessä.

- Se ol kyllä coolia, mutta minkit on yhä häkeissään eikä vanhuksilla ole yhtään sen paremmin. Mihin tässä vielä joudutaan?

-En minä ehdi sinun kanssasi keskustelemaan. Tuossa mäellä on paljon kiviä. Ala rakentaa niistä linnaa.

Martiina kiipesi mäelle, keräsi irtokivet ja alkoi kammeta puoliksi maan sisässä olevia esiin. Ne hän vieritti toisten viereen. Hitaasti siitä alkoi syntyä kivisen linnan ensimmäinen nurkka. Vähitellen hän saisi aikaan jotain pysyvää. Nirinä ja narina unohtui. Hän oli löytänyt elämälleen tarkoituksen.

Suojaavat kädet

Devan hautausmaalla aivan ortodoksikirkon vieressä on kettinkiaidan ympäröimällä alueella hautakivi, paasi ja penkki. Korkeaan hautakiveen on nimen viereen kinnitetty vakavailmeisen nuoren miehen valokuva. Keltaiset liljat kukkivat kiven juurella. Paasi on mustaa marmoria ja pienen mökin kokoinen, vain matalampi. Vanhemmat hankkivat sen ainoan lapsensa kuoltua, kun eivät voineet rakentaa hänelle taloa, niin kuin olivat aikoneet. Paaden lähellä olevalla penkillä istuu yksinäinen hahmo.





Andreas oli ollut pienestä pitäen kiinnostunut junista, sillä ne kiehtoivat häntä. Hän muisti niiden aikataulut ulkoa ja kävi läheisellä asemalla päivittäin. Hän luki niistä kirjoista ja kirjoitti koulussa monet aineensa. Ylioppilaaksi päästyään hän aloitti insinöörin opinnot. Hänestä alkoi tuntua siltä, kuin hän hallitsisi junien kulkua. Hänen tavakseen tuli odottaa niiden tuloa ja kiirehtiä viime hetkellä niiden edestä. Mutta kun hän näytti ystävilleen, että pelotta kävelee lehteä lukien raiteen poikki junan lähestyessä kovaa vauhtia, hänen onnensa petti ja veturi ahmaisi hänet.





Hautausmaan portin oikealla puolella on vartijan asunto, ja sen ovi on auki. Kolme koiraa loikoilee sen lähettyvillä. Vasemmalla puolella seisoo iso enkelipatsas, jonka suojaavien käsien alla makaa neljäs ja pienin koirista.

Huolenpitoa

Halasin äitiä hyvästiksi, otin pienen lentolaukkuni ja lähdin matkaan. Pitkä käytävä oli tyhjä. Vain televisio pauhasi yksinään oleskelutilan nurkassa. Hoitajat puuhastelivat kahvitauollaan toisessa päässä rakennusta, ja asukkaat lepäilivät huoneissaan. Kuka hyvänsä olisi saattanut tulla huomaamatta sisään. Talon edessä oli muutama pöytä auringonvarjoineen, rykelmä valkoisia muovituoleja, lipputanko ja keinu. Silloin, kun istuin pihalla asukkaiden kanssa, saatoin kuvitella, että olen jossain etelässä, vain juomat puuttuivat.



Viuhdoin loivaa mäkeä ylös linja-autoasemaa kohti. Aurinko lämmitti mukavasti. Huomasin toisesta silmäkulmastani, että joku pyöräilijä ajoi ensin ohi, mutta jäi sitten odottamaan. Viiskymppinen, laiha mies shortseissaan.



- Oottekos työ mänössä autolle? mies kysyi.

- Oonhan mä, sanoin.

-Minen voenu kahtova, kun tuommonen vanha akka ruahua yksin isova laukkuva. Suankos minä auttua? mies kysyi.

Annoin laukun miehelle. Noin ystävällisestä avuntarjouksesta ei voinut kieltäytyä, vaikka vanhasta akasta puhuminen ottikin päähän.

- Satuittekos tuntemaan Matti-Juhani Järvelän? Se ol isän serkku ja vaikutti pitkään täälläpäin, sanoin jotakin sanoakseni. Se ol vähän semmone viinaan menevä.

- Matti-Juhani, Matti-Juhani, em minä taija tunteja. Ae niin, sehän taeski olla se Masa. Kyllähä minä Masan tunsin.



Kuljettiin rinnakkain sunnuntaityhjän kirkonkylän halki, ohi kirjaston, postin, kirkon ja Alkon. Kun oltiin päästy perille, istuuduin penkille odottamaan. Mies tälläsi itsensä viereeni. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Vähän ajan kuluttua paikalle ilmaantui mustaan pukuun pukeutunut harmaatukkainen mies.

- Tämä on meijän kanttori, pyörämies selitti. Se on nyt jo eläkkeellä. Sen vaemo kuol vuos sitten vaekejaan saerauteen. Sitä sae kiäntiäki vuan lakanoije avulla.

Mies jatkoi puhettaan siihen asti, kunnes linja-auto tuli. Kun kanttori nousi minun jälkeeni siihen, niin pyörämies kiiruhti huikkaamaan ovelta:

- Pitäkiä hyviä huolta tästä naesesta.

Minä jäin eteen istumaan. Kanttori paineli takaosaan. Bussi oli melkein tyhjä. Vain muutama matkustaja nuokkui ikkunapaikalla. Oli hyvä olla ihan hiljaa.

Vapaa mies

Hiekka rasahti aivan lähellä. Istuin penkillä lukemassa lehteä ja syömässä jäätelöä. Elokuinen aurinko paistoi lämpimästi. Edessä ja takana oli tyhjä, laaja nurmikenttä. Ankkalammikon vieressä makaili laiskoja sorsia. Tuusulantieltä kuului jatkuva vaimea kohina. Se ei häirinnyt minua, sillä en kaivannut maaseudun hiljaisuutta. Lyhyehkö mies pysähtyi lähelle ja nojaili pyöräänsä. Kolmekymppinen, vaaleat hiukset, vähän viiksiä, ei humalassa, ei mitään pelättävää.



- Nyt on vielä kaunista, mutta pian tulee syksy ja huonot ilmat. Mites sitä taas kestää marraskuista pimeyttä, mies sanoi .

- Nautitaan vaan näistä päivistä eikä murehdita etukäteen, vastasin silmät lehdessä.

Mies jätti pyöränsä nojalleen ja kiepsahti penkille viereeni.

- Minä ajattelin, että kun sinä oot tommonen vanhempi ihminen, niin sinä varmaan voisit neuvoa.

- Onhan niitä kaikenlaisia harrastuksia, sanoin jotakin sanoakseni.

- Minä oon viikot töissä ja viikonloput juon, vaikkei vaimo siitä tykkääkään. Tai oikeastaan se on avovaimo.

- Jos joku haluaa juoda, niin sitten juo. Ei kukaan lopeta toisen komennuksesta.

- Tuon sinä sanoit just nappiin, mies innostui. Kerrankin joku ajattelee asioita minun kannaltani. Enkä minä halua kertoa kellekään, missä minä milloinkin liikun, sillä minä oon vapaa mies. Sitten hän lähti ajamaan.



Istuin vielä hetken penkillä. Musta koira tuli haistelemaan jalkojani.

- Ei sitä tarvii pelätä. Sen omistaja sanoi ja veti sen pois ja jatkoi matkaansa kentän poikki. Minäkin keräsin tavarani ja lähdin toiseen suuntaan. Pyörämies tuli vastaan ja kiitti minua vielä kerran.

- Onkos ihan pakko sanoa, että vanhempi ihminen, minä puhisin mennessäni.

Alex

Alexilla on kapeat kasvot, suora nenä ja paksut viikset. Kaulassaan hänellä on musta rusetti. Hän istuu käsi tuolin käsinojalla vierellään kaksi sukulaispoikaa ja katsoo suoraan kuvaajaan.

Hän toimi suuren metsäyhtiön kasöörinä, meni rahat laukussaan työmaille ja maksoi miehille palkat. Hän asui Vahvaselkien omistamassa talossa, ja hänen osoitteekseen riitti pelkkä Mikkeli. Hänellä ei ollut perhettä taakkanaan, mutta tuttuja ja ystäviä ympäri kaupunkia.

Viisikymppisenä hän kuitenkin jätti kaiken ja läksi leskeksi jääneen sisarensa avuksi pieneen maalaiskylään, niin kuin oli luvannut keuhkotautiin sairastuneelle langolleen. Hänellä oli usein päällään kirjavat liivit, ja hän vaikutti muutenkin herraskaiselta. Mutta hän oli ahkera ja tunnollinen, teki maanviljelystöitä ja hoiti kauppaa.

Sisarensa lapsille hän oli ankara ja vaati näitä näyttämään aikaisin heräämisessä ja työnteossa palvelijoille esimerkkiä. Hän vahti näiden menoja ja läksi mukaan nuorten tapaamisiin.

Vanhemmiten hän kuitenkin pehmeni eikä ankaruudesta näkynyt jälkeäkään. Hän ajoi polkupyörällä housunlahkeet pyykkipojilla kiinnitettynä ja tarjosi sukulaislapsille vierailulle tullessaan valkoisia yskänpastilleja. Hänellä oli hyllyssään Topeliuksen, Björnsonin ja Tolstoin teoksia sekä ruotsinkielinen runo- ja kemiankirja, vaikka hän ei osannut vieraita kieliä. Valokuvat ja postikortit hän oli järjestänyt omiin albumeihinsa. Alex oli isoäitini veli, ja hän antoi aarteensa minulle lahjaksi.

Suurin osa postikorteista oli Annilta. Hän kehotti Alexia elämään terveenä, iloisena tai oikein reilusti, toivotti hauskaa kesän loppua tai hupaisaa joulua ja ilmoitti, että kirje seuraa. Viimeisessä kortissa oli pelkästään kysymys: Miksikäs olet vaiti.

Valokuvan tyttö

Valokuvan tyttö on kuudennella luokalla Jyväskylän yhteislyseossa. Kotiin 55 kilometrin päähän hän pääsee vain joulu-, hiihto- ja pääsiäislomalla. Lauantaikin on koulupäivä, bussit kulkevat harvoin, Päijänteen ylittävä Kärkisten lossi on hidas ja Vaarunvuoret, Suomen korkeimmat maantiemäet, hankalat ylittää. Koti-ikävä vaivaa, mutta ei siitä paljon puhuta.

Hän asuu Vaasankadulla vanhassa ja hatarassa puutalossa, joka on neiti Nymanin täyshoitola. Hänen kahden tytön kanssa jakamassaan huoneessa on kolme sänkyä, kolme tuolia ja kaksi kirjoituspöytää. Yhteinen vaatekaappi on eteisessä. Uunia lämmitetään muutamalla lavulla päivässä ja ikkunoissa näkyy jääkukkia. Viereisen huoneen kaksi tyttöä ravaavat jatkuvasti ovissa, sillä heillä ei ole muuta kulkureittiä. Käytävällä on pieni WC, mutta peseytymään mennään yleiseen saunaan. Ruoka-annokset ovat niukat, ja iltaisin saa käydä nälkäisenä nukkumaan. Sen minkä sai, niin sen myös söi. Ruokaa ei jätetty.

Hän tietää olevansa etuoikeutettu, sillä vain yksi hänen kansakoulutovereistaan on päässyt jatkamaan. Oppikoulussa pitää olla kunnolla ja opiskella. Saksan opettajakin sanoo, että ellei kiinnosta, niin voi mennä ammattiin. Mitä sitä turhaan kuluttaa vanhempiensa rahoja.

Hän on pieni ja laiha ja maalta, mutta ei häntä kiusata niin kuin ei muitakaan. Hän on hyvä pesäpallossa ja koripallossa, pitää maantiedosta ja matematiikasta ja rakastaa runoja ja aineiden kirjoittamista.

Hän saa vanhemmiltaan rahaa kuluihin, mutta taskurahaa hänellä ei ole. Hän kuuluu raittiusseuraan eikä osaa tanssia kuin jenkkaa. Täyshoitolan tyttöjen kanssa hän tekee Töppönen -nimistä lehteä, josta valmistuu seitsemän numeroa, yksi kullekin. Hänen paras juttunsa kertoo puutalon ullakolle hirttäytyneestä miehestä. Melkein joka päivä hän menee kirjastoon lukemaan ja iltaisin kävelee muiden mukana Kauppakatua ylös ja alas ja odottaa, että joku lyseon pojista tervehtii ohikulkiessaan. Oman koulun pojat eivät kiinnosta.

Valokuvan tyttö hymyilee. Elämä on ihan mukavaa, kun on kuudentoista.