Vierailulla

Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.

Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.

En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.

Menisinkö Omenapuuhun?

Entinen työtoverini Anita soitti tänään ja sanoi, että taas on tullut vuotuisen tapaamisen aika, jos jotakuta entistä työtoveria suinkin vain kiinnostaa. Tapaaminen olisi huomenna ravintola Omenapuussa puolelta päivin. Hän menee joka tapauksessa paikalle, muista hän ei tiedä.

Olen ollut aikaisemmin pari kertaa tällaisessa työtoverien tapaamisessa. Ensimmäisllä kerralla meitä riitti kolmeen pöytään. En tiedä, mistä muissa pöydissä keskusteltiin, mutta siinä pöydässä, jossa minä olin, ryhdyttiin turhan perinpohjaisesti repostelemaan yhden työtoverin avioliittoja, hän oli nimittäin ollut useampia kertoja naimisissa.

Kun vuosi sitten olin tällaisessa tapaamisessa, meitä oli vain kolme naista paikalla. Aika kului ihan mukavasti rupatellessa. Kun pois lähtiessämme kävelimme asemalle päin, niin ohitimme nuoren, polvillaan olevan romanialaisen kerjäläisnaisen, jolle annoin vähän rahaa. Sanoin hänelle muutaman sanan. Hän katsoi ihmeissään, kun puhuin hänen äidinkieltään.

En ole varma, menenkö huomenna tapaamaan Anitaa kello 13:ksi. Hänet joutuisi etsimään ravintolasta. Anitan tapaisin kylläkin mielelläni, mutta tuohon aikaan minulla ei ole vielä aamiaisen jälkeen ehtinyt tulla nälkä, niin että turhaan tilaisin jonkin ruoka-annoksen. Sitä paitsi mietin, mistä keskusteltaisiin, sillä en ole viime aikoina matkustellut enkä tehnyt muutenkaan mitään erikoista, mistä voisin kertoa.

Vilukissa ja kuumakalle

Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.

Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.