Roikkuvat hiukset

En enää kestänyt katsella roikkuvia hiuksiani. Ei muuta kuin soittamaan ja varaamaan aika Mäen kampaamosta, jossa olen käynyt hoidattamassa hiuksiani jo parikymmentä vuotta. Kun olin lähdössä kampaajalle, niin pysäkillä juttelin tutun vahtimestarin kanssa niin innoissani, että olin vähällä jäädä paikalle tulleesta bussista. Ehdin viime hetkellä mukaan ja kävelin tyytyväisenä sisään.

Aloin kuitenkin ihmetellä, kun bussi kääntyi risteyksestä oikealle ja jatkoi matkaa sillan yli. Hyvänen aika sentään, minähän olen noussut väärään bussiin! Ei muuta kuin painamaan nappia ja rientämään bussista ulos lähimmällä pysäkillä joen toisella puolella. Sieltä aloin ravata puolijuoksua takaisinpäin. Keskeneräiset tietyöt hidastivat kulkemista eikä yhtään sopivaa bussia sattunut tulemaan. Jatkoin kuitenkin itsepintaisesti matkaa. Minähän menen kampaamoon ja selitän, miten kävi, ajattelin.

Olin sovitusta ajasta pahasti myöhässä, kun ehdin perille. Nuori kampaaja oli kuitenkin odottanut minua. Muita ei koko isossa kampaamossa ollutkaan. Hiukseni leikattiin ja värjättiin ja mehua ja keksejäkin tarjottiin. Mutta hinta oli vielä kalliimpi kuin viime keväänä samassa kampaamossa käydessäni. Keväällä maksoin samasta työstä 64,80 ja nyt jo 78,20 euroa. Täytyypä käydä jolloinkin kysymässä, olisiko kadun toisella puolella olevassa pikkukampaamossa vähän edullisempi hinta. Tämä kampaamo taitaa ajan mittaan olla turhan kallis minun kukkarolleni.

Vierailulla

Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.

Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.

En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.

Menisinkö Omenapuuhun?

Entinen työtoverini Anita soitti tänään ja sanoi, että taas on tullut vuotuisen tapaamisen aika, jos jotakuta entistä työtoveria suinkin vain kiinnostaa. Tapaaminen olisi huomenna ravintola Omenapuussa puolelta päivin. Hän menee joka tapauksessa paikalle, muista hän ei tiedä.

Olen ollut aikaisemmin pari kertaa tällaisessa työtoverien tapaamisessa. Ensimmäisllä kerralla meitä riitti kolmeen pöytään. En tiedä, mistä muissa pöydissä keskusteltiin, mutta siinä pöydässä, jossa minä olin, ryhdyttiin turhan perinpohjaisesti repostelemaan yhden työtoverin avioliittoja, hän oli nimittäin ollut useampia kertoja naimisissa.

Kun vuosi sitten olin tällaisessa tapaamisessa, meitä oli vain kolme naista paikalla. Aika kului ihan mukavasti rupatellessa. Kun pois lähtiessämme kävelimme asemalle päin, niin ohitimme nuoren, polvillaan olevan romanialaisen kerjäläisnaisen, jolle annoin vähän rahaa. Sanoin hänelle muutaman sanan. Hän katsoi ihmeissään, kun puhuin hänen äidinkieltään.

En ole varma, menenkö huomenna tapaamaan Anitaa kello 13:ksi. Hänet joutuisi etsimään ravintolasta. Anitan tapaisin kylläkin mielelläni, mutta tuohon aikaan minulla ei ole vielä aamiaisen jälkeen ehtinyt tulla nälkä, niin että turhaan tilaisin jonkin ruoka-annoksen. Sitä paitsi mietin, mistä keskusteltaisiin, sillä en ole viime aikoina matkustellut enkä tehnyt muutenkaan mitään erikoista, mistä voisin kertoa.

Vilukissa ja kuumakalle

Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.

Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.

Omaisuus kelpaa, äiti ei

Taas on kesä ja ihmiset rientävät iloisin mielin omille tai vuokraamilleen mökeille. Minäkin menisin, jos voisin, mutta kun en voi tai ainakin siltä nyt tuntuu. Ehkä kirjoitan joka vuosi vain vähän eri sanoin tämän saman tarinan, sillä en taida päästä tämän asian yli kovin helposti, ehkä en pääse koko loppuelämäni aikana.

Vahempani halusivat olla hyvin tasapuolisia meitä lapsiaan kohtaan. Siksi he miettivät valmiiksi, mitä meistä kukin saisi perinnöksi. Neljä lapsista saisi rantatontin ja yksi kotitilan päärakennuksen rantoineen ja rantasaunoinen. Metsä jaettaisiin kaikkien viiden kesken.

Vanhempani läksivät varta vasten veneellä kanssani valitsemaan minulle rantatonttia. Minä tiesin, minkä haluaisin: järvenrantatontin tutun, pitkän niemen kainalosta. Vanhempani lupasivat sen minulle. Mökkipaikka minulla siis oli, mutta ei rahaa rakentaa mökkiä, paitsi jos ottaisin pankkilainan. Silloin pojallani Hansilla oli asiaan ratkaisu: hän rakennuttaisi palstalleni mökin, jossa minäkin pääsisin käymään. Minä uskoin tuohon lupaukseen. Ei olisi pitänyt!

Minulta haettiin nimikirjoitus, joka piti kirjoittaa Järvelän pihassa auton katon päällä pidettyyn paperiin. Hansilla ei ollut niin paljon aikaa, että olisi voitu mennä Järvelään sisälle pöydän ääreen kirjoittamaan. Siitä paperista ei ole annettu minulle edes mitään kopiota.

Mökki rakennettiin, mutta se on vain Hansin ja hänen perheensä mökki, jossa ei minun käymistäni ole katsottu suopein silmin. Kun olin mieheni kanssa kahdestaan mökillä käymässä ensimmäistä kertaa, niin tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: Sähkö oli käsketty katkaista lähtiessä pääkatkaisijasta, mutta kun tehtiin juuri niin, kuin oli pyydetty, niin pakastimessa olleet ruoat sulivat. Miksi siis tuo käsky, kun kerran tiedettiin, että pakastin ei ollut tyhjä? Tapahtuneesta tuli joka tapauksessa hyvä syy olla laskematta minua ja miestäni enää koskaan mökille. Tänä kesänä tuo mökki on vuokrattu entisen mieheni kasvatussisaren pojalle.

Kun menin täällä kaupungissa kerran kutsumatta soittamaan lähellä asuvan poikani kaupunkiasunnon ovikelloa, niin minut kyllä pyydettiin sisään ja eteeni tuotiin mehulasi. Siinä kaikki. Minulle ei pidetty lainkaan seuraa, vaan sekä poikani että hänen vaimonsa linnoittautuivat koko paikallaoloajakseni keittiöön. Join mehuni ja odotin, odotin ja odotin. Minun olisi kai pitänyt ängetä itseni keittiöön, mutta sellainen änkeäminen on minulle vierasta. Kun ei ketään alkanut kuulua, niin kävelin eteiseen ja aloin pukea takkia ylleni. Siinä vaiheessa minulle käytiin sanomassa hei, siinä kaikki.

Minulle ei vastata, jos kirjoitan eikä keskustella, jos soitan. Minulle ei läheteä edes joulu- tai syntymäpäiväkortteja. Surullista! Omaisuus kelpaa, mutta äiti ei. En edes tiedä tehneeni mitään sellaista, mistä moinen käytös voisi johtua.

Juhannus on meillä herttainen

Kun olin lapsi, niin joka juhannus pystytettiin iso kokko lähelle kotijärven rantaa. Siinä me lapset ja aikuiset sitten istuimme kokon lähellä ja katselimme sen palamista. Paistoimme myös tikun nenässä olevia makkaranpaloja, jotka maistuivat hyvältä, vaikka olisivat olleetkin vähän palaneita. Lauloimme kotiseutu- ja muitakin lauluja, mitä muistimme. Jäi mieleen, että oli ollut mukava tunnelma.

Vuosia sitten tuli juhannusaattona mennyksi Seurasaareen, mutta siellä käynti jäi yhteen kertaan. Siellä oli niin paljon väkeä, että hyvä kun löysi sen verran tilaa, että mahtui kunnolla edes paikallaan seisomaan. Ei enää koskaan sinne. Juhlikoot siellä ne, jotka tungosta rakastavat.

Joskus aikaisemmin kun käytiin juhannuksena ajelulla, teillä oli vain vähän liikennettä, niin että saimme ajella rauhassa lähes tyhjiä teitä, mutta nyt oli toisin, autoja näytti olevan melkein yhtä paljon kuin arkipäivinä. Ehkäpä ihmiset eivät enää menekään heti loman alettua sankoin joukoin maalle niin kuin joskus ennen.

Elämä on haasteita täynnä

Marcuksella oli voimaa kuin pienessä kylässä. Hän kantoi ison, rikki menneen jääkaapinkin sylissään pienkerrostalon kolmannesta kerroksesta noin vain rappuja alas ja vei sen autossaan kaatopaikalle, kun sitä ei voinut enää korjata. Mutta sitten hän sairastui vakavaan sairauteen, ja voimat alkoivat ehtyä. Hän sai sairaslomaa, mutta sen päätyttyä hän ei kokenut vielä olevansa tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseen mennä rakennuksille raskaaseen ruumiilliseen työhön. Siksi hän varasi ajan terveyskeskuslääkärilleen. Siinä ei paljon nenä ehtinyt tuhista, kun lääkäri jo ilmoitti, että töihin vain ja reippaasti.

Marcus ei lannistunut siitä, vaan varasi ajan yksityislääkärille, sillä hän ei edelleenkään kokenut jaksavansa tehdä raskasta ruuiillista työtä. No, hänen vastaanotolle tultuaan yksityislääkäri soitti heti hänen terveyskeskuslääkärilleen, ja siinä ne kaksi lääkäriä sitten rupattelivat keskenään hänen kuultensa hänestä ja hänen kunnostaan niin pitkän tovin, että hänen maksettavakseen tuli vähän yli 250 euron lasku. Huh, mikä lasku ja suurimmaksi osaksi siitä, että hän sai kuulla olevansa täysin työkykyinen, mutta että hän vain pelkäsi kuolemaa! Mutta kuka ei pelkäisi kuolemaa sairastuttuaan vakavaan sairauteen?

Ei sitten Marcuksen auttanut muu kuin mennä Työvoimatoimistoon. Hän mietti mielessään, miten tässä nyt käy. Mutta hyvin kävi. Hän sai mahdollisuuden mennä kahdelle lyhyelle kurssille, työturvallisuuskurssille ja tulityökurssille. Niiden lopussa hän sai vastata kysymyksiin suullisesti, kun hän koki, ettei hänen suomen kielen taitonsa vielä riitä kirjallisiin vastauksiin.

Näinkin voi käydä

Marcus oli taitava käsistään. Hän oli käynyt ammattilukion ja osasi suurin piirtein työn kuin työn, jossa tarvittiin kätevyyttä. Lukion jälkeen hän oli mennyt töihin lähellä olevaan kuparikaivokseen, jossa hän oli ahertanut myös kouluaikojensa lomilla. Hänen töistään vaarallisimpia oli se, jossa joutui istumaan kaivoshissin päällä sen liikkuessa ylös tai alas ja korjaamaan samalla sitä. Mutta ei hän kovasti pelännyt. Jos jotakin sattuisi, niin se olisi sitten kohtalo, eikä sille voisi mitään.

Vähitellen Marcus alkoi haluta töihin muualle. Kotikaupunki tuntui kovin ahtaalta ja jo liiankin tutulta. Hänen mielensä teki töihin erityisesti ulkomaille, vaikka siihen aikaan hänen kotimaastaan töihinpääsy ulkomaille oli kiven takana. Hän sai kuulla tuttujensa kautta, että kaukaa pohjolasta eräs nainen oli tulossa muutaman viikon lomalle hänen kotimaahansa eikä pistäisi pahakseen, jos saisi luotettavaa lomaseuraa. Heidän yhteinen tuttunsa esitteli heidät toisilleen, ja sen jälkeen he viettivätkin sitten suuren osan ajasta yhdessä. Ikäeroa heillä kyllä oli, mutta mitäpä se haittasi, kun oli kysymys lomanvietosta eikä naimisiinmenosta tai niin he ainakin aluksi luulivat. Mutta kun he kirjoittelivat ja tapailivat, he huomasivat ymmärtävänsä sen verran hyvin toisiaan, että he halusivat myös mennä naimisiin ja elää yhdessä. Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti, sitä ei tarina vielä osaa sanoa, mutta niin he kuitenkin toivovat.

Pitkä ja totinen mies

Mies suuteli minua kädelle tervehtiessään. Olin ihan otettu siitä. Hän oli tullut tuttujeni Ninan ja Mihain kanssa hotelli Dianan aulaan. Pitkä ja totinen mies ja ne komeat viikset! Sitten sitä käveltin pitki rantabulevardeja ja katseltiin, kun laineet vyöryivät Mustan meren rantaan. Oli niin kaunista, niin kaunista että!

Yhdessä oltiin aamusta iltaan. Ei hänelläkään näyttänyt olevan muuta tekemistä. Yhtenä iltana kuulin sanovani hänelle:
- Jos sä haluut joskus tulla käymään mun kotimaassan, niin mä kyllä autan.

Mitäs siitä sitten. Hän tuli. Ihme, että oli niin paljon rohkeutta, kun oli asunut koko ikänsä samassa pikkukaupungissa. Aloin höösätä ja touhuta ja sain kuin sainkin järjestetyksi hänelle jonkinlaista työtä ja pienen asunnon. Mutta minun luonani hän oli harva se ilta. Minä olin hänen tukensa ja turvansa.

- Kiitos vain avusta. Nyt taidan tulla jo yksin toimeen, hän sanoi aivan yllättäen yhtenä iltana.
Siipeni menivät suppuun. Eikö minua enää tarvittaisikaan? Ja minä kun olin odottanut tältä tuttavuudelta paljon enemmän.

Mutta turhaan hätäilin. Sama tuttu hahmo alkoi vähän ajan kuluttua taas ilmaantua luokseni, ja loppujen lopuksi jäi pysyvästi.

Ruhtinas Tyhjähousu ja kuningas Krastun lempikäärme

Ruhtinas Tyhjähousu oli kotoisin pienestä, sodassa köyhtyneestä ruhtinaskunnasta. Poissa olivat huvipurret ja hienot autot, jäljellä oli vain muisto uljaasta menneisyydestä. Mutta ruhtinas Tyhjähousulla oli yksi taito: hän osasi kirjoittaa kauniita kirjeitä, ei mitään pelkkiä rakkauskirjeitä niin kuin joku Casanova, vaan kirjeitä elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta täällä maan päällä. Kun hän jostakin syystä alkoi lähetellä kirjeitään prinsessa Lelalle, niin tämä joutui aina vain enemmän hänen pauloihinsa. Ei sille ollut mitään sen parempaa selitytä, niin vain kävi. Sitten he menivät naimisiin ja ruhtinas Tyhjähousu muutti kuningas Krastun valtakuntaan, eihän hänellä kotimaassaan ollut mitä tarjota prinsessa Lelalle.

Sitten syntyivät lapset: prinssi Jysky ja prinsessa Miri. Heillä oli kummallakin paksu ruskea tukka ja säteilevät ruskeat silmät. Joskus prinsessa Lela ajatteli: Olisinpa minä näyttänyt yhtä säteilevältä kuin prinsessa Miri ja puolisoni ollut yhtä uljas kuin prinssi Jysky! Olihan se tietysti ihan hupsua ajatella niin, mutta minkäs ajatuksilleen voi.

Ruhtinas Tyhjähousu osoittautui pieneksi itsevaltiaaksi hänkin, ja raha oli hänen jumalansa, kun hän ei muuta jumalaa tunnustanut. Elämä hänen kanssaan oli kaikkein arkipäiväisimmistä asioista tappelemista, poissa olivat hienot ajatukset maailmanmenosta ja olemisen tarkoituksesta. Niin siinä sitten kävi, että ruhtinas Tyhjähousu ja prinsessa Lela erosivat, ja ennen niin uljas prinssi muutti takaisin ruhtinaskuntaansa ja melkein unohti lapsensa. Hän löysi itselleen uuden käenpesän ja hankki hienon auton. Kyllä hän varmaan vielä saa huvipurrenkin.

Prinsessa Miri rakastui ja sai pienen tyttären, jonka nimeksi annettiin Sipisipi. Tämä oli äitinsä ja isoäitinsä lemmikki, terhakka ja reipas tyttönen. Kerran hänellä ja prinsessa Lelalla oli ihan oikea seikakilu, jolla oli merkitystä myös valtakunnan asioihin. Asia oli näet niin, että kuningas Krastulla oli lempikäärme, jota hän usein silitteli. Itsevaltiaillahan saattoi olla mitä omituisimpia tapoja. Kunings Krastulla oli tavallisesti käärme sylissään, kun hän keskusteli alamaistensa kanssa. Jos joku alkoi kysellä asioista tai arvosteli vähimmässäkään määrin hänen tekemisiään, niin hän komensi käärmettään:"Pus kii!" ja käärme iski vierasta kipeästi. Ei siihen iskuun kukaan kuollut, mutta jokainen muisti seuraavalla kerrralla kuninkaan tavatessaan olla arvostelematta häntä. Myös prinssi Jysky joutui sen käärmeen iskun kohteeksi. Hän aivan kuin lamaantui siitä ja seisoi katsellen kaukaisuuteen. Mitä lienee miettinyt?

Prinsessa Lela ja pikku-Sipisipi ajattelivat iskeä vuorostaan hekin. "Mennään ja varastetaan se käärme", he päättivät. Heillä oli vapaa pääsy kuningas Krastun linnaan, sillä tunsivathan vartijat toki heidät, heidän tarvitsi vain sanoa, että heitä odotetaan. Käärme oli jätetty hetkeksi isoon halliin omassa pajukorissaan, ja sen he sieppaisivat. Jos joku kysyisi, he sanoisivat tekevänsä niin, kuin heitä oli pyydetty. Kaikki sujui hyvin. Kukapa nyt olisi uskonut kenenkään rohkenevan varastaa kuninkaan lempikäärmettä! "Tapetaanko tuo käärme?" kysyi prinsessa Sipisipi. "Ei, kun viedään se tuonne syvään louhikkoon", sanoi prinsessa Lela. Niin he tekivät ja katselivat hymyillen, kun käärme hävisi omille teilleen.

Menetettyään lempikäärmeensä kuningas Krastu muuttui välinpitämättömäksi ja haluttomaksi. Tuntui siltä kuin hänen koko valtakuntansa alkaisi vähitellen natista liitoksissaan. Mitenhän tässä vielä käy?

Kaksi puolta

Tulipa kesä ja ihanat hellesäät, joita on vain muutama vuosisadassa. Römpökin tuli kaukaa merten takaa käymään kuningas Krastun valtakunnassa. Kädet heiluivat niin kuin ennenkin, kun hän puhui, ja olut maistui.

"Hohhoijaa", hän sanoi, "onpa valtakunnassa asiat muuttuneet tällä välin. Mutta minä rakastan minun veljeäni eikä minun veljeäni saa kukaan arvostella." Oikeassa Lela oli ollut, Römpöstä oli tullut kuningas Krastun uskollinen kannattaja. Miksi ei olisi, kun hänen ei tarvinnut maksaa osuudestaan yhtään mitään.

Römpöstä oli tullut myös oikea selvänäkijä kaukana ollessaan. Hän huomasi heti, että nyt oli kaksi puolta. "Sinä ja sinun poikasi ja tyttäresi näette asiat tunteellisesti", hän sanoi Lelalle," minä, Ertsu, Kini ja kuningas Krastu näemme asiat taloudellisesti." Lela ajatteli: Eikö tunteellisen vastakohta ole tunteeton eikä taloudellinen, mutta ei sanonut asiaa ääneen. Sen sijaan hän sanoi:" Olet oikeassa. Enkä minä kuulu samaan joukkoon, sillä toiset kohtelevat minua kuin sisarpuolta." Sitten hän meni huoneeseensa, kääriytyi peittoihin ja alkoi hiljaisen itkun.

Aikaisemmin, kun Lela oli keskustellut Kinin kanssa, tämä oli ollut hänen kanssaan samaa mieltä, nyt hän oli vaihtanut puolta. Kenen puolella Kini oikein oli? Ainako sen, jonka kanssa keskusteli?

Eipä vanha kuningatar ollut vieläkään saanut hänelle hänen luovuttamastaan omaisuudesta luvattuja rahoja. "Antakaa minulle minun rahani, ennen kuin minä kuolen", hän anoi. Mutta Römpö ja Ertsu vain vilkaisivat toisiinsa ja sanoivat hiljaisella äänellä:" Aina tuota samaa", ja poistuivat sitten ulos aurinkoon käymään hilpeää keskustelua matkoistaan. Niitähän heillä riitti, maailmanmatkaajia kun olivat molemmat. Matkoihin heillä kyllä riitti rahaa, mutta Luoja paratkoon, kun olisi pitänyt maksaa vanhalle kuningattarelle, niin siitähän nousi itku ja hammastenkiristys.

Lela, utelias kun oli, jatkoi kyselyitään ja asioiden selville ottamista, ja kyllä hän saikin tietää kaiken mahdollisen. Mutta sitten hänelle vasta pulma tuli: ei ollutkaan kuulijaa. Ertsu sanoi: "Minä tiedän itse kaiken paremmin." Römpölle taas riitti, että kuningas Krastu tiesi, sillä tämähän oli suuresti oppinut herra, jolle oli kenenkään muun ihan turha selittää yhtään mitään. "Minä alan olla kyllästynyt tähän välimiehenä oloon", sanoi Kini eikä jaksanut hänkään kuunnella. Niin sitten Lela jäi ihan yksin tietoineen.

Kyllä minä taidan olla ukkosenjohdatin, ajatteli Lela, kun Römpö ensin piti kovaa meteliä prinssi Jyskyltä saamastaan kirjeestä ja sitten kuitenkin vähän myöhemmin kiiruhti tämän luo pikareita kallistamaan. Ainako minulle käy näin? Lela jatkoi mielessään.

Huomenna, huomenna on vanhan kuningattaren syntymäpäivä. Kyllä silloin kaikki tulevat onnittelemaan ja hymyilemään, nekin, joilla muulloin ei ole aikaa eikä halua. Voisinpa kääriä vanhan kuningattaren paksuun mustaan viittaan ja lentää toiselle planeetalle, ajatteli Lela. Käy elämä turhan hankalaksi ja vaivalloiseksi tässä taloudellisten ja kovin vähätunteisten ihmisten maassa.

Kuningas Krastun valtakunnassa

Kuningas Krastun valtakunta oli suuri kuin Monaco, ja siitä saattoi kuka tahansa olla ylpeä. Siinä kuningas Krastu hoiti asioita milloin paremmin, milloin huonommin, mutta omasta mielestään kaikitenkin oikein hyvin. Hänen isänsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten, mutta hänen äitinsä eli vielä, mistä aiheutui hänelle harmia ja murhetta, ja niitähän ei kuningas Krastulla olisi saanut olla.

Katsokaas, asia oli näin: Kuningas Krastun vanhemmat olivat myyneet lapsilleen koko suurensuuren valtakunnan vähän ennen vanhan kuninkaan kuolemaa. Kauppahinta oli vain puolet valtakunnan arvosta, mutta niilläkin rahoilla olisi voitu turvata vanhan parin vanhuus. Kuningas Krastu, ainoa poika neljän tytön keskellä, oli keksinyt oivan tuuman: Ei makseta vanhalle kuningattarelle paljon mitään, mutta viedään hänelle lahjakirja toisensa perään allekirjoitettavaksi, niin että hänen päänsä menee ihan pyörälle. Näin ei tarvitse myöskään maksaa paljon veroja, joiden asioiden hoitamisesta kuningas Krastu yritti tehdä oikein taiteen. Kului vuosi, kului toinen ja kolmas. Vanha kuningatar alkoi ihmetellä, missä hänen rahansa viipyvät. Nythän hänen täytyi elää kuin kenen tahansa köyhän alamaisen pienen eläkkeen varassa, olihan hän sentään ollut hallitseva kungatar kauan aikaa.

Kuningas Krastun sisaret Lela, Ertsu, Kini ja Römpö olivat tehneet aivan niin kuin veli oli määrännyt. Eivät he paljoa asioista tienneet eivätkä ne heitä kiinnostaneetkaan, sillä olihan ohjaimissa kuningas Krastu, ihmeellinen veli. Hänhän sanoi olevansa parempi kuin isänsä ja varmaan hän olikin, sillä niin oli kuin hän sanoi.

Oikeastaan kuningas Krastu oli sivutoiminen kuningas, sellaisiakin voi voi näinä moderneina aikoina olla, ja oikeastaan sisaret omistivat yhdessä veljensä kanssa valtakunnan, mutta se oli vain oikeastaan, sillä kuningas Krastu oli mies ja perijä, ja hänen mielestään hänelle kuului kaikki. Sen ajatuksen varassa hän eli ja toimi.

Vanha kuningatar alkoi ihmetellä jo ihan tosissaan. "Missä minun rahani ovat? Miksi minulle ei makseta?" hän kyseli. "Sinä olet lahjoittanut kaikki meille. En anna sinulle mitään. Mene vanhojen ihmisten taloon", sanoi Ertsu. "Jumalauta", sanoi kuningas Krastu, sillä hän jopa kirosi silloin, kun asia ei mennyt niin kuin hän halusi. "Minä otan sinuun yhteyttä, kun jaksan", sanoi Kini. Römpö ei sanout mitään, sillä hän oli kaukana poissa viettämässä hyvin ansaittuja lomapäiviä. Niitä hän oli muuten viettänyt jo monta vuotta eikä loppua näkynyt. Lela ei myöskään sanonut mitään, vaan päätti uteliaisuuttaan ottaa asioista selvää.

Vanhan kuninkaan aikaan valtakunta oli ollut hyvinvoipa. Rahat olivat riittäneet ja kaikki oli toiminut. Olivatpa kuningas Krastu ja hänen sisarensa päässeet oikein kauemmas opiskelemaankin. Mutta voi surkeus, nyt eivät tulot tahtoneet riittää sitten millään. Niinpä myös sisaria pyydettiin apuun, vain Römpö jätettiin rauhaan, kun ei hänellä kuitenkaan mitään ole. Nukkukoon rauhassa prisnsessa Ruususen unta ja viettäköön niitä lomapäiviään, ajatteli isoveli. Onpahan sitten ainakin yksi onnellinen ja kiitollinen hänelle, muista viis.

Lela, utelias sisar, alkoi ottaa asioista selvää. "Kyllä noin ison valtakunnan tulojen pitäisi riittää", sanoi veromies. "Onpa taidettu kuningatarta kohdella huonosti", sanoi joku toinen. Huhhuh, Lela ei tiennyt ketä uskoa, kaiken maailman virkailijoita ja muita ihmisiä vai ihmeellistä veljeään. Kysynpä häneltä, kyllä hän varmaan selittää nuo asiat minulle, kun nätisti kysyn, hän ajatteli. Ja Lelahan kysyi ja kuningas Krastu vastasi enemmänkin kuin oli kysytty. Joka kerta Lelasta tuntui, kuin häntä olisi isketty kirjalla päähän ja kipinöitä olisi singonnut ympäriinsä. Sitten kun vastaukset muuttuivat aina vain pahemmiksi, Lela ymmärsi, että kuningas Krastu oli ihan oikea yksinvaltias, jonka tekemisiä ei saanut kysellä, vaan ne piti vain hyväksyä.

Nyt puuttui vanha kungatar asiaan ja kirjoitti kirjeitä lapsilleen. Hän lähetti osan niistä ensin Lelalle ( Voi, minkä virheen hän siinä teki! ) , että tämä lähettäsi ne edelleen. Lela ajatteli. että kaikkien olisi hyvä tietää, mitä vanha kuningatar oli pitkinä öinä miettinyt ja millaisiksi hänen ajatuksensa olivat öiden kuluessa muuttuneet.

Sitten Römpö kirjoitti Lelalle:" Se äidin kirje on kirjoitettu sinun tyylillä." Vai että Lela olisi sanellut tai kirjoittanut vanhan kuningattaren kirjeet! Mikä ajatus! Ei vanha kuningatar olisikaan ollut syyllistynyt lastensa arvosteluun ja rahapyyntöihin vaan Lela. Tuossa ei ollut muuta vikaa, kuin että se oli täysin väärä, mutta Lela sai silti syytteet niskoilleen. Nyt kun syntipukki oli löytynyt, ei edelleenkään tarvinnut antaa vanhalle kuningattarelle yhtään rahaa. Häntä käytiin vain tapaamassa muutamia kertoja vuodessa kiireesti ohimenessä, hymyiltiin kauniisti ja halattiin lähtiessä. Valtakunnassa kaikki oli taas hyvin, syyllinen oli löytynyt ja huolet poistuneet. Oi, ihmeellinen kuningas Krastun valtakunta!

Kuulo puntarissa

Minua oli kismittänyt kovasti se, että en ollut kuullut sitä kätevien illassa pidettyä esitystä, jossa kätevien sihteeri kertoi lautamiehenä olostaan, sillä aihe olisi kiinnostanut minua kovasti. Kerroin siitä omahoitajallekin, kun olin hänen vastaanotollaan. Hän sanoi heti, että voisi varata minulle ajan kuulontutkimukseen, ja jos tarvitsisin kuulokojeen, niin sellainen voitaisiin kyllä hankkia. Puhisin kotona mielessäni, että sittenhän sen näkee, tarvitsenko kuulokojetta vai en, kun tutkimus on tehty, ja jos tarvitsen, niin alan sitä myös käyttää. Pakko mikä pakko.

Ei kestänyt aikaakaan, kun omahoitaja jo ilmoitti, että kuulontutkimus voidaan tehdä. Painelin sovittuun aikaan terveyskeskukseen, ja koe alkoi. Minun piti painaa napista aina, kun kuulen pienenkin äänen. Omahoitaja oli niin nopea äänestä toiseen siirtyessään, että myöhästyin jo lähdössä ja muutamia kertoja jäi kokonaan painamatta napista, vaikka äänen kuulinkin. Jotkut äänet taas olivat niin hiljaisia, että kuulin ne juuri ja juuri, ja kun mietin painanko nappia vai en, omahoitaja oli jo siirtynyt seuraavaan ääneen.

Joka tapauksessa kävi selväksi, että kuuloni oli huonontunut, niin että olisi hyvä hankkia kuulokoje. Omahoitaja kysyi, uskoisinko tottuvani siihen helposti. Osoitin silmälasejani. Olinhan tottunut niihinkin, kun oli ollut pakko. Olin joutunut hankkimaan silmälasit, kun olin ollut lukion toisella luokalla. Tuohon aikaan opettajat kirjoittivat koetehtävät taululle, ja niistä piti sitten yrittää saada selvä parhaan kykynsä mukaan. Näin taululta ennen silmälasien hankkimista vain lähinnä olevat tehtävät, ja siinä olikin ollut tekemistä, kun olin yrittänyt saada ne niin hyvin ratkaistuiksi, että saisin kokeesta silti kunnon numeron. Olin pitänyt kovasti kouluaikoinani koripallon ja pesäpallon pelaamisesta, mutta en enää silmälasipäisenä voinut niitä pelata. Sekös oli silloin harmittanut ja kovasti olikin. Olisipa ollut piilolinssejä jo tuolloin.

Nyrkit ojossa

Kello soi tunnin loppumisen merkiksi. Oppilaat työntyivät ovesta ulos. Leenalla oli ollut opetettavana 9c, pieni, latinaa opiskeleva luokka. Hän keräili kamppeensa, vilkaisi, että kaikki on kunnossa ja kiiruhti pois luokasta ja rappuja alas. Koulussa oli ainainen kiire, milloin oppitunnille, milloin välituntivalvontaan, milloin mihinkin. Rauhallista siirtymistä paikasta toiseen oli harvoin.

Kun Leena ehti ruokalan luo, hän vilkaisi sen suurista ikkunoista sisään. Oppilaita seisoi isossa piirissä. Sen keskellä oli kaksi poikaa: toinen kierteli nyrkit ojossa toisen ympärillä ja toinen seisoi paikallaan avuttoman näköisenä, kuin olisi väärässä paikassa, josta haluaisi päästä pois mahdollisimman pian. Leena tempaisi ruokalan oven auki ja karjaisi kovalla äänellä:" Täällä ei käydä minun paikalla ollessani kenenkään kimppuun. Menkää ulos välitunnille." Hänen sanansa tehosivat. Oppilaat lähtivät vähitellen kävelemään ulko-ovea kohti.

Kun Leena myöhemmin keskusteli tapahtuneesta rehtorin kanssa, niin tämä sanoi, että moni opettaja olisi vastaavassa tilanteessa jättänyt sekaantumatta asiaan ja tullut vain kertomaan hänelle, mitä on tekeillä. Hänen mielestään oli kuitenkin parempi, että se, joka oli tilanteen nähnyt, myös puuttui siihen heti. Siitä jäi kuitenkin rehtorin kanssa puhumatta, mikä olisi voinut olla sysäyksenä poikien menettelyyn.

Uskollisuus palkittiin

Viime kampaajalla käynnistäni oli kulunut jo pitkä tovi ja hiukseni alkoivat näyttää surkeilta. Niiden pelkkä peseminen ei riittäisi. Muutamien päivien päästä olin menossa terveyskeskuslääkärini luo vuositarkastukseen. Silloin halusin olla sen näköinen, että pidän huolta itsestäni ja myös ulkonäöstäni. Sehän on kuin ihmisen käyntikortti, kuinka huolitellulta hän näyttää.

Varasin ajan Mäen kampaamosta ja ilmaannuin paikalle sovittuna päivänä ja aikana. Kampaamo näytti melko tyhjältä, sillä juuri silloin siellä ei näkynyt olevan muita kuin kampaajani ja minä. Usein oli kolme neljä kampaajaakin asiakkaineen paikalla. Hiukseni leikattiin ja värjättiin. Selailin lehtiä, söin tarjotut keksit ja join mehut. Samalla puhuin kampaajani kanssa niitä näitä. Kun työ oli valmis, olin taas huolitellun ihmisen näköinen. Pidin uudesta kampauksestani.

Pois lähtiessäni minua odotti yllätys. Sain lahjaksi kauniin, punaisia kukkia täynnä olevan ruukkukasvin ja pienen laukun, jossa oli hiustenpesu- ja hoitoaineita. Miksikö? Siksi, koska olin ollut Mäen kampaamon uskollinen asiakas jo 20 vuotta. Uskollisuus palkittiin. Vuosien varrella olin tosin toisinaan miettinyt kampaamon vaihtamista, mutta enpä taida enää miettiä sellaista enkä vaihtaa.

Soitto ilonpilaajalle

Sain jokin aika sitten kirjeen, jonka mukaan Liisa oli pannut asianajajan avustamana vireille sen yhtymän purkamisen, johon hän kuului ja johon minäkin olin aikaisemmin kuulunut. Kirjeessä ei ollut lähettäjää. Minäpäs soitan joskus Liisalle, ajattelin, ja keskustelen hänen kanssaan tuosta yhtymän purkamisesta, mutta ei puhuta kummankaan yksityisasioista sen kummemmin.

Niinpä sitten yhtenä päivänä pahaa aavistamatta valitsin Liisan numeron. En päässyt puheissani alkua pitemmälle, kun Liisa jo alkoi paasata, kuinka hankala on hänen mökkinaapurinsa ja varsinkin tämän koira, joka tulee alvariinsa hänen pihalleen makupaloja kärkkymään ja häiritsemään häntä ja hänen omaa koiraansa. Tuokion tuosta aiheesta räksytettyään hän siirtyi sujuvasti minuun eikä minun haukkumisestani tahtonut tulla mitään loppua. Olin hänen mielestään varas, valehtelija ja vaikka mitä, mitä hän suinkin vain keksi. Kuuntelin alkuun hänen loukkaavia sanojaan kuin paikalleni sanattomaksi jähmettyneenä, kunnes sain viimein sanotuksi: "Sinä loukkaat minua" ja suljetuksi puhelimen.

Monia vuosia sitten äiti sanoi minulle:"Soitapas joskus Liisalle, kun se tuntee olonsa niin yksinäiseksi, kun sillä ei ole ystäviä." Tein työtä käskettyä, mutta minun haukkumiseksekseni se silloinkin meni. Minun pitäisi jo vähitellen tajuta, että Liisalle tai yleensä hänenlaisilleen ei kannata soittaa.

Luulisi, että Liisa on tyytyväinen elämäänsä, sillä hän rakastui nuorena rikkaan kauppiasperheen ainoaan lapseen, komeaan upseeriin ja meni tämän kanssa naimisiin eikä hänellä ole sen jälkeen ollut rahahuolia. Asunnonkin kauniine tyylihuonekaluineen poika sai vanhemmiltaan lahjaksi, ja Liisa saattoi jatkaa soittoharrastustaan aivan rauhassa. Mutta jos ihminen on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja elämäänsä eikä mikään riitä eikä mikään tyydytä, niin minkäs teet.

Pakko kysyä

Huomasin aikoinaan lehdessä ilmoituksen, että opaskurssille otetaan väkeä. Sinne sitten piti minunkin päästä. En kylläkään pitänyt itseäni minään tavallisena opastyyppinä, mutta kyllä kai sekaan mahtuisin. Olisihan se vaihtelua muun opiskelun ja puurtamisen välissä. Opaskerhon puheenjohtajana oli tuolloin tiukka täti, joka piti täysihoitolaa.

Historia oli ollut lempiaineitani koulussa. Nyt pääsisin kertomaan eri nähtävyyksistä ja niiden historiasta. Valmistauduin ainakin omasta mielestäni hyvin niitä kertoja varten, jolloin oli minun vuoroni kertoa jostakin nähtävyydestä.

Sitten koitti loppuhuipennuksen hetki. Kierrettiin bussilla pitkin Helsinkiä, ja kukin kurssilaisista joutui vuorollaan istumaan eteen oppaan paikalle ja kertomaan niistä nähtävyyksistä, joiden ohi ajettiin. Olin opetellut ainakin omasta mielestäni hyvin sen, mitä kurssilla oli kerrottu. Nyt se ei riittänytkään. Joku osoitti jotakin kiviröykkiötä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, ja kysyi:"Mikäs tuo on?" Hölmistyin kysymyksestä ja sanoin:" En tiedä. Ei siitä puhuttu kurssilla eikä kiertoajelulla yhtään mitään", niin kuin ei ollutkaan puhuttu. Se oli kuitenkin tenttaajien mielestä väärä vastaus ja reputin tuon vastaukseni vuoksi koko kurssin. "Tietojahan teillä kyllä on", sanoi opaskerhon puheenjohtaja ja lisäsi vielä lopuksi:"Meidän oli pakko kysyä." Nyt en ymmärtänyt yhtään mitään. Oliko pakko kysyä jotain sellaista, josta en tietäisi, että voitaisiin reputtaa minut? Siltä se ainakin tuntui. ( Nyt kun olen yrittänyt etsiä tietoja tuosta kiviröykkiöstä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, en ole sattunut löytämään. Onkohan ne kivet jo viety jonnekin muualle? Täytyypä kesällä käydä sielläpäin ajelemassa. )

Pääsin tuosta reputtamisesta huolimatta yhden matkatoimiston kautta toimimaan joitakin kertoja oppaana kiertoajeluilla. Ainakin yhdellä kerroin saksalaiselle ryhmälle saksaksi nähtävyyksistä. Bussin kiertely ja kaartelu, hidastaminen ja pysähtely ei kuitenkaan tuntunut mitenkään mukavalta. Siksi lopetinkin oppaana olon lyhyeen. Varsinaisessa ammatissani olen saanut opastaa ja neuvoa ihan kylliksi eikä sitä ole tarvinnut tehdä liikkuvassa bussissa.

Roppakaupalla omenoita

Lapsuudenkodissani maalla oli isohko puutarha ja siinä monia omenapuita. Me lapset kiipeilimme niissä, vaikka eivät vanhempamme siitä oikein pitäneet. Naapurin pojat kävivät iltamyöhään muutaman kerran varastamassa omenoita, mutta kun äiti huomasi sen, niin hän kutsui pojat kylään ja antoi heille niitä aimo määrän lahjaksi. Siihen se varastelu loppui ainakin sillä kertaa.

Tuli sitten oikein kylmä pakkastalvi ja ihan kaikki omenapuut paleltuivat. Mutta ei se mitään, hankittiin uudet taimet paleltuneiden puiden tilalle. Mutta ei niistä koskaan tullut yhtä isoja ja yhtä täynnä omenoita olevia puita, kuin aikaisemmat olivat olleet, eikä niissä edes tehnyt mieli kiipeillä. Ne jäivät laihoiksi ja vähäomenaisiksi puiksi.

Salia lämmitettiin vain vähän paitsi jos oli tulossa vieraita. Sinne vietiin talven ajaksi iso pyykkikori, jossa omenoita pidettiin. Niitä sai käydä sieltä hakemassa ja syömässä. Niin meillä oli joulunakin omien puiden omenoita. Mutta se oikein kylmä pakkastalvi muutti tilanteen.

Nykyisin ostan omenat kaupasta. Tuttavallani on kylläkin omakotitalonsa vieressä pari omenapuuta, joista pudonneita omenoita hän antaisi mielihyvin lahjaksi. Mutta hänen luokseen on sen verran matkaa, että sinne pitäisi mennä bussilla tai omalla autolla. Omenat pitäisi kerätä puiden alta muovikassiin ja sitten syödä kotona niitä suurin piirtein joka päivä, etteivät ne ehtisi pilaantua. Miksi nähdä se vaiva, kun lähikaupasta voi ostaa muutaman omenan kerrallaan eikä silloin jää edes kenellekään kiitollisuudenvelkaan? Sitä paitsi en tiedä, minkä verran taustalla vaikuttaa myös se, että kun kotonani oli omenoita omasta takaa, niin koen itseni vähän kuin kerjäläiseksi, jos menen jonkun muun puutarhaan keräämään itselleni omenoita puiden alta.

Kaikkea sitä sattuukin

Sain tulehduksen, jonka hoitoon tarvitsin lääkärin apua. Huomasin netistä yksityisen lääkäriaseman sivut. Niillä luvattiin, että lääkäri tekee tarvittaessa myös kotikäyntejä. Siitä minä innostuin: lääkäri tulisi kotiin niin kuin ennen vanhaan maalla. Tai ehkä noin on maalla vielä nytkin, mistä minä tiedän.

Soitin lääkäriasemalle ja esitin toivomuksen, että lääkäri tulisi kotikäynnille. Sehän käy. Hinta tosin oli aika korkea, mutta ajattelin, että tämän kerran ja että saahan siitä Kela-korvausta. Lääkäri oli luvannut tulla klo 17:n paikkeilla. Odotin ja odotin, aika kului, mutta häntä ei kuulunut. Soitin taas. Sanottiin, että se lääkäri tuleekin huomenna ja toisen lääkärin kanssa. Kysyin mihin aikaan. Vastaus kuului: kello kahdeksan. Senkin vuoksi olisin tarvinnut lääkäriä, kun nukuin huonosti. Nyt olisi pitänyt nousta huonosti nukutun yön jälkeen aikaisin odottelemaan, tulevatko he vai eivät. Ei käy, ajattelin minä ja varmuuden vuoksi peruin koko tuon kotikäynnin. Kysymättä jäi, miksi noita lääkäreitä olisi tullut kaksin kappalein ja miksi jo niin aikaisin kuin kello kahdeksan, kun minä en ollut esittänyt mitään sellaista toivomusta.