Reipasta menoa

Kalle oli jo reilusti yli 30-vuotias, kun hän alkoi katsella itselleen vaimoa. Hänestä Alma ja Emilia olivat molemmat komeita naisia, ja hän mietti, kumpaan hän iskisi kyntensä. Almaan hän sitten iski, ja aika pian sen jälkeen vietettiin häät. Vielä poikamiehnä ollessaan hän oli ostanut lehmiä ja nuoria sonneja ja vienyt niitä kävellen muutaman apupojan kanssa Helsinkiin ja Pietariin. Matka Helsinkiin kesti yleensä viikon. Pietariin mennessä osa matkasta saatettiin mennä junalla. Karjalan kannakselta hän osti halkoja ja kävi niitäkin myymässä Pietarissa. Naimisiin mentyään hän ei enää harrastanut pitkiä kauppamatkoja. Nyt hän osti eläimiä, mm. lampaita, teurasti ne ja vei lihat hevosella yli 50 kilometrin päähän Jyväskylään.

Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän laski hyvin päässään. Muuten hänen kauppamatkoistaan ei olisi tullutkaan mitään. Hän kävi myös mielellään markkinoilla ja huutokaupoissa. Hän ei harrastanut joululahjojen antamista. Kerran hän kyllä osti vaimolleen lahjaksi esiliinan, mutta hän antoi senkin jo ennen joulua.

Hän oli kova kalastamaan. Verkkoja laskiessaan hän tarvitsi jonkun soutamaan. Minäkin olin lapsena joskus soutajana. Se oli sitten yhtä soutamista ja huopaamista ja usein juuri toisinpäin, kuin olisi pitänyt.

Hän ajoi mielellään kilpaa hevosella. Varsinkin Pölö-niminen hevonen oli kova juoksemaan ja sai kilpailuissakin palkintoja. Tuohon aikaan yleensä kirkosta palatessa ajettiin kilpaa. Kun päästiin Päijänteen jäälle, niin Pölö juoksi niin kovaa, että se oli usein ensimmäisenä. Kalle oli paikkakunnalla tunnettu kovana ja hurjana ajajana.

Aamulla aikaisin heti lypsyn jälkeen Kalle yleensä läksi viemään hevosella maitotonkia niistä yhden päällä istuen meijeriin. Hän oli hyvin hätäinen. Linja-auton tuloa hän saattoi mennä maantielle odottamaan tuntia aikaisemmin. Yhtenä jouluna hän meni - 30 asteen pakkasella joulukirkkoon, kun paljon muita ei ollut menossa. Silloin meijerin koneenhoitaja huusi hänet nähdessään:" Onkos sinulla muijen valtakirjat?"

Kun hänen poikansa Kalle ja Jaakko menivät kerran talvella hakemaan salmen takaa heiniä, niin hevonen putosi jäihin. Kalle-vaari juoksi kovaa vauhtia jäälle, näytti kädellään paikkaa ja huusi:" Kyllähän minä sen arvasin, että sen hevosen puotatte, kun mänette siitä. Teijä olis pitäny männä tästä." Silloin hän putosi itse näyttämällään kohdalla jäihin. Pojat Kalle ja Jaakko nauroivat makeasti. Kalle-vaarille ja hevoselle ei käynyt kuinkaan.

Kun Kalle-vaari oli 88-vuotias, niin hän sai halvauskohtauksen. Hän oli juuri palannut meijeristä ja käynyt päivälevolle. Halvaus oli syvällä aivoissa, ja hän eli sen jälkeen enää viisi päivää. Kun lääkäri tuli häntä katsomaan, niin hän kysyi Kallelta, onko tällä mitään toivomuksia. Silloin Kalle sanoi:"Jos voesin suaha pirtureseptin." Lääkäri lupasi: "Kyllä isäntä sen saa." Kallen vaimoa rupesi tilanteesta huolimatta naurattamaan.

Kalle ei yleensä polttanut tupakkaa, mutta lopun lähestyessä hän sanoi vaimolleen:"Sytytäppäs mulle tupakka." Kun tämä teki miehensä toiveen mukaisesti, niin Kalle veti syvät henkoset ja sanoi:"Jo rupes selekiimää, sano Multian kirkkoherra, kun isämeijän Raamatusta löys." Siihen päättyi hänen taipaleensa.

Kalle haudattiin lauantaina. Hautajaiskutsuun oli painettu hautajaispäiväksi sunnuntai, mutta se korjattiin lauantaiksi, sillä "eihän talosta viijä nin kun torpasta".

Ystävyyttäkö?

Onko ystävyys aina aitoa ystävyyttä vai voiko siinä olla mukana myös hyötymistarkoitusta? Tuollainen kysymys tuli mieleeni, kun mietin Annelin, monivuotisen tuttuni, menettelyä. Tutustuimme monia vuosia sitten, kun satuimme samalle matkalle. Perillä minä otin osaa kylpylähoitoihin, Anneli taas tapaili Mihaita, johon oli tutustunut edellisenä kesänä.

Yhtenä aamuna, kun menin koputtamaan Annelin ovelle, niin paikalle sattunut siivooja sanoi, että Anneli oli lähtenyt matkalle. Minulle hän ei ollut kertonut mitään aikeistaan. Kun hän palasi takaisin samaan kylpyläkaupunkiin, niin kävi ilmi, että hänet ja Mihai oli vihitty. Onnea vaan, mutta olisi hän voinut kertoa minullekin jo etukäteen. Enhän minä olisi ängennyt mukaan, varsinkaan kun olin tullut varta vasten lähinnä niitä kylpylähoitoja varten enkä kaivannut mitään pitkiä junamatkoja.

Noin alkoi tuo ystävyys, jos sitä siksi voi sanoa, ja samanlaisena, omituisena, se on jatkunut. Kun Erkki, läheiseni, remontoi varsinaisen työnsä jälkeen iltaisin ja viikonloppuina Annelin asunnon vuosi sitten, niin Anneli ei ole tähän mennessä maksanut mitään, ei edes bensakuluja, vaikka hän lupasi etukäteen, että maksaa. Hän teki kylläkin Erkin veroilmoituksen, minkä olisi luullut hänen kirjanpitäjänä osaavan, mutta pieleen meni. Verotoimisto ymmärsi saman firman kahden samanaikaisen työkohteen kahdeksi peräkkäiseksi työkohteeksi ja luuli ( tai halusi luulla ) Erkin saaneen kaksi kertaa enemmän palkkaa, mitä hän sai ja mitä veroilmoituksessa luki. Niin hän sai sitten lisäveroja ja vielä täysin väärin perustein, mikä tietenkin suututti häntä ja myös minua.

Kun Mihain veli oli aikoinaaan päässyt käymään Suomessa, niin Mihai oli heti alkanut riidellä veljensä kanssa ja sanonut, että tämän on viisainta mennä muualle. Silloin Anneli soitti hätäpäissään minulle ja kysyi, voisiko veli olla minun luonani yötä. Ei siinä auttanut muu kuin antaa veljelle yösijä, sillä vaikka en ollutkaan asiasta yhtään innostunut, en voinut jättää veljeä kadullekaan. Ei hänestä huolehtiminen tosin ollut minun asiani, mutta en voinut muutakaan.

Kun olin muutama päivä sitten pitämässä esitelmää Annelin pyynnöstä siinä paikallisyhdistyksessä, jossa hän toimii puheenjohtajana, niin hän oli tunkenut oman matkakertomuksensa yhdessä suomalaisessa saaressa vietetystä viikosta samaan iltaan. Niin ei sitten ehditty keskustella esitelmäni pidon jälkeen sen aiheesta, niin kuin on aikaisemmin tehty. Sekin jäi kaivertamaan mieltä. Luulenpa, että en enää pidä esitelmiä tuossa yhdistyksessä eikä taideta muutenkaan pitää yhteyttä, jos se minusta riippuu.

Kuakon pelto on latuuvellaan

Mummillani oli joitakin sanontoja, joita hän käytti mielellään. Kun järvi oli peilityyni, hän sanoi:"Kuakon pelto on latuuvellaan." Kuakko ilmeisesti tarkoitti kaakkuria. Lata taas on sellainen väline, jolla tasoitettiin pellot ennen kylvöä. "Sitä tulee ku ronin ojua", hän sanoi ihmisestä, joka oli kova puhumaan.

Jos hän pyysi jotakuta hakemaan jotakin, eikä tämä heti löytänyt, niin hän sanoi:" Käske pahua, käy ihte perässä." Jos hän joutui haeskelemaan huolimattomasti jätettyjä tavaroita, niin hän sanoi hakevansa niitä "kissojen ja koirien kanssa". "Lauantaepäevä on ku puuronsilimä" tarkoitti taas sitä, että lauantaina oli usein kiire.

Jos jostakin asiasta alettiin hänen mielestään puhua liikaa, niin hän totesi:" Se siitä", ja lopetti puheen siihen. Jos joku yritti kiistellä asioista hänen kanssaan, niin sanoi aika pian:"Olokoo minun puheen sitte mitätön." Muistan, kuinka minua lapsena tuon kuullessani harmitti. Hän saattoi sanoa myös:"Luovun kanteesta ku Suotorpan tyttö."

Tätini muisti kuulleensa tämän sanonnan jo lapsesta asti: "Vesi on pitkä piimän jatko, akan itku leivän jatko." Jos asiat menivät hyvin, niin sanottiin:" Se o ku päevän kämmenellä." Toinen samaa kuvaava sanonta oli tämä:"Ae onnea, sano Kasperin poeka, ku varpusen pesän löys." Jos oikein harmitti, niin saatettiin sanoa:" Ootas pakkane, ku kesä tulee."

Nykyaikana ei ihmisten puheissa kuule kovinkaan paljon erilaisia sanontoja. Ehkä kaupunkilaistuminen ja radio ja televisio ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että käytetään paljon vain yleiskieltä ja erilaiset sanonnat ja sananparet ovat jääneet melkein kokonaan unohduksiin, vaikka niiden käyttö rikastuttaisi kieltä ja tuottaisi kuulijalleen myös iloa. Mitähän asialle voisi tehdä?