Mahtirouvan varjossa

Olin maalla lähdössä teatteri-iltaan Seurojentalolle. Oli kesäisen leppeä ilma eikä parin kilometrin kävely haitannut, päinvastoin. Yleensä menen mieluummin jonkun kanssa, mutta nyt ei auttanut muu kuin mennä yksin, sillä ei ollut ketään seuraksi.

Tulin Seurojentalolle hyvin ajoissa ja saatoin vapaasti valita mieleiseni istumapaikan, sillä juhlasali oli vielä tyhjä. Valitsin keskikäytävän viereisen paikan oikealta puolelta toisesta rivistä, kun en kehdannut mennä ensimmäiseen riviin, enhän minä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin alkoi tulla muita katsojia ja sali täyttyä.

Sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt. Joku tuli istumaan ensimmäiseen riviin juuri minun eteeni. Se oli naapurikylän mahtirouva upseerimiehensä kanssa. Ketään muita ei ollut ensimmäisellä rivillä, niin että tilaa olisi ollut vähän kauempanakin. Pihisin kiukusta ja mietin kuumeisesti mitä tekisin. "Ei saa herättää huomiota, ei saa herättää huomiota", äidin usein käyttämät sanat pyörivät mielessäni. Siinä miettiessäni, mitä teen vai teenkö mitään, sali alkoi vähitellen täyttyä. Oli myöhäistä vaihtaa enää paikkaa.

Näyttämöllä esitettiin Maria Jotunin näytelmää "Amerikan morsian" ja oikein hyvin esitettiinkin. Seurasin sitä erittäin kiinnostuneena, varsinkin kun ystävättäreni näytteli Amerikan morsianta, josta puhuttiin koko ajan ja jonka odotettiin saapuvan paikalle milloin hyvänsä. Toisella puoliajalla se Amerikan morsian viimein saapui, ja koko katsomo kohahti, vaikka näyttelijä oli kaikille tuttu. Minä olin Amerikan morsiamen tuloa odottaessani unohtanut hetkeksi koko mahtirouvan. Niin se Jotunin teksti vei mennessään. Mutta sen päätin, että tästä lähtien en enää arkaile paikkaa valitessani, menen vaikka parhaalle paikalle, jos se on vapaa.

Lyhyt ura

Kuulin marttaillassa, että yhteen televisio-ohjelmaan kaivattiin yleisöä. Ilmoittauduin minäkin mukaan. Yleisöä oli paikalla täysi salillinen. Istuin katsomon ylärivillä, seurasin sieltä kiinnostuneena ohjelman kulkua ja läpytin innoissani muiden mukana jonkin ohjelmanumeron loputtua. Se oli niin myönteinen kokemus, että soitin Ohjelma-avustajiin samana päivänä ja maksoin sen jäsenmaksun heti. Kuulemma se taataan, että jokainen yhdistykseen kuuluva pääsee ainakin kerran vuodessa johonkin tv-ohjelmaan avustajaksi.

Niinpä sitten minun vuoroni koitti. Pääsin avustajaksi MTV3:n sairaalasarjaan. Tytär läksi Pasilaan mukaan, kun hän tunsi minua paremmin tuon alueen ja kun hänellä oli sopivasti aikaa. Löysimme helposti perille. Se vähän ihmetytti, että kun menimme WC:n tiloihin, niin sinne meidän jälkeemme tullut televisiosta tuttu naisnäyttelijä riisuutui noin vain suitsait alastomaksi ja vaihtoi sitten päälleen toiset vaatteet. Tuli vähän omituinen olo: hän oli aivan vieressä alastomaksi riisuutuneena, mutta ei katsonut meihin tai sanonut koko aikana yhtään mitään. Meitä ei ollut hänelle olemassa.

Menimme sitten sinne, missä kuvattiin sitä tv-sarjaa, jota varten olimme tulleet. Oli sairaalan odotushuonetta muistuttava tila, kuvaajat, tytär ja minä, ei muuta. Minulle näytettiin sohva, jolle minun piti istuuttua ja jolle minut unohdettiin. Kuvaajat innostuivat kuvaamaan tyttären aulaan tuloa aina uudestaan ja uudestaan. "Rouva, tulkaa vielä kerran", kuului vähän väliä. Kumpikin meistä varmaankin ihmetteli mielessään rouvittelua ja hänen sisääntulonsa jatkuvaa kuvaamista. Viimein kuvaajat lopettivat ja me lähdimme pois.

Minun ohjelma-avustajana oloni oli ollut pelkästää istumista sohvalla ilman salamavalojen räiskettä. Toista kutsua avustajaksi tuskin oli odotettavissa sen vuoden aikana. Kotiin päästyäni soitin Ohjelma-avustajiin ja sanoin, että eroan saman tien yhdistyksestä. Turhaan maksoin jäsenmaksunkin. Jos ei edes sairaalasarjaan pääse ikäihmisenä avustajaksi, niin tuskin sitten mihinkään muuhunkaan ohjelmaan. Kiitti, minulle riitti.

Robottina

Olen ollut monena vuonna sukuseurani tapaamisessa, joka on pidetty hotelli Arthurin tiloissa. Yhtään tuttua en ole siellä nähnyt. Kerran jo luulin yhden lähisukulaiseni tulleen, mutta kysymyksessä olikin häntä takaapäin muistuttava, punatukkainen naispoliitikko. Ensin juotiin aulassa kahvia tai teetä ja sitten kuunneltiin salissa jonkun sukuseuraan kuuluvan pitämä esitelmä. Kaikkein kiinnostavinta minusta on ollut kuunnella tunnetun pikajuoksijan kertovan harjoittelustaan ja kilpailuistaan.

Kysyin, olisiko mitään vapaaehtoistyötä, jota voisin tehdä. Kuulemma oli, nimittäin osoitetarrojen kiinnittämistä sukulehden numeroihin. Meitä oli yhtenä keväisenä lauantaiaamuna muutama vuosi sitten vanhaa tehdashallia muistuttavissa tiloissa parisenkymmentä henkeä, sukuseuran jäseniä. Haettiin tarrat ja lehdet, pantiin tarra pitkän pöydän ääressä lehden takasivulle yläreunaan, pinottiin lehdet ja vietiin ne kauemmas isompaan pinoon melkein juoksujalkaa. Otettiin lisää lehtiä ja taas sama uudestaan. Ei ollut taukoja, paitsi jos joku itse halusi pitää, ei istumapaikkoja kuin muutama eikä mitään tarjoilua. Tuli mieleen keskiaikainen, robottimainen työskentely vanhoissa tehdassaleissa.

Vuosi sitten ajattelin, että menisin ainakin vielä kerran kiinnittämään tarroja, mutta paikka oli vaihdettu, ja se olisi pitänyt etsiä. Sitä paitsi nukuin hyvin huonosti edellisen yön. Niin loppui robottina olo minun osaltani siihen. Roboteista ei kuitenkaan ole ollut puutetta, sillä sain lehteni. Minusta ei vain ollut pitemmän päälle robotiksi.

Neiti von Beck ja kauniit ihmiset

Neiti von Beck, vaalea, viisissäkymmenissä oleva nainen, työskenteli pankissa. Hänellä oli Kruununhaassa kaksio, jonka toista huonetta hän vuokrasi opiskelijoille ja toisessa hän asui itse. Neiti von Beckillä oli selvät säännöt, joita tuli noudattaa. Kylpyhuoneessa sai käydä suihkussa, mutta ei saanut mennä ammeeseen. Keittokomerossa sai keittää kahvia tai teetä, mutta ruokaa ei saanut valmistaa. Puhelimeen ei saanut koskea. Kun sisareni tuli käymään luonani, kun asuin neiti von Beckin toisessa huoneessa, niin hän ryntäsi ensimmäiseksi soittamaan puhelimella, ennen kuin edes ehdin kieltää. Neiti von Beck huomasi kotiin tultuaan, että puhelimeen oli koskettu, ja sain siitä satikutia. Niin tarkka hän oli.

Neiti von Beckille tuli Helsingin Sanomat, mutta ei hän lehteä kovinkaan paljon lukenut. Kun hänen huoneensa ovi jäi joskus auki, niin näki, että melkein koko huoneen lattia oli täynnä siisteissä pinoissa olevia Hesareita. Sängyn luo vain vei Hesariton käytävä. Ihmettelin, milloin hän aikoo saada lehtipinonsa luetuksi. Häntä itseään asia ei tuntunut lainkaan vaivaavan, sillä hän näytti elävän täysin tyytyväisenä lehtipinojensa keskellä.

Neiti von Beckin meille, kahdelle opiskelijalle, vuokraamassa huoneessa oli kummallakin seinustalla sänky, kaksi kirjoituspöytää ikkunan lähellä, kaappi ja pari tuolia. Ei muuta. Ikkuna oli kerrostalojen ympäröimälle sisäpihalle. Joka ikisenä lauantaiaamuna aikaisin ulkoa alkoi kuulua kova läiske, kun parvekkeilla hakattiin mattoja. Ihme, että ne matot kestivät hajoamatta sen jokaviikkoisen hakkaamisen.

Neiti von Beck kävi mielellään elokuvissa, varsinkin ulkomaisia filmejä katsomassa niin kuin hänen sisarensa rouva Kärnäkin. Neiti von Beck kertoi, että hän haluaa varta vasten mennä elokuviin nähdäkseen kauniita ihmisiä. Heitähän ei elokuvien ulkopuolella kovin paljon näe.

Aloin jostain syystä kertoa neiti von Beckin luona asumisesta vierustoverilleni kätevien bussiretken aikana. Silloin tämä ällistyksekseni totesi, että hänkin oli opiskeliaikanaan asunut vuoden tuon samaisen neiti von Beckin vuokralaisena. Samantyylisiä muistoja tuosta ajasta oli meillä kummallakin.

Katso, millainen kotsa!

Eeva ja minä olemme kotoisin samasta pitäjästä, kävimme kumpikin oppikoulua vieraalla paikkakunnalla, mutta emme samalla, ja pääsimme ylioppilaiksi samana vuonna. Eeva on joitakin vuosia minua vanhempi. Molemmat läksimme opiskelemaan samoja aineita samaan yliopistoon. Mutta Eeva tutustui ensimmäisenä syksynä nuoreen ja ihanaan teekkariin, he menivät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin ja alkoivat heti hankkia lapsia. Siihen Eevan opiskelut jäivät, vajaaseen vuoteen.

Eeva ja minä soittelimme aina silloin tällöin toisillemme, sitten Eeva kutsui minut kylään. Ostin kauniin kukkakimpun, panin kesähatun päähäni ja läksin. Eevalla oli lapsi sylissään ja toinen lattialla ryömimässä, kun hän tuli avaaman ovea. Hän oli innoissaan ajatuksesta, että on kotirouvana ja hankkii miehensä kanssa paljon lapsia. Heistä tulee pomomiehiä Suomeen, hän uhosi. Melkein samaan hengenvetoon Eeva kysyi minulta: "Pääsivätkö sinun lapsesi luokaltaan?" - "Tietenkin", vastasin. En ollut koskaan valittanut hänelle, että lapsillani olisi ollut vaikeuksia koulussa.

Kun olin lähtemässä pois ja etsin kesähattuani, niin Eeva otti sen hyllyltä käteensä ja sanoi nauraen:" Katso, millainen kotsa! Keijon isän kotiapulainen on varmaankin ostanut sen itselleen ja unohtanut tänne." Otin kesähattuni muina miehinä hänen kädestään, sanoin hei, avasin oven ja läksin pois. Sen jälkeen ei ole soiteltu eikä tavattu.

Kesä kaupungissa

Toisinaan tuntuu siltä, kuin yleensä ihmisten mielestä suurin piirtein kaikkien tulisi mennä kesällä maalle niin pitkäksi aikaa kuin suinkin mahdollista. Pitäisi osallistua kesäjuhliin, tavata sukulaisia ja tuttuja ja yleensäkin viettää maalla paljon aikaa ja osallistua kaikenlaisiin menoihin. Minä ajattelen toisin.

Kun jouduin aikoinaan asumaan kaupungin kivierämaassa 12-vuotiaasta oppikouluun menon ja myöhemmin opiskelujen takia, niin ei se ollut minulle, maalaiskodin lapselle, mitenkään helppoa, varsinkaan silloin, kun asuin keskellä kaupunkia. Alkuun kaipasin maalle joka hetki, mutta vähitellen pakostakin totuin, sillä valittavana oli kaupunki ja koulu tai maaseutu ilman koulua, ja kouluun ja sen jälkeen opiskelemaan minä halusin. Mutta kun loma alkoi, olin innoissani, kun pääsin taas maalle.

Nyt kun asun kaupungin laidalla pienen metsikön reunassa Vantaanjoen ja sen rantapuiston lähellä ja kun minulla on erittäin hyvät ulkoilumahdollisuudet, en kaipaa maalle pitemmäksi aikaa. Muutama viikonloppu kesässä riittää aivan hyvin. Parvekelaatikoissa kukkivat eriväriset kukat ja koivut ovat melkein niin lähellä, että niihin voisi koskea. Joinakin vuosina oravanpoikanen on eksynyt parvekkeelle, kerran linnunpoikanen putosi makuuhuoneen ikkunasta sisään ja juoksi kipin kapin toiseen huoneeseen ja avoinna olleesta ovesta parvekkeelle ja sieltä pois. Muut elänvieraat ovat tervetulleita käymään, mutta ampiaisista en pidä, vaan hätistän ne heti tiehensä.

Seurakuntakoti on koko kesän kiinni putkiremontin takia, kuntosali on heinäkuun kiinni samoin kuin korttelitupa. Oma terveyskeskuskin on heinäkuun kiinni, mutta pääseehän sitä naapuriin, jos on tarvis. Kaksi kauppaa, kirjasto, R-kioski ja apteekki ovat sentään auki. Kuviakin voisi ottaa, kun tuli ostetuksi se kamera. Eiköhän tässä taas yhden kesän tule toimeen.

Ei läpytetty

Marja oli iäkkäänäkin vielä ketterä jaloistaan, ja hän liikkui pyöräpotkurillaan nopsaan paikasta toiseen. Hänelle tuotiin ruoka kotiin ja joskus kävi siivooja, mutta muuta apua hän ei tarvinnut. Tytärtä kyllä yritettiin kunnan puolesta saada hänelle omaishoitajaksi, mutta tytär oli naimisissa ja asui parin sadan kilometrin päässä. Ei hän voinut noin vain jättää miestään ja kotiaan.

Sitten koitti hetki, että Marja ei enää tullut toimeen yksin kotonaan, ja hän siirtyi vanhainkotiin. Siellä hän sai asuttavakseen huoneen, johon tuotiin hänen huonekalujaan ja hänen kaappinsa päälle pantiin hänen valokuviaan, että hän tuntisi olonsa kotoisemmaksi.

Vanhainkodin asukkaat istuivat tai makasivat huoneissaan päivät pitkät, kuka katseli televisiota, kuka kuunteli radiota, kuka makasi sängyssään kattoon tuijottaen tai kuka nukkui. Marja ihmetteli sitä, että ruokailutilaan tai hänen huoneeseensa ei pantu esille mitään kuhunkin juhlaan liittyviä koristeita. Jouluksi tosin oli pitkän käytävän seinälle ruokailutilan kohdalle pantu punaisesta kartongista leikattu tonttu, mutta siinä kaikki.

Päivät olivat pitkät, kun jokainen päivä oli miltei samanlainen eikä ollut muuta odotettavaa kuin ruoka-aika, jolloin talutettiin ruokailutilaan syömään, ja illalla yöpuulle käyminen. Kun sitten vanhainkotiin tuli pieni ryhmä muusikoita pitämään konsertin, niin hyväkuntoisimmat asukkaat talutettiin juhlasaliin sitä kuuntelemaan. Muutama hoitajakin tuli työnsä puolesta paikalle. Mutta mitä minä suuresti ihmettelin oli se, että kukaan ei läpyttänyt. Kun eivät paikalla olleet hoitajat aloittaneet läpyttämistä, niin ei kukaan muukaan. En halunnut minäkään olla ainoa poikkeus, mutta olisi luullut, että jokainen läpyttää tuollaisissa tilanteissa melkein vaistomaisesti. Mutta ei kai se sitten olekaan niin.

Liikkujasta petipotilaaksi

Ilmari oli koko ikänsä ollut kova liikkumaan. Hän oli nuorempana harrastanut monenlaista urheilua ja hän oli ollut hyvä myös ampumaan, saanut monia palkintojakin.Vielä vanhoilla päivillään hän käveli paljon ja pitkiäkin matkoja. Mutta vähitellen hänen muistinsa alkoi pettää eikä hän tahtonut osata kotiin takaisin. Milloin mistäkin soitettiin, että täällä se Ilmari taas on. Mitäs nyt pitäisi tehdä?

Marja yritti puhua asiasta miehelleen. Hän sanoi:" Älä, Ilmari, lähe kotoa kovin kauvas. Minä oon huolissan sinusta, jos en tiijä, minne sinä oot menny." Ilmari lupasi pysytellä lähellä kotia, mutta hyvät lupaukset unohtuivat, kun hän pääsi vähänkin kotipihaa kauemmaksi. Kun hän meni lääkäriin, niin hänellä todettiin muistihäiriö, joka näytti ajan myötä vain pahenevan. Hän joutui viimein sairaalaan ja sai kovan lääkityksen.

Kun Ilmaria meni katsomaan, niin hän vain makasi sängyssään selälllään tuntematta ketään ja sanomatta mitään. Olisi luullut, että olisi ollut olemassa sellainen hänellekin sopiva lääke, joka auttaisi häntä hänen sairaudesaan, mutta ei veisi häntä, innokasta liikkujaa, muusta maailmasta tietämättömäksi, kattoon tuijottavaksi petipotilaaksi. Marja kävi kuitenkin häntä, elämäntoveriaan, katsomassa harva se päivä aina hänen kuolemaansa saakka.