lauantai 5. joulukuuta 2009

Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.

Olin ilmoittautunut kätevien naisten teatterimatkalle ja läksin innolla mukaan. Retket olivat yleensä olleet parasta antia, mitä olen kätevissä saanut. Bussi läksi kello 17 parkkipaikalta. Ehdin juuri ja juuri mukaan. Muut istuivat jo topakkoina vierekkäin paikoillaan, kun minä kiiruhdin bussin takaosaan. Ajettiin Riihimäelle.

Teatterissa paikkani oli viidennellä rivillä. Yhtään kätevää en huomannut lähimaillakaan. Väliajalla kiipesin portaat ylös ihmisiä täynnä olevaan aulaan ja jäin seisomaan yksikseni yhden pylvään viereen. Huomasin, että ravintolan puolelle oli katettu syötävää ja juotavaa joukolle käteviä. Minulle ei kukaan ollut etukäteen sanonut asiasta mitään. Seisoin tungoksen keskellä, kävin vain baarin puolella juomassa lasillisen vettä. Ei huvittanut tilata muuta. En käytä lainkaan alkoholia.

Esitetty näytelmä oli farssi ja meno sen mukaista. Siinä oli huutamista, meuhkaamista ja edestakaisin kulkemista, milloin hitaammin, milloin juoksujalkaa, niin että yksi seinä alkoi välillä heilua. En pidä farsseista enkä saanut tuostakaan näytelmästä irti yhtään mitään. Eipä ole enää iloa edes kätevien retkistä. Nyt mietin vain sitä, eroanko virallisesti kätevistä ja jos eroan, niin milloin.

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Kallis auto tuhoutui

Samaan rappuun toiseen kerrokseen pienkerrostalossa, jossa itsekin asun, muutti muutama vuosi sitten pariskunta, jota en ole vielä koskaan sattunut näkemään. Mitään muuta meteliä heidän asunnostaan ei ole kuulunut paitsi joskus remontoinnin aiheuttamia. Ne tosin ovat olleet hyvinkin voimakkaita. Siitä on käyty heille myös huomauttamassa.

Heillä on ollut läheisellä avoimella parkkipaikalla maasturi. Se syttyi tai sytytettiin viime sunnuntain vastaisena yönä palamaan, ja se vaurioitti samalla kolmea muuta autoa. Maasturi tuhoutui palossa täysin. Sen arvo oli lehtitietojen mukaan noin 50 000 euroa. Kysyä sopii, miksi piti jättää noin kallis auto avoimelle parkkipaikalle, jonne kuka hyvänsä voi mennä.

Tuttu rouva viereisestä rapusta sanoi eilen hänet nähdessäni:"Teillä on naapuri, jolla on rikollinen tausta." En ehtinyt kysyä häneltä aiheesta yhtään mitään, en edes sitä, mistä hän tuon oli kuullut, kun hän jo kiiruhti omille teilleen.

lauantai 31. lokakuuta 2009

Reipasta menoa

Kalle oli jo reilusti yli 30-vuotias, kun hän alkoi katsella itselleen vaimoa. Hänestä Alma ja Emilia olivat molemmat komeita naisia, ja hän mietti, kumpaan hän iskisi kyntensä. Almaan hän sitten iski, ja aika pian sen jälkeen vietettiin häät. Vielä poikamiehnä ollessaan hän oli ostanut lehmiä ja nuoria sonneja ja vienyt niitä kävellen muutaman apupojan kanssa Helsinkiin ja Pietariin. Matka Helsinkiin kesti yleensä viikon. Pietariin mennessä osa matkasta saatettiin mennä junalla. Karjalan kannakselta hän osti halkoja ja kävi niitäkin myymässä Pietarissa. Naimisiin mentyään hän ei enää harrastanut pitkiä kauppamatkoja. Nyt hän osti eläimiä, mm. lampaita, teurasti ne ja vei lihat hevosella yli 50 kilometrin päähän Jyväskylään.

Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän laski hyvin päässään. Muuten hänen kauppamatkoistaan ei olisi tullutkaan mitään. Hän kävi myös mielellään markkinoilla ja huutokaupoissa. Hän ei harrastanut joululahjojen antamista. Kerran hän kyllä osti vaimolleen lahjaksi esiliinan, mutta hän antoi senkin jo ennen joulua.

Hän oli kova kalastamaan. Verkkoja laskiessaan hän tarvitsi jonkun soutamaan. Minäkin olin lapsena joskus soutajana. Se oli sitten yhtä soutamista ja huopaamista ja usein juuri toisinpäin, kuin olisi pitänyt.

Hän ajoi mielellään kilpaa hevosella. Varsinkin Pölö-niminen hevonen oli kova juoksemaan ja sai kilpailuissakin palkintoja. Tuohon aikaan yleensä kirkosta palatessa ajettiin kilpaa. Kun päästiin Päijänteen jäälle, niin Pölö juoksi niin kovaa, että se oli usein ensimmäisenä. Kalle oli paikkakunnalla tunnettu kovana ja hurjana ajajana.

Aamulla aikaisin heti lypsyn jälkeen Kalle yleensä läksi viemään hevosella maitotonkia niistä yhden päällä istuen meijeriin. Hän oli hyvin hätäinen. Linja-auton tuloa hän saattoi mennä maantielle odottamaan tuntia aikaisemmin. Yhtenä jouluna hän meni - 30 asteen pakkasella joulukirkkoon, kun paljon muita ei ollut menossa. Silloin meijerin koneenhoitaja huusi hänet nähdessään:" Onkos sinulla muijen valtakirjat?"

Kun hänen poikansa Kalle ja Jaakko menivät kerran talvella hakemaan salmen takaa heiniä, niin hevonen putosi jäihin. Kalle-vaari juoksi kovaa vauhtia jäälle, näytti kädellään paikkaa ja huusi:" Kyllähän minä sen arvasin, että sen hevosen puotatte, kun mänette siitä. Teijä olis pitäny männä tästä." Silloin hän putosi itse näyttämällään kohdalla jäihin. Pojat Kalle ja Jaakko nauroivat makeasti. Kalle-vaarille ja hevoselle ei käynyt kuinkaan.

Kun Kalle-vaari oli 88-vuotias, niin hän sai halvauskohtauksen. Hän oli juuri palannut meijeristä ja käynyt päivälevolle. Halvaus oli syvällä aivoissa, ja hän eli sen jälkeen enää viisi päivää. Kun lääkäri tuli häntä katsomaan, niin hän kysyi Kallelta, onko tällä mitään toivomuksia. Silloin Kalle sanoi:"Jos voesin suaha pirtureseptin." Lääkäri lupasi: "Kyllä isäntä sen saa." Kallen vaimoa rupesi tilanteesta huolimatta naurattamaan.

Kalle ei yleensä polttanut tupakkaa, mutta lopun lähestyessä hän sanoi vaimolleen:"Sytytäppäs mulle tupakka." Kun tämä teki miehensä toiveen mukaisesti, niin Kalle veti syvät henkoset ja sanoi:"Jo rupes selekiimää, sano Multian kirkkoherra, kun isämeijän Raamatusta löys." Siihen päättyi hänen taipaleensa.

Kalle haudattiin lauantaina. Hautajaiskutsuun oli painettu hautajaispäiväksi sunnuntai, mutta se korjattiin lauantaiksi, sillä "eihän talosta viijä nin kun torpasta".

torstai 22. lokakuuta 2009

Ystävyyttäkö?

Onko ystävyys aina aitoa ystävyyttä vai voiko siinä olla mukana myös hyötymistarkoitusta? Tuollainen kysymys tuli mieleeni, kun mietin Annelin, monivuotisen tuttuni, menettelyä. Tutustuimme monia vuosia sitten, kun satuimme samalle matkalle. Perillä minä otin osaa kylpylähoitoihin, Anneli taas tapaili Mihaita, johon oli tutustunut edellisenä kesänä.

Yhtenä aamuna, kun menin koputtamaan Annelin ovelle, niin paikalle sattunut siivooja sanoi, että Anneli oli lähtenyt matkalle. Minulle hän ei ollut kertonut mitään aikeistaan. Kun hän palasi takaisin samaan kylpyläkaupunkiin, niin kävi ilmi, että hänet ja Mihai oli vihitty. Onnea vaan, mutta olisi hän voinut kertoa minullekin jo etukäteen. Enhän minä olisi ängennyt mukaan, varsinkaan kun olin tullut varta vasten lähinnä niitä kylpylähoitoja varten enkä kaivannut mitään pitkiä junamatkoja.

Noin alkoi tuo ystävyys, jos sitä siksi voi sanoa, ja samanlaisena, omituisena, se on jatkunut. Kun Erkki, läheiseni, remontoi varsinaisen työnsä jälkeen iltaisin ja viikonloppuina Annelin asunnon vuosi sitten, niin Anneli ei ole tähän mennessä maksanut mitään, ei edes bensakuluja, vaikka hän lupasi etukäteen, että maksaa. Hän teki kylläkin Erkin veroilmoituksen, minkä olisi luullut hänen kirjanpitäjänä osaavan, mutta pieleen meni. Verotoimisto ymmärsi saman firman kahden samanaikaisen työkohteen kahdeksi peräkkäiseksi työkohteeksi ja luuli ( tai halusi luulla ) Erkin saaneen kaksi kertaa enemmän palkkaa, mitä hän sai ja mitä veroilmoituksessa luki. Niin hän sai sitten lisäveroja ja vielä täysin väärin perustein, mikä tietenkin suututti häntä ja myös minua.

Kun Mihain veli oli aikoinaaan päässyt käymään Suomessa, niin Mihai oli heti alkanut riidellä veljensä kanssa ja sanonut, että tämän on viisainta mennä muualle. Silloin Anneli soitti hätäpäissään minulle ja kysyi, voisiko veli olla minun luonani yötä. Ei siinä auttanut muu kuin antaa veljelle yösijä, sillä vaikka en ollutkaan asiasta yhtään innostunut, en voinut jättää veljeä kadullekaan. Ei hänestä huolehtiminen tosin ollut minun asiani, mutta en voinut muutakaan.

Kun olin muutama päivä sitten pitämässä esitelmää Annelin pyynnöstä siinä paikallisyhdistyksessä, jossa hän toimii puheenjohtajana, niin hän oli tunkenut oman matkakertomuksensa yhdessä suomalaisessa saaressa vietetystä viikosta samaan iltaan. Niin ei sitten ehditty keskustella esitelmäni pidon jälkeen sen aiheesta, niin kuin on aikaisemmin tehty. Sekin jäi kaivertamaan mieltä. Luulenpa, että en enää pidä esitelmiä tuossa yhdistyksessä eikä taideta muutenkaan pitää yhteyttä, jos se minusta riippuu.

lauantai 17. lokakuuta 2009

Kuakon pelto on latuuvellaan

Mummillani oli joitakin sanontoja, joita hän käytti mielellään. Kun järvi oli peilityyni, hän sanoi:"Kuakon pelto on latuuvellaan." Kuakko ilmeisesti tarkoitti kaakkuria. Lata taas on sellainen väline, jolla tasoitettiin pellot ennen kylvöä. "Sitä tulee ku ronin ojua", hän sanoi ihmisestä, joka oli kova puhumaan.

Jos hän pyysi jotakuta hakemaan jotakin, eikä tämä heti löytänyt, niin hän sanoi:" Käske pahua, käy ihte perässä." Jos hän joutui haeskelemaan huolimattomasti jätettyjä tavaroita, niin hän sanoi hakevansa niitä "kissojen ja koirien kanssa". "Lauantaepäevä on ku puuronsilimä" tarkoitti taas sitä, että lauantaina oli usein kiire.

Jos jostakin asiasta alettiin hänen mielestään puhua liikaa, niin hän totesi:" Se siitä", ja lopetti puheen siihen. Jos joku yritti kiistellä asioista hänen kanssaan, niin sanoi aika pian:"Olokoo minun puheen sitte mitätön." Muistan, kuinka minua lapsena tuon kuullessani harmitti. Hän saattoi sanoa myös:"Luovun kanteesta ku Suotorpan tyttö."

Tätini muisti kuulleensa tämän sanonnan jo lapsesta asti: "Vesi on pitkä piimän jatko, akan itku leivän jatko." Jos asiat menivät hyvin, niin sanottiin:" Se o ku päevän kämmenellä." Toinen samaa kuvaava sanonta oli tämä:"Ae onnea, sano Kasperin poeka, ku varpusen pesän löys." Jos oikein harmitti, niin saatettiin sanoa:" Ootas pakkane, ku kesä tulee."

Nykyaikana ei ihmisten puheissa kuule kovinkaan paljon erilaisia sanontoja. Ehkä kaupunkilaistuminen ja radio ja televisio ovat osaltaan vaikuttaneet siihen, että käytetään paljon vain yleiskieltä ja erilaiset sanonnat ja sananparet ovat jääneet melkein kokonaan unohduksiin, vaikka niiden käyttö rikastuttaisi kieltä ja tuottaisi kuulijalleen myös iloa. Mitähän asialle voisi tehdä?

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Sota-aikaan

Sota-aikaan piti pimeän tullen peittää ikkunat, ettei valoa näkyisi ulos. Eipä tuota ohjetta taidettu noudattaa kovin pikkutarkasti ainakaan minun kotikylässäni. Kotitaloni sijaitsi kylätien päässä. Lentokoneita ei yleensä lentänyt läheltä. Joskus vain ääni kuului jostain kauempaa.

Isäni vanhemmilla oli pihapiirissä oma mökkinsä, Mummila, jonka kellariin olisi pitänyt mennä, jos olisi tullut todellinen vaaran paikka. Ei kuitenkaan tullut. Minä en ole koskaan edes tullut käyneeksi Mummilan kellarissa. Nyt se taitaisikin olla liian myöhäistä, sillä niin huonossa kunnossa Mummila on nykyisin, ettei se enää onnistuisi.

Kotiini, niin kuin muihinkin taloihin, piti ottaa sotavankeja töihin. Muistan yhden yksinään olleen sotavangin, jonka nimen olen unohtanut, ja Mikon ja Nikolain, jotka asuivat meillä pihasaunan kamarissa. Kun erään kerran olin menossa Hiljan, kotiapulaisen, kanssa saunaan, niin käännyimme saunan ovelta takaisin, kun näimme, että Mikko ja Nikolai tanssivat siellä alasti ripaskaa.

Mikko ja Nikolai olivat kotoisin Venäjän puoleisesta Karjalasta. Siksi heidän kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikkei venäjää osannutkaan. He kertoivat lapsistaan ja koti-ikävästään ja heistä tuli melkein perheeni ystävät. Kun heidän sodan loputtua piti palata kotimaahansa, niin he lupasivat heti perille saavuttuaan kirjoittaa, mutta mitään korttia tai kirjettä ei heiltä ole koskaan tullut.

Vaikeampaa kuin Mikolla ja Nikolailla oli varmaankin sillä heitä ennen kotonani olleella sotavangilla, joka osasi vain venäjää, sillä tuskinpa kukaan maalaiskylässä osasi venäjää ja pystyi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän olikin surullisen näköinen koko ajan. Ei varmaankaan ollut helppoa olla vieraassa maassa vieraitten ihmisten parissa, joiden kieltä ei yhtään osannut.

Sotavangit saivat mennä tapaamaan toisia sotavankeja, mutta heillä piti olla saattaja mukana. Kerran kun äiti läksi kahden sotavangin saattajaksi ja he olivat veneellä matkalla järven toiselle puolelle, niin toinen miehistä kysyi kesken kaiken, eikö äitiä yhtään pelota, sillä mitä hän voisi tehdä, jos he alkaisivat uhkailla häntä. Äiti kertoi myöhemmin, että siinä vaiheessa häntä kyllä pelotti, mutta onneksi tilanne laukesi itsestään eikä mitään sen pahempaa tapahtunut.

Kun olen kävellyt entisen kotipitäjäni hautausmaalla, niin olen ihmetellyt sitä, että yhdessä hautakivessä lukee pelkästään "Tuntematon sotavanki" ja kuolinaika. Täytyisi joskus kysyä joltakin, miksi hautakiveen on kirjoitettu noin. Kyllä minun kotonani tiedettiin ainakin siellä olleiden sotavankien nimet. Entäpä jos joskus tulevaisuudessa sattuisi niin, että joku sukuaan tutkiva venäläinen haluaisi löytää jotain tietoja juuri tuosta sukulaisestaan, joka nyt lepää tuntemattomana sotavankina haudassaan?

tiistai 8. syyskuuta 2009

Hankalia tapauksia

Kävin kolmisen viikkoa sitten kolestrolikokeissa läheisen sairaalan laboratoriossa. Tänään menin terveyskeskukseen kyselemään tuloksia. Kuulemma huomenna minulle joku hoitaja soittaa ja kertoo niistä. Ensiksikin joudun olemaan puhelimen ääressä odottamassa ilmeisesti suurin piirtein koko päivän. Toiseksi en haluaisi tietoja puhelimitse, vaan paperilla, niin kuin tähän asti yleensä on ollut tapana, sillä haluan säilyttää tiedot ja verrata niitä aikaisempiin tuloksiin. Täytyy kai huomisen jälkeen mennä uudestaan terveyskeskukseen ja pyytää tuloksista kopio. Saapa nähdä, onnistuuko se.

Minulla on rantatontti, jonka olen antanut myytäväksi isolle metsänhoitoyhdistykselle jo puolisen vuotta sitten. En ole mielestäni missään vaiheessa sanonut tai edes antanut ymmärtää, että en haluaisikaan myydä sitä, päinvastoin. Kävi kuitenkin nyt ilmi, että sitä ei ole tuon metsänhoitoyhdistyksen taholta yritettykään myydä. En nyt ymmärrä, mistä oikein kiikastaa, kun mielestäni tuon asian piti olla täysin yksiselitteinen.

Kolmas hankaluuksien aiheuttaja on Valitut Palat. Olen ollut Valittujen Palojen tilaaja jo pitemmän aikaa, mutta nyt kun olen kuukausikaupalla yrittänyt päästä eroon Valittujen Palojen tuotteista ja maksuista, niin se ei tahdo onnistua millään. Pari päivää sitten tuli taas Kirjavalioiden kirja ja lasku mukana. Mitä ihmettä oikein pitäisi tehdä Valittujen Palojen kanssa, että pääsee siitä kokonaan eroon, kun puhe ei näytä auttavan? Ei sekään ajatus kovin innosta, että joutuisi aina vain lähettämään takaisin tuotteita, joita ei ole tilannut. Vaivannäköä sekin vaatii.

tiistai 1. syyskuuta 2009

Ilmoitus lehdessä

Kerroin täällä aikaisemmin tarinassa "Tule vain katsomaan" Elisabetista, joka oli 18-vuotiaana mennyt naimisiin saksalaisen Hansin kanssa, joka piti kylläkin taloudellisesti hyvin huolta vaimostaan ja lapsistaan, mutta joka harrasti jatkuvasti syrjähyppyjä. Elisabet alkoi juoda siitä huolimatta, vaikka hän joutui käyttämään paljon lääkkeitä. Hän halvaantui oikealta puoleltaan ja menetti samalla puhekykynsä.

Elisabet joutui hoitokotiin. Kun menin häntä sinne katsomaan, niin Hans, joka oli minulle etukäteen puhelimessa sanonut:"Tule vain katsomaan Elisabetia", kiikutti nyt Elisabetin juoksujalkaa pois minun läheisyydestäni. En sitten mennyt enää käymään hoitokodissa, sillä pahoitin mieleni Hansin käyttäytymisen vuoksi. En ymmärrä tänäkään päivänä, miksi hän teki noin. Olimmehan olleet perhetuttuja ja vuosikausia paljon tekemisissä toistemme kanssa. Silloinen mieheni ja Hans olivat kotoisin samasta maasta, heillä oli sama ammatti ja he ymmärsivät hyvin tosiaaan.

Viime sunnuntaina oli Hesarissa Elisabetin kuolinilmoitus. Minulle ei Hans ilmoittanut mitään Elisabetin kuolemasta. Hän pani kuitenkin ilmoituksen myös Hesariin, että suomenkielisetkin sen näkisivät. Elisabethan oli, niin kuin on koko hänen sukunsa, ruotsinkielinen.

perjantai 28. elokuuta 2009

Harmin paikka

Muistini ei koskaan ole ollut mitenkään erityisen hyvä. Läksyjen opettelemiseen kouluaikoina se kyllä riitti, mutta yliopistossa tenttejä varten lukeminen kävi jo työstä. Aika rankkaa oli varsinkin yleisen historian tentteihin lukeminen hallitsijoiden nimineen ja järjestyslukuineen, sotineen ja vuosilukuineen. Pidin siitä huolimatta kovasti historiasta.

Yksi tentti on jäänyt erityisesti mieleen. Tentittävänä oli iso, paksu, kaksiosainen Maailman historia. Menin varta vasten kotiin maalle muutamaksi kuukaudeksi tuohon tenttiin lukemista varten. Luin ja alleviivasin parikymmentä sivua tunnissa, noin 80 sivua päivässä. Luin saman vielä toiseen kertaan.

Tentissä oli kuusi kysymystä, jotka eivät sinänsä vaikuttaneet mitenkään kovin vaikeilta. Yhden kysymyksen kanssa oli tosin hivenen ongelmia, kun muistin kylläkin siinä kysytyn hallitsijan tekemiset suurin piirtein, mutta en ollut varma hallitsijan nimestä enkä varsinkaan järjestysluvusta. Veikkasin sen hallitsijan nimen väärin ja reputin siksi koko pahuksen tentin, vaikka kaikki muut asiat olivat oikein. Suututti ja kiukutti kovasti, mutta ei auttanut muu kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa lukea samaan tenttiin uudestaan. Toisella yrittämällä se tentti meni onneksi läpi.

Mikähän siinä muuten on, että epäonnistuminen jää pitemmäksi aikaa kalvamaan mieltä, mutta onnistuminen ei vastaavasti ilahduta mieltä samalla lailla, vaan sitä pitää melkein kuin itsestään selvänä asiana?

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Te otatte, mitä teille annetaan

Nyt kun puhutaan ja kirjoitetaan paljon Sotshin tulevista talviolympialaisista, niin mieleeni tulee viikon matkani Dagomysiin, jonka tein kymmenkunta vuotta sitten. Sotshi on Dagomysistä vain parinkymmenen kilometrin päässä. Kirjoitin matkastani lyhyesti päiväkirjaani.

Dagomysiä kehuttiin matkaesitteessä näin ylistävästi: "Jos pidät luonnosta, tule Dagomysiin. Täällä on syvänvihreää rauhaa, kuulasta ilmaa, tilaa liikkua, lenkkeillä, uida, pelata, ottaa jopa kylpylähoitoja. Asut täyden palvelun hotellissa, keskellä linnunlaulua, meren ja metsän tuoksua."

No, tuo on sitä esitteiden kehumistyyliä. Kokemukseni hiihtolomamatkastani Dagomysiin oli toisenlainen. Oli kylmä, ja tiet olivat liukkaita. Siksi ulkoilu jäi vähiin. Turistit olivat Suomesta tai Itä-Saksasta, lähinnä naisia tai pariskuntia. Kukin liikkui lähinnä vain omissa porukoissaan. Kun yritimme pienellä joukolla lähteä yhtenä iltana käymään toisessa ravintolassa ja tilasimme sitä varten taksin, niin se taksi jätti tulematta.

Olin maksanut kylpylähoidot loman ajalta, ja minulla oli lääkärin lähete. Heti alussa oli lääkärintarkastus. Lääkärinä oli topakka, keski-ikäinen nainen, ja tulkkina nuori mies. Kerroin, millaisia hoitoja olin saanut aikaisemmilla terveysmatkoillani ja sanoin, että ottaisin mielelläni samantyyppisiä hoitoja, jos se olisi suinkin mahdollista. Lääkäri tokaista napsautti siihen vähän ylimielisesti:"Te otatte, mitä teille annetaan." Ahaa, täällä on tämä systeemi, ajattelin hiljaa mielessäni ja jäin odottamaan, mitä minulle sitten annetaan. Olin tehnyt terveysmatkoja DDR:ään ja Romaniaan, mutta ei niissä lääkäri ollut suhtautunut noin tylysti ja ylimielisesti. En saanut mitään sellaisia hoitoja, joita olin toivonut, vaan vain jotain inhallaatiota. Lisäksi hoidoksi määrättiin hotellin uima-altaassa pulikoimista aamuisin, mikä kuului ilmaisena etuna kaikille hotellissa asuville. Se ei siten voinut kuulua minun erikseen maksamaani hoitopakettiin.

Vastaanoton loppupuolella lääkäri meni huoneesta verhoilla erotettuun osaan. Sieltä alkoi kuulua kovaäänistä lorinaa, aivan kuin olisi kaadettu vettä tai pissattu peltiämpäriin. Tulkin ilme pysyi peruslukemilla. Minua nauratti, mutta yritin pysyä totisena. Vähän ajan päästä se lääkäri tuli muina miehinä verhon takaa. Ilmekään ei osoittanut, että meillä paikalla olleilla voisi olla vähän ihmettelemisen aihetta. Sanoin sitten vain näkemiin ja läksin pois.

Menin kuuliaisena seuraavana aamuna uima-altaalle. Tilanne oli se, mitä olin pelännytkin: uima-allas oli täynnä väkeä ja pärskimistä. Silmälaseja käyttävänä tunsin oloni niin hankalaksi, että katsoin viisaimmaksi jättää sen "hoidon" väliin. Tuon kokemuksen jälkeen ei ole erikoisemmin tehnyt mieli matkustaa naapurimaahan.

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Pikkupomona olympialaisissa





Se oli ikimuistoinen kesä. Helsingissä oli olympialaiset, ja olin päässyt tuttujen kautta mukaan toimintaan. Olin yhden pienen, ohjelmia myyvän ryhmän pomo. Jaoin ohjelmat ryhmäläisille, laskin saadut rahat ja tilitin ne eteenpäin.
Avajaisista on mieleen jäänyt Paavo Nurmen olympiatulen sytytys stadionille ja Hannes Kolehmaisen kiipeäminen stadionin torniin ja olympiatulen sytyttäminen sinne sekä valkopukuinen nainen, joka ilmaantui juoksemaan radalle. Moni varmaan ihmetteli samaa kuin minä, että miten tuon naisen juoksu voi kuulua avajaisten ohjelmaan. Ei se kuulunutkaan. Kysymyksessä oli saksalainen "rauhanenkeli", joka olisi halunnut puhua rauhanaatteen puolesta. Hän ehti kuitenkin sanoa mikrofoniin vain muutaman sanan, ennen kuin hänet jo talutettiin pois kentältä.

Minulle jäi noista Helsingin olympilaisista muutama ihan konkreettinenkin muisto: kaksi myyjänmerkkiä olympiarenkaineen, olympia-aiheinen rintamerkki, samanaiheinen koristelautanen ja paperinen alusta.


Kotonani maalla olin tottunut siihen, että isä katsoi hyvin paljon urheilua käsitteleviä ohjelmia, olihan hän itsekin nuorempana urheillut. Äiti sen sijaan ei paljon urheilusta piitannut, varsinkaan kun yleeensä aina oli sen katsomista tärkeämpääkin tekemistä. Minä sen sijaan katselin urheiluohjelmia mielelläni, en tosin jalkapalloa.


lauantai 25. heinäkuuta 2009

Mahtirouvan varjossa

Olin maalla lähdössä teatteri-iltaan Seurojentalolle. Oli kesäisen leppeä ilma eikä parin kilometrin kävely haitannut, päinvastoin. Yleensä menen mieluummin jonkun kanssa, mutta nyt ei auttanut muu kuin mennä yksin, sillä ei ollut ketään seuraksi.

Tulin Seurojentalolle hyvin ajoissa ja saatoin vapaasti valita mieleiseni istumapaikan, sillä juhlasali oli vielä tyhjä. Valitsin keskikäytävän viereisen paikan oikealta puolelta toisesta rivistä, kun en kehdannut mennä ensimmäiseen riviin, enhän minä. Kesti vähän aikaa, ennen kuin alkoi tulla muita katsojia ja sali täyttyä.

Sitten tapahtui se, mitä olin pelännyt. Joku tuli istumaan ensimmäiseen riviin juuri minun eteeni. Se oli naapurikylän mahtirouva upseerimiehensä kanssa. Ketään muita ei ollut ensimmäisellä rivillä, niin että tilaa olisi ollut vähän kauempanakin. Pihisin kiukusta ja mietin kuumeisesti mitä tekisin. "Ei saa herättää huomiota, ei saa herättää huomiota", äidin usein käyttämät sanat pyörivät mielessäni. Siinä miettiessäni, mitä teen vai teenkö mitään, sali alkoi vähitellen täyttyä. Oli myöhäistä vaihtaa enää paikkaa.

Näyttämöllä esitettiin Maria Jotunin näytelmää "Amerikan morsian" ja oikein hyvin esitettiinkin. Seurasin sitä erittäin kiinnostuneena, varsinkin kun ystävättäreni näytteli Amerikan morsianta, josta puhuttiin koko ajan ja jonka odotettiin saapuvan paikalle milloin hyvänsä. Toisella puoliajalla se Amerikan morsian viimein saapui, ja koko katsomo kohahti, vaikka näyttelijä oli kaikille tuttu. Minä olin Amerikan morsiamen tuloa odottaessani unohtanut hetkeksi koko mahtirouvan. Niin se Jotunin teksti vei mennessään. Mutta sen päätin, että tästä lähtien en enää arkaile paikkaa valitessani, menen vaikka parhaalle paikalle, jos se on vapaa.

maanantai 20. heinäkuuta 2009

Lyhyt ura

Kuulin marttaillassa, että yhteen televisio-ohjelmaan kaivattiin yleisöä. Ilmoittauduin minäkin mukaan. Yleisöä oli paikalla täysi salillinen. Istuin katsomon ylärivillä, seurasin sieltä kiinnostuneena ohjelman kulkua ja läpytin innoissani muiden mukana jonkin ohjelmanumeron loputtua. Se oli niin myönteinen kokemus, että soitin Ohjelma-avustajiin samana päivänä ja maksoin sen jäsenmaksun heti. Kuulemma se taataan, että jokainen yhdistykseen kuuluva pääsee ainakin kerran vuodessa johonkin tv-ohjelmaan avustajaksi.

Niinpä sitten minun vuoroni koitti. Pääsin avustajaksi MTV3:n sairaalasarjaan. Tytär läksi Pasilaan mukaan, kun hän tunsi minua paremmin tuon alueen ja kun hänellä oli sopivasti aikaa. Löysimme helposti perille. Se vähän ihmetytti, että kun menimme WC:n tiloihin, niin sinne meidän jälkeemme tullut televisiosta tuttu naisnäyttelijä riisuutui noin vain suitsait alastomaksi ja vaihtoi sitten päälleen toiset vaatteet. Tuli vähän omituinen olo: hän oli aivan vieressä alastomaksi riisuutuneena, mutta ei katsonut meihin tai sanonut koko aikana yhtään mitään. Meitä ei ollut hänelle olemassa.

Menimme sitten sinne, missä kuvattiin sitä tv-sarjaa, jota varten olimme tulleet. Oli sairaalan odotushuonetta muistuttava tila, kuvaajat, tytär ja minä, ei muuta. Minulle näytettiin sohva, jolle minun piti istuuttua ja jolle minut unohdettiin. Kuvaajat innostuivat kuvaamaan tyttären aulaan tuloa aina uudestaan ja uudestaan. "Rouva, tulkaa vielä kerran", kuului vähän väliä. Kumpikin meistä varmaankin ihmetteli mielessään rouvittelua ja hänen sisääntulonsa jatkuvaa kuvaamista. Viimein kuvaajat lopettivat ja me lähdimme pois.

Minun ohjelma-avustajana oloni oli ollut pelkästää istumista sohvalla ilman salamavalojen räiskettä. Toista kutsua avustajaksi tuskin oli odotettavissa sen vuoden aikana. Kotiin päästyäni soitin Ohjelma-avustajiin ja sanoin, että eroan saman tien yhdistyksestä. Turhaan maksoin jäsenmaksunkin. Jos ei edes sairaalasarjaan pääse ikäihmisenä avustajaksi, niin tuskin sitten mihinkään muuhunkaan ohjelmaan. Kiitti, minulle riitti.

perjantai 17. heinäkuuta 2009

Robottina

Olen ollut monena vuonna sukuseurani tapaamisessa, joka on pidetty hotelli Arthurin tiloissa. Yhtään tuttua en ole siellä nähnyt. Kerran jo luulin yhden lähisukulaiseni tulleen, mutta kysymyksessä olikin häntä takaapäin muistuttava, punatukkainen naispoliitikko. Ensin juotiin aulassa kahvia tai teetä ja sitten kuunneltiin salissa jonkun sukuseuraan kuuluvan pitämä esitelmä. Kaikkein kiinnostavinta minusta on ollut kuunnella tunnetun pikajuoksijan kertovan harjoittelustaan ja kilpailuistaan.

Kysyin, olisiko mitään vapaaehtoistyötä, jota voisin tehdä. Kuulemma oli, nimittäin osoitetarrojen kiinnittämistä sukulehden numeroihin. Meitä oli yhtenä keväisenä lauantaiaamuna muutama vuosi sitten vanhaa tehdashallia muistuttavissa tiloissa parisenkymmentä henkeä, sukuseuran jäseniä. Haettiin tarrat ja lehdet, pantiin tarra pitkän pöydän ääressä lehden takasivulle yläreunaan, pinottiin lehdet ja vietiin ne kauemmas isompaan pinoon melkein juoksujalkaa. Otettiin lisää lehtiä ja taas sama uudestaan. Ei ollut taukoja, paitsi jos joku itse halusi pitää, ei istumapaikkoja kuin muutama eikä mitään tarjoilua. Tuli mieleen keskiaikainen, robottimainen työskentely vanhoissa tehdassaleissa.

Vuosi sitten ajattelin, että menisin ainakin vielä kerran kiinnittämään tarroja, mutta paikka oli vaihdettu, ja se olisi pitänyt etsiä. Sitä paitsi nukuin hyvin huonosti edellisen yön. Niin loppui robottina olo minun osaltani siihen. Roboteista ei kuitenkaan ole ollut puutetta, sillä sain lehteni. Minusta ei vain ollut pitemmän päälle robotiksi.

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Neiti von Beck ja kauniit ihmiset

Neiti von Beck, vaalea, viisissäkymmenissä oleva nainen, työskenteli pankissa. Hänellä oli Kruununhaassa kaksio, jonka toista huonetta hän vuokrasi opiskelijoille ja toisessa hän asui itse. Neiti von Beckillä oli selvät säännöt, joita tuli noudattaa. Kylpyhuoneessa sai käydä suihkussa, mutta ei saanut mennä ammeeseen. Keittokomerossa sai keittää kahvia tai teetä, mutta ruokaa ei saanut valmistaa. Puhelimeen ei saanut koskea. Kun sisareni tuli käymään luonani, kun asuin neiti von Beckin toisessa huoneessa, niin hän ryntäsi ensimmäiseksi soittamaan puhelimella, ennen kuin edes ehdin kieltää. Neiti von Beck huomasi kotiin tultuaan, että puhelimeen oli koskettu, ja sain siitä satikutia. Niin tarkka hän oli.

Neiti von Beckille tuli Helsingin Sanomat, mutta ei hän lehteä kovinkaan paljon lukenut. Kun hänen huoneensa ovi jäi joskus auki, niin näki, että melkein koko huoneen lattia oli täynnä siisteissä pinoissa olevia Hesareita. Sängyn luo vain vei Hesariton käytävä. Ihmettelin, milloin hän aikoo saada lehtipinonsa luetuksi. Häntä itseään asia ei tuntunut lainkaan vaivaavan, sillä hän näytti elävän täysin tyytyväisenä lehtipinojensa keskellä.

Neiti von Beckin meille, kahdelle opiskelijalle, vuokraamassa huoneessa oli kummallakin seinustalla sänky, kaksi kirjoituspöytää ikkunan lähellä, kaappi ja pari tuolia. Ei muuta. Ikkuna oli kerrostalojen ympäröimälle sisäpihalle. Joka ikisenä lauantaiaamuna aikaisin ulkoa alkoi kuulua kova läiske, kun parvekkeilla hakattiin mattoja. Ihme, että ne matot kestivät hajoamatta sen jokaviikkoisen hakkaamisen.

Neiti von Beck kävi mielellään elokuvissa, varsinkin ulkomaisia filmejä katsomassa niin kuin hänen sisarensa rouva Kärnäkin. Neiti von Beck kertoi, että hän haluaa varta vasten mennä elokuviin nähdäkseen kauniita ihmisiä. Heitähän ei elokuvien ulkopuolella kovin paljon näe.

Aloin jostain syystä kertoa neiti von Beckin luona asumisesta vierustoverilleni kätevien bussiretken aikana. Silloin tämä ällistyksekseni totesi, että hänkin oli opiskeliaikanaan asunut vuoden tuon samaisen neiti von Beckin vuokralaisena. Samantyylisiä muistoja tuosta ajasta oli meillä kummallakin.

torstai 9. heinäkuuta 2009

Katso, millainen kotsa!

Eeva ja minä olemme kotoisin samasta pitäjästä, kävimme kumpikin oppikoulua vieraalla paikkakunnalla, mutta emme samalla, ja pääsimme ylioppilaiksi samana vuonna. Eeva on joitakin vuosia minua vanhempi. Molemmat läksimme opiskelemaan samoja aineita samaan yliopistoon. Mutta Eeva tutustui ensimmäisenä syksynä nuoreen ja ihanaan teekkariin, he menivät lyhyen seurustelun jälkeen naimisiin ja alkoivat heti hankkia lapsia. Siihen Eevan opiskelut jäivät, vajaaseen vuoteen.

Eeva ja minä soittelimme aina silloin tällöin toisillemme, sitten Eeva kutsui minut kylään. Ostin kauniin kukkakimpun, panin kesähatun päähäni ja läksin. Eevalla oli lapsi sylissään ja toinen lattialla ryömimässä, kun hän tuli avaaman ovea. Hän oli innoissaan ajatuksesta, että on kotirouvana ja hankkii miehensä kanssa paljon lapsia. Heistä tulee pomomiehiä Suomeen, hän uhosi. Melkein samaan hengenvetoon Eeva kysyi minulta: "Pääsivätkö sinun lapsesi luokaltaan?" - "Tietenkin", vastasin. En ollut koskaan valittanut hänelle, että lapsillani olisi ollut vaikeuksia koulussa.

Kun olin lähtemässä pois ja etsin kesähattuani, niin Eeva otti sen hyllyltä käteensä ja sanoi nauraen:" Katso, millainen kotsa! Keijon isän kotiapulainen on varmaankin ostanut sen itselleen ja unohtanut tänne." Otin kesähattuni muina miehinä hänen kädestään, sanoin hei, avasin oven ja läksin pois. Sen jälkeen ei ole soiteltu eikä tavattu.

maanantai 6. heinäkuuta 2009

Kesä kaupungissa

Toisinaan tuntuu siltä, kuin yleensä ihmisten mielestä suurin piirtein kaikkien tulisi mennä kesällä maalle niin pitkäksi aikaa kuin suinkin mahdollista. Pitäisi osallistua kesäjuhliin, tavata sukulaisia ja tuttuja ja yleensäkin viettää maalla paljon aikaa ja osallistua kaikenlaisiin menoihin. Minä ajattelen toisin.

Kun jouduin aikoinaan asumaan kaupungin kivierämaassa 12-vuotiaasta oppikouluun menon ja myöhemmin opiskelujen takia, niin ei se ollut minulle, maalaiskodin lapselle, mitenkään helppoa, varsinkaan silloin, kun asuin keskellä kaupunkia. Alkuun kaipasin maalle joka hetki, mutta vähitellen pakostakin totuin, sillä valittavana oli kaupunki ja koulu tai maaseutu ilman koulua, ja kouluun ja sen jälkeen opiskelemaan minä halusin. Mutta kun loma alkoi, olin innoissani, kun pääsin taas maalle.

Nyt kun asun kaupungin laidalla pienen metsikön reunassa Vantaanjoen ja sen rantapuiston lähellä ja kun minulla on erittäin hyvät ulkoilumahdollisuudet, en kaipaa maalle pitemmäksi aikaa. Muutama viikonloppu kesässä riittää aivan hyvin. Parvekelaatikoissa kukkivat eriväriset kukat ja koivut ovat melkein niin lähellä, että niihin voisi koskea. Joinakin vuosina oravanpoikanen on eksynyt parvekkeelle, kerran linnunpoikanen putosi makuuhuoneen ikkunasta sisään ja juoksi kipin kapin toiseen huoneeseen ja avoinna olleesta ovesta parvekkeelle ja sieltä pois. Muut elänvieraat ovat tervetulleita käymään, mutta ampiaisista en pidä, vaan hätistän ne heti tiehensä.

Seurakuntakoti on koko kesän kiinni putkiremontin takia, kuntosali on heinäkuun kiinni samoin kuin korttelitupa. Oma terveyskeskuskin on heinäkuun kiinni, mutta pääseehän sitä naapuriin, jos on tarvis. Kaksi kauppaa, kirjasto, R-kioski ja apteekki ovat sentään auki. Kuviakin voisi ottaa, kun tuli ostetuksi se kamera. Eiköhän tässä taas yhden kesän tule toimeen.

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Ei läpytetty

Marja oli iäkkäänäkin vielä ketterä jaloistaan, ja hän liikkui pyöräpotkurillaan nopsaan paikasta toiseen. Hänelle tuotiin ruoka kotiin ja joskus kävi siivooja, mutta muuta apua hän ei tarvinnut. Tytärtä kyllä yritettiin kunnan puolesta saada hänelle omaishoitajaksi, mutta tytär oli naimisissa ja asui parin sadan kilometrin päässä. Ei hän voinut noin vain jättää miestään ja kotiaan.

Sitten koitti hetki, että Marja ei enää tullut toimeen yksin kotonaan, ja hän siirtyi vanhainkotiin. Siellä hän sai asuttavakseen huoneen, johon tuotiin hänen huonekalujaan ja hänen kaappinsa päälle pantiin hänen valokuviaan, että hän tuntisi olonsa kotoisemmaksi.

Vanhainkodin asukkaat istuivat tai makasivat huoneissaan päivät pitkät, kuka katseli televisiota, kuka kuunteli radiota, kuka makasi sängyssään kattoon tuijottaen tai kuka nukkui. Marja ihmetteli sitä, että ruokailutilaan tai hänen huoneeseensa ei pantu esille mitään kuhunkin juhlaan liittyviä koristeita. Jouluksi tosin oli pitkän käytävän seinälle ruokailutilan kohdalle pantu punaisesta kartongista leikattu tonttu, mutta siinä kaikki.

Päivät olivat pitkät, kun jokainen päivä oli miltei samanlainen eikä ollut muuta odotettavaa kuin ruoka-aika, jolloin talutettiin ruokailutilaan syömään, ja illalla yöpuulle käyminen. Kun sitten vanhainkotiin tuli pieni ryhmä muusikoita pitämään konsertin, niin hyväkuntoisimmat asukkaat talutettiin juhlasaliin sitä kuuntelemaan. Muutama hoitajakin tuli työnsä puolesta paikalle. Mutta mitä minä suuresti ihmettelin oli se, että kukaan ei läpyttänyt. Kun eivät paikalla olleet hoitajat aloittaneet läpyttämistä, niin ei kukaan muukaan. En halunnut minäkään olla ainoa poikkeus, mutta olisi luullut, että jokainen läpyttää tuollaisissa tilanteissa melkein vaistomaisesti. Mutta ei kai se sitten olekaan niin.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2009

Liikkujasta petipotilaaksi

Ilmari oli koko ikänsä ollut kova liikkumaan. Hän oli nuorempana harrastanut monenlaista urheilua ja hän oli ollut hyvä myös ampumaan, saanut monia palkintojakin.Vielä vanhoilla päivillään hän käveli paljon ja pitkiäkin matkoja. Mutta vähitellen hänen muistinsa alkoi pettää eikä hän tahtonut osata kotiin takaisin. Milloin mistäkin soitettiin, että täällä se Ilmari taas on. Mitäs nyt pitäisi tehdä?

Marja yritti puhua asiasta miehelleen. Hän sanoi:" Älä, Ilmari, lähe kotoa kovin kauvas. Minä oon huolissan sinusta, jos en tiijä, minne sinä oot menny." Ilmari lupasi pysytellä lähellä kotia, mutta hyvät lupaukset unohtuivat, kun hän pääsi vähänkin kotipihaa kauemmaksi. Kun hän meni lääkäriin, niin hänellä todettiin muistihäiriö, joka näytti ajan myötä vain pahenevan. Hän joutui viimein sairaalaan ja sai kovan lääkityksen.

Kun Ilmaria meni katsomaan, niin hän vain makasi sängyssään selälllään tuntematta ketään ja sanomatta mitään. Olisi luullut, että olisi ollut olemassa sellainen hänellekin sopiva lääke, joka auttaisi häntä hänen sairaudesaan, mutta ei veisi häntä, innokasta liikkujaa, muusta maailmasta tietämättömäksi, kattoon tuijottavaksi petipotilaaksi. Marja kävi kuitenkin häntä, elämäntoveriaan, katsomassa harva se päivä aina hänen kuolemaansa saakka.

lauantai 27. kesäkuuta 2009

Näin silloin ennen

Kun tulin aikoinaan monia vuosia sitten opiskelemaan Helsinkiin, niin vanhempani järjestivät minulle tuttaviensa kautta asunnon. Se oli entisen kaupunginjohtajan lesken ison asunnon yksi huone. Uloskäynti oli keittiön rapun kautta. Vuokraemäntääni en nähnyt kuin pari kertaa. Hänellä kävi kerran viikossa siivooja, joka siivosi koko ison asunnon, myös minun huoneeni, vaikka omasta mielestäni pidin kyllä sen kunnossa. Ei siinä muuta ollutkaan kuin sänky, pöytä, pari tuolia, kaappi ja matto lattialla. Ei muuten mitään, mutta minua vähän nolotti, kun vanhempani saivat vielä muun lisäksi huoneen siivouksenkin maksettavakseen. Muutin pois siitä asunnosta vuoden päästä tavallisten ihmisten pariin.

Pidin kouluaikoinani erikoisesti ainekirjoituksesta. Päiväkirjatkin kirjoitin lähinnä täyteen itse keksimiäni tarinoita. Olisin halunnut ylioppilaaksi päästyäni toimittajakouluun, mutta se muutti Helsingistä Tampereelle, enkä mennyt perässä yrittämään sinne. Sitä paitsi ajattelin, että kyllä kai sitä pääsee lehtialalle muullakin kuin toimittajakoulun lopputulkinnolla.

Isäni järjesti tuttavuuksiensa kautta minulle mahdollisuuden tavata Helsingissä silloinen Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja. Jospa pääsisin tuohon lehteen kesäksi töihin. Menin paikalle vähän ujona ja arkana, mutta kuitenkin toiveikkain mielin. Minulla oli mukanani juttu, joka oli julkaistu paikallislehdessä. Olin Länsi-Berliinin matkani aikana käynyt siinä sen kaupunginosassa, jonka kadut oli nimetty tunnettujen suomalaisten tiedemiesten ja taiteilijoiden mukaan ja kirjoittanut siitä.

Tuo päätoimittaja vilkaisi puolella silmällä pari sekuntia kirjoittamaani juttua, ei lukenut sitä eikä antanut sitä minulle takaisin, vaan antoi sen vain hitaasti valua kädestään lattialle. Kumarruin ja nostin sen lattialta hyvin pettyneenä päätoimittajan käyttäytymisen takia ja lähdin pois. Ei taidettu sanoa edes näkemiin. Toista kertaa en ole koskaan yrittänyt päästä mihinkään lehteen töihin. Olkoot minun puolestani. Onhan onneksi ollut muitakin töitä.

maanantai 22. kesäkuuta 2009

Aatoksiani

On ollut ihan mukavaa kirjoitella tänne näitä tarinoita. Olen ollut iloinen joka kerta, kun joku on kommentoinut. Mutta sille en ole voinut mitään, että ajan mittaan nälkä on kasvanut syödessä. Mikä hyvänsä kommentti on ollut parempi vaihtoehto kuin ei mitään kommenttia. Luulisin, että helpointa olisi kommentoida valokuvia, varsinkin luontoaiheisia. Aion hankkia uuden kameran, mutta kun saan sen hankituksi ja yritän kuvata, niin ongelma taitaa olla siinä, miten saan kuvat onnistumaan pitkän kuvaustauon jälkeen ja miten saan kuvat ja tarinat sopimaan yhteen.

Eilen kävin taas kiertämässä kävelylenkkini muutaman päivän tauon jälkeen. Vastaantulijoita ei ollut kuin muutama. Ketään heistä en tuntenut. En mennyt hakemaan jutteluseuraa, mutta en olisi saanutkaan. Kävin katsomassa taas Keravanjoen lähellä sitä paikkaa, jossa kasvaa niitä kauniita, punaisia kukkia, joita en ole aikaisemmin missään muualla nähnyt. En tiedä, miten niiden nimen saisi selville.

Yhdellä netin palstoista olen käynyt aika usein keskustelemassa. Olen saanut siellä nyt yhden ärhäkän, eri tavalla ajattelevan kirjoittajan jatkuvasti kimppuuni, vaikka yrittäisin kirjoittaa kuinka asiallisesti ja ainakaan tahallani ketään loukkaamatta. Pitäisi kai vaihtaa palstaa, kun vain tietäisi minne menisi. Kotikasvatukseeni kuului aikoinaan riitatilanteita varten neuvo:" Vanhempi ja viisaampi väistyy ja vaikenee." Noin oli vanhemmilleni helpointa, mutta minä en pitänyt tuosta neuvosta siksi, koska minä olin se vanhin viidestä lapsesta, jonka piti yleensä aina väistyä, kun taas nuorin sai melkein tehdä, mitä huvitti.

lauantai 20. kesäkuuta 2009

Juhannusaaton viettoa

Minun lapsuudenkodissani vietettiin ilman muuta juhannusta. Paikat pantiin tiptopkuntoon. Isä haki omasta metsästä koivut sekä verannan että porstuan rappujen eteen. Iso kokko pystytettiin lähellä olevan järven rannalle. Mentiin eväitten kanssa, paistettiin makkaraa ja katseltiin kokkoa. Muistelen, että olisi myös laulettu.

Televisiossa kerrottiin monien helsinkiläisten viettävän juhannusaattoa Seurasaaressa. Olin minäkin siellä juhannusaattona vuosia sitten. Siellä oli tuolloin niin paljon ihmisiä, että en tahtonut millään löytää paikkaa, missä seisoa kokon sytyttämisen aikaan. Olin niin lähellä vettä, että jonkun kevytkin tuuppaus olisi saanut minut joutumaan veden varaan. Onnekseni selvisin kastumatta. Toista kertaa en mene kokeilemaan onneani.

Viime vuosina on juhannusajeluista tullut meille kuin perinne. On ollut ilo ajella kaduilla ja teillä, joilla muita liikkujia ei ole pajoakaan näkynyt. Tällä kertaa oltiin kuitenkin vain kotona. Tuli katsotuksi iltamyöhään televisiosta Kesäillan valssia, Kovaa lakia ja Bella Blockia. Meni se juhannusaatto noinkin.

torstai 18. kesäkuuta 2009

Tapansa kullakin

Lahden talo sijaitsee järven rannalla. Kerrotaan, että läheisellä lahdella olisi joskus nähty joutseniakin. Kun talon pojan, Erkin, vanhemmat kuolivat hänen ollessaan pieni, niin hän sai holhoojan, joka piti hänestä huolta siihen asti, kunnes hän oli aikuinen mies ja sai tilan rakennukset, pellot ja metsät hallintaansa. Hänen sisarensa Leena asui sijaisperheessä siihen asti, kunnes meni naimisiin.

Kun suoritettiin vanhempien perinnön jako, niin Erkki ehdotti, että hän saisi omaisuuden hallintaansa, mutta Leenalla olisi oikeus tulla joka kesä viettämään perheensä kanssa lomaa lapsuudenkotiinsa niin pitkäksi aikaa kuin haluaisi. Olihan Lahden talossa monta huonetta ja aittoja lisäksi. Leena suostui ehdotukseen, mutta kun hän tuli perheineen ensimmäisen kerran, niin veljen lapset kiusasivat hänen lapsiaan koko ajan, niin että Leena katsoi viisaimmaksi lähteä pois kesken kaiken ja olla enää seuraavana kesänä tulematta.

Erkki meni naimisiin iloisen ja puheliaan karjalaisperheen tyttären Marjan kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi lasta: tyttö ja poika. Tytär muutti pois kotoa, mutta poika, Martti, jäi siihen asumaan. Hänen työpaikkaansa naapuripitäjän kirkonkylään oli vain parikymmentä kilometriä.

Vanhemmat alkoivat jo olla huolissaan, kun Martilla ei näyttänyt olevan lainkaan tyttöystävää. He eivät kiinnittäneet lainkaan huomiota siihen, kuinka innostunut Martti oli käymään yhä uudestaan Tallinnassa. Sitten putosi pommi: Martti ilmoitti menneensä kihloihin virolaistytön Ainon kanssa ja aikovansa pikapuoliin naimisiin hänen kanssaan. Niin Martti tekikin, ja vaimo tuli Lahden taloon nuoreksi emännäksi. Siihen loppuivat kuin seinään Martin Tallinnan matkat. Nyt sitten eletään samassa isossa talossa: toisessa päässä vanhemmat lapsineen ja toisessa päässä isovanhemmat.

Kun minä kävin äitini kanssa kerran kylässä Lahden talossa, niin ihmettelimme mielessämme sitä, että meidän ollessamme tupakeittiössä keskustelemassa Marjan kanssa Erkki näkyi makaavan ruokaperäisillä viereisen kamarin lattialla eikä sängyssä ja ovi oli jätetty auki. No, tapansa kullakin.

maanantai 15. kesäkuuta 2009

Välimeren klubilla

Tein Korsikan matkan joitakin kymmeniä vuosia sitten silloisen mieheni Heinzin kanssa. Heinz huomasi jostakin saksalalaisesta lehdestä ilmoituksen Välimeren klubista. Innostuimme molemmat ja varasimme kolmen viikon matkan. Lensimme ensin Frankfurtiin ja sieltä toisella koneella Korsikalle, jonne Suomesta ei ollut silloin suoria lentoja. En tiedä, onko nytkään. Jatkoimme matkaa Club Mediterraneehen, Välimeren clubille.

Saimme asuttavaksemme pyöreän, kaisloista tehdyn majan, jossa oli hiekkalattia, kaksi hetekaa ja pieni pöytä niiden välissä. Ruokailimme ulkoilmaravintolassa. Hyvää ruokaa oli ja hyvin maistui. Pimeä tuli jo iltakahdeksan tai -yhdeksän maissa, ja silloin oli viisainta olla majassa, sillä sinne olisi ollut säkkipimeässä vaikea löytää. Ostimme varmuuden vuoksi sähkölamput. Peseytymispaikka oli sekin avoimen taivaan alla. WC:ssä oli vain reikä keskellä pienen kopin lattiaa. Kyki siinä sitten.

Clubin harrastusmahdollisuuksista oli meille tärkein purjehtiminen. Heinz oli harrastanut purjehtimista jo pienestä pitäen kotikaupungissaan Berliinissä, ja hän pääsi pitemmälle ehtineiden ryhmään. Minä taas en ollut koskaan purjehtinut. Siksi jouduin alkeiskurssille. Ensin piti vain suorittaa uintikoe. Osasinhan minä uida ja olin käynyt uimakouluakin, mutta uimataito piti myös näyttää käytännössä. Jouduin uimaan aika kaukana olevalle luodolle ja takaisin. Ei sekään olisi muuten tuottanut vaikeuksia, mutta kun piti uida siellä, missä veneetkin liikkuivt, niin se ei ollut aivan helppoa. Vähän suorastaan pelotti niiden veneiden takia. Onneksi kaikki meni hyvin. Pääsin purjehtimaan, ensin isommassa ja sitten pienemmässä veneessä. Aurinkoista oli suurin piirtein joka päivä, ja ruskeina kuin pavut tulimme takaisin Suomeen. En ole koskaan ollut niin ruskea, kuin mitä olin tuolloin.

Joka kerta silloin, kun klubille saapui uusia turisteja, pidettiin juhlallinen vastaanottoseremonia. Ranskan ja Saksan liput liehuivat sen merkiksi , että niistä maista oli osanottajia. Kun kysyin puolileikilläni, miksi ei Suomen lippua voida vetää salkoon, kun minä olen kerran suomalainen, niin sain vastaukseksi vähän yliolkaisen ja alentuvan tuhahduksen. Kaipa sitten yksi suomalainen ei ollut edes lipun väärti.

lauantai 13. kesäkuuta 2009

Kortti Giselalle

Vein R-kioskiin kortin Giselalle lähetettäväksi. Tutustuin Giselaan, kun oltiin parikymppisiä ja töissä Länsi-Berliinisssä lastenkodissa, jonka muut työntekijät olivat diakonissoja. Minä olin siellä yhden kesän. Vauvojen kylvetyksen diakonissat hoitivat itse emmekä me kesäapulaiset saaneet puuttua siihen. Olisin kyllä halunnut oppia senkin työn, sillä olin kihloissa saksalaisen miehen kanssa ja menossa naimisiin. Toiveissani oli kahden lapsen saaminen sitten, kun olen naimisissa.

Siellä lastenkodissa oli aina kova kiire. Lapset piti viedä puolijuoksua rappuja alas ja ulos leikkikehään. Syliin ei saanut ottaa. Minusta tuo kielto tuntui pahalta, sillä yksi lapsista ojenteli itkien käsiään päästäkseen jonkun syliin. Olisin kyllä mielelläni ottanut, jos olisin saanut. Syöttäessä piti pitää lusikkaa lapsen suun edessä, ettei hän voinut sylkeä ruokaa pois suustaan. Asuin lastenkodin alakerrassa yhdessä huoneessa, jossa oli muurahaisia. En erikoisemmin pitänyt niiden kanssa yhdessä asumisesta.

Minun ja Giselan tiet erosivat sen kesän lopussa. Minä palasin Suomeen ja Gisela muutti Länsi-Berliinistä Länsi-Saksan puolelle. Sen jälkeen olemme kirjoitelleet, milloin tiiviimmin milloin harvemmin, mutta emme ole tavanneet. Gisela on soittanut muutamia kertoja uudenvuodenpäivänä aamuyöllä puoli kahden maissa Suomen aikaa ja toivottanut hyvää uutta vuotta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun itse oli juuri nukahtanut, niin ei silloin ole ollut kovin innostunut vastatessaan. Täytyisikin tästä soittaa Giselalle. Puhelinnumerohan minulla on.

torstai 11. kesäkuuta 2009

Mieleni valtasi pelko

Olen ajatellut, että käyn kävelyllä ainakin joka toinen päivä. Tuommoinenkin asia minun täytyy päättää mielessäni, muuten pelkästään kykin kotona tietokoneen vieressä, television ääressä, kotiaskareita tekemässä tai kauniilla ilmalla parvekkeella lehtiä lukemassa ja aurinkoa ottamassa tai käyn vain pikaisesti asioilla.

Eilen läksin innoissani ulos. Kävelin ensin lasten leikkikentän, sitten ankkalammikon ja nurmikenttien ohi ja saavuin joen yli kulkevalle sillalle. Tuijotin vetehen, mutta en kauan, vaan riensin katsomaan tien varressa kasvavaa punaisten ja keltaisten kukkien merta. Kukkien nimiä en tiedä, mutta niitä oli ilo katsella. Kävelin joen vartta mäkeä ylös ja sitten alas. Vähän kauempana on kuntoilupaikka. Siellä sopii nostaa vaikkapa paksua hirttä, jos voimia on riittävästi. Nyt siellä näkyi olevan joku mies sen hirren kimpussa. En jäänyt katsomaan, nouseeko se hirsi vai ei.

Kuljin minigolfradan ohi kotia kohti. Mutta sitten alkoi tehdä mieli kiertää sama lenkki vielä kerran toisinpäin. Kävelin joenrantatielle ja aloin kulkea takaisin uuden sillan suuntaan. Joen toiselta puolelta, Tuusulanväylältä, kuului jatkuva liikenteen kohina. Yhtäkkiä siinä yksin kulkiessani mieleni valtasi pelko: Entäpä jos joku vähän häiriintynyt mies tulee vastaan ja käy yhtäkkiä käsiksi, kuten on sattunut? Pystyisinkö puolustautumaan? Mutta se pelon tunne meni ohi, kun jatkoin vain sitkeästi matkaa kotiinpäin. Pääsin hyvin perille.

keskiviikko 10. kesäkuuta 2009

Harmin paikka

Vanhin tietokoneemme on tullut tiensä päähän. Sain sen aikoinaan hyvin halvalla, sillä se oli kauppaoppilaitoksen vanha, käytöstä poistettu kone, jonka ostin serkkuni miehen kautta, hän kun oli tuossa koulussa töissä. Kone on mustavalkoinen eikä siihen ole voinut liittää tulostinta.

Tein sukututkimusta noihin aikoihin, kun tuli hankituksi tuo kone, ja kirjoittelin myös sille sukuun liittyviä tarinoita. Halusin vilkaista pari päivää sitten yhtä sukutarinaa, ja siellä se oli tallessa. Muistelen, että olisin kirjoittanut kaikki nuo sukujutut myös muualle ja tallettanut ne, mutta enää en olekaan täysin varma. Voi, itku sentään, jos en ole noin tehnyt!

Kolme päivää sitten, kun olisin halunnut pelata pasianssia vanhalla tietokoneella, kuten aikaisemmin olen toisinaan tehnyt, en saanutkaan sitä kunnolla avatuksi. En voinut pelata enkä lukea tuolta koneelta mitään. No, onhan meillä kaksi uudempaa tietokonetta, mutta harmittaa ajatuskin, ettei kaikkia noita sukuun liittyviä tarinoita olisikaan uudemmassa tietokoneessa tai paperilla tallessa. Tämmöistä tämä on!

maanantai 8. kesäkuuta 2009

Kaatumisia

Kun joitakin vuosia sitten kiiruhdin Pasilassa raitiovaunupysäkille, niin löin jalkani reunukseen ja lensin nurin. Pääsin kuitenkin aika helposti ylös ja riensin saman tien pysäkille tulleeseen raitiovaunuun, jossa sain istumapaikan. Sitten piti vaihtaa bussiin, jossa jouduin seisomaan. Nojasin keskikaiteeseen. Ajattelin, että seison niin kauan kuin suinkin kestän enkä yritä saada ketään luopumaan kallisarvoisesta paikastaan. Tuskin se olisi onnistunutkaan. Kotiin pääsin juuri ja juuri. Enää ei kävelystä tullut mitään. Mieheni ihmetteli, miksi minä konttasin lattialla hänen saapuessaan.

Kun vuosi sitten liukkaiden kelien aikaan kävelin kaupasta kotiinpäin, niin yhdellä kohtaa tiellä jalka liukui alta ja pöllähdin takapuolelleni. Ei siinä mitään, nousin hitaasti ylös ja jalka tuntui olevan kunnossa. Takapuoleenkaan ei ihmeemmin koskenut. Pääsin säikähdyksellä. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni, ettei pöllähtämiselleni vain ollut silminnäkijöitä, aivan kuin se olisi ollut jokin hyvin hävettävä asia.

Kun olin auttamassa seurakunnan myyjäisissä, niin vähän ennen varsinaisten myyjäisten alkamista läksin puolijuoksua hakemaan jotain tarpeellista ja löin jalkani vahingosssa kaiteen reunaan ja lensin taas kerran nurin. Panin vaistomaisesti käteni eteen ja nyt siihen sattui. Se piti käydä kuvauttamassa sairaalan röntgenissä. Onneksi ei ollut mitään vakavampaa.

Olen käynyt kuntosalilla säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuosikausia. Kerran yhdeltä telineeltä pois tullessani pidin liikaa kiirettä ja kompastuin. Satutin jalkani enkä voinut käydä salilla vähään aikaan. Ehkäpä yleensä salilla käymisestä on kuitenkin ollut niin paljon hyötyä, ettei ole käynyt tähän menessä tuon pahemmin. Toivottavasti ei koskaan käykään.

lauantai 6. kesäkuuta 2009

Viinimarjoja linnuille

Sain lapsuudenkotini omaisuudenjakokokousten seurauksena metsäpalstan, joka sijaitsee kotitaloni maiden kauimmaisessa nurkassa lähellä pientä lampea. Tätini on kertonut, että kun hän oli ollut nuori, niin lammen rannalla oli kasvanut heinää, joka oli kaadettu ja kuljetettu monien kilometrien päässä olevan tilan navettaan lehmien syötäväksi.

Nykyisin siellä on metsäautotie, joka päättyy palstani reunaan. Siitä on vielä pari kilometriä lammen rannalle. Luultavasti menemme tänäkin kesänä käymään kotiseudullani ja vuokraamme sieltä mökin muutamaksi päiväksi. Nyt kyllä ottaisin mukaan myös kumisaappaat. Viimeksi yritin päästä lammen rannalle kävelykengissä, mutta maasto oli sen verran hankalaa, että piti kääntyä takaisin.

Mieleni tekisi ostaa punaviinimarjapensas ja istuttaa se lammen rannalle. Itse tuskin menisin sinne asti viinimarjoja poimimaan, mutta linnut varmaankin söisivät niitä mielellään. Tuskin se marjapensas olisi kovin kalliskaan. En tosin tiedä hintaa.

Olen antanut paikalliselle metsästäjien yhdistykselle luvan kulkea palstani läpi ja ampua. Viime kesänä palstallani ammuttiin hirvi, ja olisin saanut palan hirvipaistia, jos olisin sen varta vasten käynyt sieltä parin sadan kilometrin päästä hakemassa, mutta hakematta se jäi. Mieluiten antaisin luvan vain palstani läpikulkuun, mutta en eläinten ampumiseen.

torstai 4. kesäkuuta 2009

Oi, niitä aikoja!

Minäkin läksin Seurojentalolle. Siellä oli ohjelmalliset iltamat ja lopuksi pari tuntia tanssia, kuten tuolloin oli tapana. En osannut kovin hyvin tanssia, mutta hällä väliä, mukaan vain. Jännitin tosin sitä, saisinko lainkaan tanssia, sillä en halunnut jäädä seinäruusuksi, niin kuin ujoimmille tytöille helposti saattoi käydä. Reippaaammilla ja rempseämmillä ei ollut sitä pelkoa. Siinä sitten istuin seinustalla odottaen, että joku tulisi hakemaan, ja Lasse tuli. Ei hänkään ollut mikään tanssilattioiden partaveitsi, mutta minulle hänen tanssitaitonsa riitti hyvin.

Lasse oli tullut moottoripyörällään kotikylästään parinkymmenen kilometrin päästä. Tuon tanssi-illan jälkeen tapailimme ja kirjoittelimme. Olin aika usein hänen kyydisssään. Tuuli leyhytti hiuksia ja maisemat vaihtuivat, kun ajeltiin pitkin teitä. Vaikka minua vähän pelotti, niin nautin silti vauhdin hurmasta. Sitten Lasse kosi. Minulla olivat opiskelut vielä kesken eikä minusta olisi ollut maalaistalon emännäksi, sillä olen harmikseni hyvin epäkäytännllinen. Silti tuntui hyvin pahalta antaa Lasselle rukkaset.

Vielä nytkin olen kysellyt, mitä Lasselle kuuluu, serkultani, joka käy sukuloimassa tuossa kylässä, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Lasse oli kuulemma mennyt naimisiin talouskoulun priimuksen kanssa, mutta heille oli tullut myöhemmin avioero. Sen jälkeen Lasse on elellyt yksin kotitalossaan.

maanantai 25. toukokuuta 2009

Katkennut nollalanka

Kun isä jouui pitemmäksi aika sairaalaan ja äiti muutti kaksioon hänen lähelleen, niin Järvelä jäi tyhjäksi. Siellä käytiin vain kesäisin, ja se alkoi rapistua, kun sitä ei hoidettu. Mark sanoi, että varmaan naapuritkin ihmettelevät, miksi noin on. Hän oli sitä mieltä, että hän voi kyllä maalata sen, jos maalia vain hankitaan. Roope varmaankin ilahtui ilmaisesta työstä puhumisesta ja osti maalit. Niin Mark ryhtyi työhön. Ison, kaksikerroksisen talon maalaamiseen kului pitkä aika. Ei siinä paljon muuta ehditty tehdä koko kesänä. Minusta ei tosin ollut talon maalaamisessa apua.

Käytiinpä sitten tuon maalaamisurakan jälkeenkin Järvelässä. Se oli kauniilla paikalla järven rannalla. Yhdellä kertaa, kun olimme tulossa muutamaksi päiväksi, naapurin veljekset olivat läheisellä pellolla töissä. Kun pysähdyimme vaihtamaan pari sanaa, niin toinen heistä viittasi kädellään Järvelän rantasaunaan päin ja sanoi, että siihen vievä nollalanka on poikki ja että se on viisainta korjauttaa aivan heti. Muuten voi saada sähköiskun, jos yrittää lämmittää rantasaunaa. Naapurien ilmeet olivat hyvin totiset.

Heti Järvelään päästyämme menin puhelimen ääreen ja soitin sähköliikkeeseen ja selitin asian. Sieltä tultiin pian korjaamaan katkennut nollalanka. Hirvittää vieläkin ajatus, että naapurit eivät olisi olleet varoittamassa ja olisimme lämmittäneet rantasaunan. Ihmettelen yhä sitä, miksi johtoa ei ollut korjattu aivan heti ja miksi minulle ei kerrottu asiasta, vaikka meidän maalle menostamme tiedettiin. Huh, tätä maailmaa!

perjantai 22. toukokuuta 2009

Valvenäky

Istuin eilen television ääressä ja katselin Teho-osastoa ja sen yhtä lääkäriä, joka oli joutunut itse potilaaksi, kun hänelle jouduttiin siirtämään uusi sydän. Istuin puolinukuksissa. Välillä katsoin tarkemmin, välillä silmäni lupsahtivat kiinni. En varmaankaan ollut kuin muutamia sekunteja silmät kiinni, kun yhtäkkiä havahduin: mieheni Mark seisoi puolikumarassa television edessä ja näpräsi kännykkäänsä. Yhtä äkkiä kuin tuo näky oli ilmaantunut, se myös hävisi. Vaikka minusta tuntuikin selvältä, ettei Mark ole myöskään makuukamarissa, niin jalkani veivät minut kuitenkin sinne tarkistamaan.

Olin ollut päivämmällä kylässä naisystäväni Liisan luona, jonne Mark oli vienyt minut autolla. Halattiin lähtiessäni, niin kuin yleensä aina teemme erotessa. Kylässä ollessani hän lähti sairaalaan ja soitti sieltä lyhyesti ja kertoi, että huomenna hänet leikataan. Panen kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että kaikki menisi hyvin. En muista aikaisemmin koskaan nähneeni minkäänlaisia valveunia, mutta siitä en ole aivan varma, olisiko niin sattunut joskus lapsena. Olisi kiinnostavaa tietää, onko joku palstan lukija sattunut näkemään joskus valvenäkyjä.

maanantai 18. toukokuuta 2009

Päällimmäisiksi paremmat

Niin kauan kuin muistan olen pitänyt runoista. Kun kotona sain toivoa lahjaa, oli sitten kysymys joulusta, tai nimi- tai syntymäpäivästä, niin useimiten toivoin kirjaa, varsinkin runokirjaa. Leinon Helkavirret minulla on ollut parikymppisestä, ja kaikkiaan runokirjoja minulla on kuutisenkymmentä. Kirjastosta voi ilman muuta lainata luettavakseen myös runokirjoja, mutta minusta ei runoja oikein voi lukea kuin komennuksesta kuukauden ajan, vaan niitä pitäisi voida lukea silloin, kun mieli tekee.

Nuorena sain ottaa kesäisin lausuntatunteja ja lausuin mielelläni eri tilaisuuksissa. Varsinkin koulun juhlissa olin vakituinen esiintyjä, mutta lausuin muissakin tilaisuuksissa. Muistan harjoitelleeni niinkin, että kuljin vintin portaita ylös ja alas ja lausuin samalla ääneen. Antoiko opettajani tuollaisen ohjeen vai keksinkö sen itse, sitä en enää muista.

Erikoisesti kaksi tilaisuutta, joissa esiinnyin, ovat jääneet mieleeni. Toinen on kinkerit, joilla esitin rukouksen ja toinen juhlat, joilla koulutoverini ja minä lausuimme vuoropuheluna runon, kahden sankarivainajan keskustelun. Näyttämöllä oli vain kaksi havuin peitettyä kumpua. Meitä ei näkynyt, sillä olimme kulisseissa. Vain äänemme kuului. Melkein vieläkin voin aistia sen tunnelman, joka tuolloin vallitsi. Yleisö kuunteli täysin hiljaa.

Leinon runoja olen lukenut mielelläni. Varsinkin runo "Tumma" on tullut luetuksi moneen kertaan. Siitä tähän lyhyt lainaus lopusta:

"-niin eli ikänsä kaiken ,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat,
päällimmäisiksi paremmat."

Pankaamme päivät päälletyksin, niin paremmat kuin pahemmat ja päällimmäisiksi paremmat, mutta älkäämme Tumman lailla olko iloitsematta tai surematta.

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Kasvoton mies ja holvisilta

Olin ajatellut lähteä pienelle lenkille ja kävellä ensin Arto Siikamäen tekemän alumiinipatsaan luo, joka on viralliselta nimeltään Lepotauko 2. Minusta nimeksi kävisi paremminkin Kasvoton mies, sillä istuvalla sotilaalla on kaikki muuten paikallaan, paitsi että kasvojen kohdalla on pelkkä aukko. Ehkä tuo sopii hyvin, sillä sotilaathan kuuluvat kasvottomiin, joukkoihin, jotka ovat sotakoneiston osia, tahtoivat sitten tai eivät. Puolustussota on kenen hyvänsä varmaan helpompi ymmärtää kuin hyökkäyssota.

Kasvottoman miehen luota jatkaisin matkaa leikkipuiston viertä lammelle, joka on ankkojen ja sorsien lempipaikka. Sen takana ja vieressä aukenevat kentät, joille on aivan kuin ripoteltu sinne tänne kivipaasia, puolalaisen kuvanveistäjän aikaansaannoksia. Olisi jo vähitellen minunkin aika tiirailla niitäkin lähempää eikä aina vain matkan päästä.

Aina kun kävelen Keravajoen ylittävälle uudemmalle sillalle, menen sen puolivälin paikkeille ja katselen sieltä uomassaan laiskasti virtaavaa ruskeaa vettä. Uimaan ei Keravanjokeen tee mieli. En ole siinä nähnytkään muiden uivan kuin sorsien.

Jatkaisin matkaa Keravanjoen vartta pitkin pienen kosken tapaisen ohi aina 1700-luvulta peräisin olevalle kiviselle holvisillalle, joka kuului vanhaan tiehen, joka kulki Helsingistä Hyrylän kautta Hämeenlinnaan. Sillalta kääntyisin takaisin ja tulisin niittyjen, peltojen, kasvimaiden ja urheilukentän ohi taas lähtökohtaan. Kävelijöitä ei yleensä koskaan ole matkan varrella näkynyt, vain joitakin pyöräilijöitä.

lauantai 9. toukokuuta 2009

Elämän sietämättömästä keveydestä

Jäin miettimään, mitä oikein tarkoitetaan, kun puhutaan elämän sietämättömästä keveydestä. Yritin etsiä netistäkin selitystä tuolle sanonnalle, mutta en löytänyt. Aiheesta puhuttiin, kuin kaikille muille olisi ihan selvää, mistä oikein on kysymys. Minulle se ei ollut. Ei myöskään käynyt ilmi, kuka filosofi, tiedemies, kirjailija tms. on keksinyt tuon sanonnan. Sekin olisi kiinnostanut. Miksi elämän keveys olisi sellaista, mitä ei voi sietää tai suvaita? Emmekö me yleensä toivo, että elämä ei olisi kovin raskasta?

Sellaisen jonkun keksimän selityksen viimein löysin, että elämän sietämätön keveys tarkoittaisi sitä, että elämä tuntuisi tylsältä, ellei olisi mitään ongelmia. Ehkä me kaipaammekin jossakin määrin niitä ongelmia, että elämässä olisi elämisen maku, mene tiedä.

- Spekuloinnit ja selitykset ovat tervetulleita.

perjantai 8. toukokuuta 2009

Tyttö nuori matkallaan

Minulla oli koulu- ja opiskeluaikoinani kirjeenvaihtotovereita useista eri maista. Yksi heistä oli hampuriilainen Werner, joka opiskeli insinööriksi jossakin Hampurin lähikaupungissa. Werner kirjoitti yhdessä kirjeessään, että tulepa käymään Hampurissa, voit asua vanhempieni luona, kun autat vähän kotitöissä. Ja minä tyttöpä lähdin. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja ajattelin, että eiköpähän koulussa opitulla kielitaidolla tule matkalla toimeen.

Ensin piti matkustaa laivalla Tukholmaan, jonne se tuli aamulla, ja juna Kööpenhaminaan läksi vasta illalla. Istuessani ajankuluksi puistossa tutustuin romaninaisiin, jotka hyväksyivät minut ilman muuta joukkoonsa, ettei minun tarvinnut olla yksin. Kului aikakin paremmin kuin yksin odotellessa. Kouluruotsillani tulin heidän kanssaan ihan hyvin toimeen. Mukavaa väkeä.

Illalla nousin kimpsuineni ja kampsuineni junaan, josta piti vaihtaa Kööpenhaminassa toiseen junaan. Hampurin asemalla minua oltiin vastassa. Sieltä päädyin taksilla mennen hienoon huvilaan Blankenesessa. Saksa oli muutamaa vuotta aikaisemmin hävinnyt 2. maailmansodan. Hampuriakin oli kovasti pommitettu, varsinkin tiuhaan asuttuja työläiskaupunginosia. Rikkaiden asuttamia puutarhakaupunginosia pommittamalla ei olisi tullut kovin paljon uhreja. Saksahan oli pitänyt saada polvilleen ja hyväksymään rauhanehdot.

Isäntäperheeni Blankenesen talo oli suuri ja komea. Sen lähellä oli kasvimaa ja iso puutarha. Olisin mielelläni kykkinyt puutarhassa, mutta sinne minua ei laskettu. Sen sijaan sain sisällä tehdä töitä, joita kukaan muu ei ehtinyt. Lähinnä minun piti aina ja aina vain kiillottaa kuparisia ovenkahvoja ja pyyhkiä pölyjä supersiistissä huushollissa. Perheenpää oli asianajaja ja hänen vaimonsa kotirouva.

Sain joskus syödä perheenäidin kanssa samassa pöydässä. Tuolloisesta ruoasta ovat täytetyt tomaatit jääneet parhaiten mieleen. Niistä ei nälkä lähtenyt. Siinä hienossa huushollissa minä elin nälässä ja yksinäisyyden aiheuttaman koti-ikävän kourissa, kun ei oikein ollut ketään puhekaveria. Nukuin yksin vintillä pienessä kamarissa, jossa ei tainnut olla muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja tuoli. Minulle sanottiin, että ulkona ei pidä mennä juttelemaan kenenkään kanssa eikä pidä yrittää tutustua kehenkään.

Kerran kun olin yksin kävelyllä, niin kyyneleet valuivat silmistäni, nojasin puuhun ja aloin itkeä. Naapuritalossa asuvan perheen äiti pysähtyi kohdalleni ja kysyi, miksi olin surullinen. Kerroin hänelle olostani ja yksinäisyydestäni. Hän ymmärsi minua, ja sain siitä perheestä tukea ja turvaa Hampurissa oloni loppuajaksi. Perhe oli joutunut jättämään sodan melskeissä kotinsa Itä-Preussissa ja oli asettunut asumaan Hampuriin.

Kirjeenvaihtotoveriani Werneriä tapasin koko aikana vain pari kertaa. Toisella kertaa olimme suuressa Planten und Blumen - kukkanäyttelyssä ja toisella kertaa jotakin teatteriesitystä katsomassa. Siitä pidettiin tarkoin huolta, että Werner ja minä emme vain mitenkään joutuisi milloinkaan istumaan vierekkäin, vaan aina olisi joku meidän välissämme. Luultiinkohan, että minä olin tullut pyydystämään Werneriä? Siltä se joskus vaikutti.

Kun lähdin kotimatkalle, niin tiesin, että Hampuria ja Werneriä minun ei tulisi koskaan ikävä. Eikä ole tullut.

torstai 7. toukokuuta 2009

Vilukissa ja huterat jalat

Olen aina ollut todellinen vilukissa. Muistan, kuinka jalkojani paleli kovasti varsinkin silloin, kun tulin talvella hiihtäen kansakoulusta kotiin. Tuohon aikaan monot eivät olleet mitenkään lämpimät. Matkaa ei ollut sen enempää kuin kaksi kilometriä jäätä pitkin, ja äiti lämmitti aina vettä valmiiksi. Mikä ihana tunne, kun sai panna kylmät jalkansa varovasti vatiin lämpimään veteen! Mutta ei pelkästään jalkojani palele helposti, vaan ihan koko kroppaa. Sitä on vain vähitellen oppinut tulemaan tuon asian kanssa toimeen, pukemaan paljon päälle ja varomaan kovin kylmällä ilmalla pitempään ulkona olemista.

Paitsi helposti kylmät niin jalkani ovat myös huterat. Silloin kun kävin oppikoulua, piti aamuhartauden ajaksi mennä luokasta paririvissä juhlasaliin seisomaan. Joskus aamuhartaus saattoi kestää puolikin tuntia. Kun tuli kovin hutera olo, niin vinkkasin luokkatoverille, joka saattoi minut luokkaan. Sen verran varani pidin, että koskaan en kaatunut juhlasalin lattialle. Siinä olisikin voinut käydä huonosti, ainakin silmälasit olisivat voineet mennä rikki. Mitään vapautusta aamuhartuksista en huterien jalkojen takia koskaan saanut. Onneksi nykyaikana ei kouluissa tarvitse mennä mihinkään juhlasaliin, vaan aamunavauksen voi kuunnella keskusradiosta omalta paikaltaan.

Minua palelee edelleen helposti enkä pysty nytkään seisomaan kauan samalla paikalla. Siksi kartankin kaikkia sellaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joissa pitäisi seistä pitempään paikoillaan. Ihmistungos olisi minulle kauhistus.

keskiviikko 6. toukokuuta 2009

Henki ja elämä

Laura on aina pitänyt koirista. Jo kun hän oli pieni, niin hän rukoili vanhemmiltaan koiraa, mutta ei hän silloin saanut. Mutta kun hänellä oli oma huusholli, niin hän hankki enimmäiseksi koiran. Siitä oli seuraa, iloa ja hyötyä. Ensio, poikaystävä, sai tottua siihen, että joutui kilpailemaan Lauran suosiosta.

Sitten hankittiin yhdessä oma mökki ja sinne aina vain enemmän koiria, kunnes niitä oli toistakymmentä. Kun meni käymään heidän luonaan, niin vähän väliä koirat aloittivat kuorohaukunnan, varsinkin silloin, kun joku niistä huomasi yläkertaan vievillä portailla olevasta ikkunasta, että läheisellä kadulla kävelee joku koiran kanssa. "Hiljaa!" kajahti silloin kovaan ääneen, mutta ei se aina auttanut.

Koirat ovat Lauralle henki ja elämä, hän hoitaa niitä, asuu niiden kanssa, laskee niitä ulkoilemaan puutarhaan, hoitaa itse niiden pienet vaivat ja reippaasti myös synnytykset sekä tekee yhdessä muiden koirafanien kanssa matkoja koiranäyttelyihin eri puolille Suomea ja muuta Eurooppaa.

Olin kerran vähällä lähteä mukaan yhteen koiranäyttelyyn Keski-Eurooppaan. Harmittaa vieläkin, että se silloin jäi. Olisipahan varmaankin ollut mielenkiintoinen ja samalla erilainen kokemus, vaikka en mikään koirafani olekaan.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Suurin, ihmettelevin silmin

Vuosi sitten Leena soitti ja kertoi, että hän yrittää järjestää tapaamisen, jos se kenelle meistä entisistä työtovereista suinkin sopii. Sanoin, että minulle kyllä käy, ja sovittiin aika. Istuttiin sitten Omenapuussa, syötiin ja juteltiin sydämen kyllyydestä. Puhumista riitti. Meitä oli vain kolme, ja siksi oli paljon helpompi jutella, kuin jos iso joukko olisi ollut paikalla kuten edellisenä vuonna.

Lähdimme samaan aikaan pois. Kuljimme Keskuskadulla nuoren naisen ohi, joka oli polvillaan anovassa asennossa kädesssään peltipurkki, jossa oli muutama kolikko. Kuljin ensin toisten mukana ohi, mutta sitten käännyin ja menin naisen luo. Annoin hänelle kymmenen euron setelin ja sanoin romaniaksi, että pane tämä eri paikkaan talteen, ettei kukaan sitä vie sinulta. Tuskinpa hänelle monikaan paikallinen on puhunut Helsingin kaduilla hänen äidinkieltään. Kun läksin jatkamaan matkaa, hän jäi katsomaan suurin, ihmettelevin silmin.

maanantai 4. toukokuuta 2009

Hirttomäki ja kuolemanrangaistus

Lyhyen kävelymatkan päässä täältä on Hirttomäki, jossa Ruotsin vallan aikaan hirtettiin rikollisia. Nyt se on kuin mikä hyvänsä pensaita ja puita kasvava mäki, jossa on myös siinä myöhemmin asuneen naisen asumuksen kivijalka.

Onneksi ei tarvinnut elää tuohon aikaan Suomessa, sillä en hyväksy kuolemanrangaistusta enkä silmä silmästä ja hammas hampaasta -ajattelutapaa. Luin lehdestä nuoresta amerikalaisesta miehestä, joka oli alaikäisenä syyllistynyt tappoon ja saanut kuolemantuomion. Hän oli vankilassa ollessaan tullut uskoon ja olisi halunnut käyttää loppuelämänsä Jumalan palvelemiseen ja tekonsa hyvittämiseen, jos se suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta ei se ollut, vaan myrkkyruiske tapausta uteliaina seuraavien katsojien silmien edessä odotti häntä.

sunnuntai 3. toukokuuta 2009

Sydämen kyllyydestä suu puhuu

Soitin Kertulle ja kyselin kuulumisia. Hän sanoi, että kuule, kyllä minä olen soittanut sinulle, mutta Hans vastasi ja sanoi, että sinä et ole kotona.

-Et sinä puhunut Hansin vaan Oscarin kanssa, sillä Hans ei ole enää pitkään aikaan asunut kotona. Minulla oli Hansin kanssa oikein hyvät välit ja keskusteltiin vaikka mistä. Mutta sen jälkeen kun Hans oli tutustunut tansseissa vuotta vanhempaan Liisaan, niin kaikki muuttui kuin salamaniskusta. Hans muutti pois kotoa vähän ajan seurustelun jälkeen asumaan Liisan kaksioon. Perheessä ei ollut muita lapsia kuin kaksi tytärtä, niin että Hans oli hyvin tervetullut joukkoon.

-Ei Hans ole pitänyt vuosikausiin mitään yhteyttä minuun eikä hän ole halunnut tavata. Ei minua kutsuttu häihinkään. Liisan vanhemmat sen sijaan kyllä kelpasivat. Heille kerrottiin tulevista häistä, ja äiti ompeli hääpuvun, jota hän valmisteli pitemmän aikaa. Minä sain vain kortin Kanarian saarilta, että heipä, hei, meidät on juuri vihitty ja ollaan täällä yhdessä anopin ja apen kanssa.

- Sain vanhemmiltani kauniin kesämökkipaikan järven rannalta. Hans sanoi, että hän voisi rakennuttaa siihen mökin ja sitten minäkin voisin tulla sinne käymään. Minä onneton annoin luvan, kun ei itselläni ollut varoja mökin rakennuttamiseen, ja allekirjoitin tarvittavat paperit, kun uskoin hänen puheitaan. Mökki rakennettiin, mutta minä olen päässyt vaivoin käymään siinä vain pari kertaa, eikä enempää tipu kirveelläkään. Hans on kertonut sisarelleenkin, että hän sai mökkipaikan isovanhemmiltaan eikä minulta.

Tästä tuli nyt tällainen pitkä valitusvirsi, mutta sydämen kyllyydestä suu puhuu. Toivottavasti jaksoit kuunnella.

perjantai 1. toukokuuta 2009

Kesämökki kerrostalossa

Mieheni Oscar osti Devasta pienen kaksion kerrostalosta äitinsä käyttöön. Siinä äiti eleli samassa talossa asuvan tyttärensä turvin, joka kävi häntä tapaamasa harva se päivä tai äiti tulla tupsahti tyttärensä luo. Äidin asunnon ikkunasta näkyi lähimpänä vajan katto, muutama hyvin hoidettu omakotitalo ja kauempana kerrostaloja. Kissa kiipesi ulkona ketterästi olohuoneen ikkunalaudalle ja naukui siinä niin kauan, kunnes se laskettiin sisään.

Kun äiti kuoli, niin Oscar läksi heti ortodoksihautajaisiin, jotka pidettiin muutaman päivän päästä. Minä en päässyt mukaan, kun Oscar sai lentokoneesta viimeisen vapaan paikan. Muuten minäkin olisin lähtenyt, tunsinhan Oscarin äidin monen vuoden ajalta. Asunto jäi tyhjäksi ja tyhjänä se oli siihen asti, kunnes Oscar lähti nyt varta vasten sitä myymään.

Kampaajalla käydesäni tulin puhuneeksi asunnon myynnin vaikeudesta. Kampaajallani oli salamannopeasti neuvo annettavana:"Miksi ette pitäisi sitä kesämökkinä?" Niinpä meillä silloin olisi kesämökkinä viiden päivän ajomatkan päässä Helsingistä kerrostaloasunto 100 000 asukkaan kaupungin keskustassa. Ei se oikein kesämökiltä vaikuttaisi, vaikka uimaankin kyllä pääsisi. Kaupungissa on nimittäin pienehkö uima-allas yleiseen käyttöön, ainakin silloin oli, kun minä siellä kävin. Uima-allas oli silloin niin täynnä väkeä, että siinä mahtui lähinnä vain seisomaan, ja siinä sitten polskittiin ja pärskytettiin vettä muiden päälle. Hauskaa oli kuin lapsilla. Minä tosin pysyttelin pärskijöistä silmälasieni vuoksi kaukana. Lähellä on myös joki, mutta se on niin vuolasvirtainen, että harva siinä uskaltautuu uimaan. En halunnut uida minäkään siinä joessa.

Seuraavalla kerralla minäkin haluan päästä mukaan. Haluan matkustaa ensin laivalla Saksaan ja sitten Saksan, Itävallan ja Unkarin halki Romaniaan ja siellä Devaan ja asettua asumaan siihen kesämökkiin ainakin muutamaksi viikoksi ja käydä myös katsomasssa Devan tunnusmerkkiä, mäen päällä olevaa linnoitusta. Deva muuten tarkoittaa taivaallista valoilmiötä. Nyt minäkin vasta tuon huomasin tietosanakirjasta.

keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Isompi vyötärö

Nuorena on niin kovin herkkä kaikenlaisille sanomisille, niin olin minäkin. Jotkin tilanteet sanomisineen jäivät mieleen koko loppuiäksi, vaikka ei itse edes haluaisi. Niin vain oli.

Pidin koripallosta ja pesäpallosta, mutta en erikoisemmin tavallisista voimistelutunneista, kun se oli meillä silloin paljolti vaihtoaskel-hyppy- voimistelua salin toisesta päästä toiseen päähän. Lukion toisella jouduin hankkimaan silmälasit, mikä hankaloitti varsinkin lempilajini, koripallon, pelaamista.

Pukuhuoneessa saatettiin sanoa paljoakaan ajattelematta luokkatoverille, mitä sylki suuhun toi. Liisa, minua paljon muodokkaampi luokkatoveri, nousi kesken vaatteiden vaihdon seisomaan penkille, puristi kaksin käsin vyötäröään ja sanoi hivenen ivallisesti minulle:" Minun vyötärönikin on isompi kuin sinun rinnanympäryksesi." Noin varmaan silloin oli, mutta pitikö se sanoa kaikkien kuullen ääneen?

Tuo entinen luokkatoveri esiintyi pitkään yhdessä television suositussa keskusteluohjelmassa. Mutta sitten hän sai potkut sanomisensa ja elehtimisensä takia, kun oli ollut puhe Amerikan nykyisestä presidentistä. En ihmettele sitä, että noin kävi, vaan ennemminkin sitä, että hänen tyylinsä ei ollut iän myötä yhtään muuttunut.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Kerttu tuli käymään

Kerttu on syntynyt maanviljelijäperheeseen, ja hän on nuorin lapsista. Häntä ei koulunkäynti eikä opiskelu ole koskaan kiinnostanut pennin vertaa. Siksipä hän joutuukin tuplaaamaan kaupallisen koulun toisen luokan, vanhemmat kun toivovat, että kaikilla lapsilla olisi edes jokin ammatti.

Hän mielii maailmalle, ja maailmalle hän lähtee, ensin Saksaan ja sitten Amerikkaan, suurten toiveiden maahan. Hän asettuu aluksi asumaan suurkaupunkiin, josta hänestä on kertomisen arvoista se, että että kaupat ovat auki yötä päivää ja että kadulla ei saa missään nimessä mennä auttamaan ketään apua tarvitsevaa, ettei joudu samalla itse ryöstetyksi.

Hän muuttaa aavikon keskellä olevaan pelikaupunkiin, jossa hän elättää itsensä kasinoita siivoamalla. Yhä hän tulee intoa puhkuen joka kesä käymään kotimaassaan ja asuu yksin huonokuntoisessa lapsuudenkodissaan, kun vanhemmat ovat kuolleet ja talo on jäänyt tyhjäksi. Hän nukkuu vanhassa vinttikamarissa, jossa on vain sänky ja vanha lipasto, jonka päällä on muutama posliiniesine.

Kun hänen sisarensa vielä vietti kesiään samassa talossa ja vei hänen huoneeseensa hänen alakertaan unohtamiaan tavaroita ja kertoi, että huoneessa olisi ollut omituinen haju, niin siitä Kerttu riehaantui. Hän haastoi sisarensa oikeuteen. Olihan puhuttu huoneen omituisesta hajusta ja pienet posliiniesineetkin oli siirretty johonkin muuhun paikkaan.

Syyttäjä sai asian tutkittavakseen ja totesi vain lakonisesti, että ei ole näyttöä mistään rikoksesta. Siihen kuivui se juttu, mutta kuka tietää, milloin uusi on tulossa. Sisar haluaa pysyä joka tapauksessa Kertusta kaukana, eläköön miten sitten elääkin.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Näistä tarinoista

Olin kahdeksan vuotta sitten työväenopiston kirjoittajakurssilla. Meitä osallistujia oli toistakymmentä, ja meillä oli asiantunteva ja erittäin mukava ohjaaja, kirjailija ammatiltaan. Joka kerraksi piti kirjoittaa jokin tarina ja lukea se kokoontumisissamme ääneen. Ohjaajamme otti tekstimme kotiinsa luettavakseen ja palautti ne tekemiensä merkintöjen kera seuraalla kerralla.

Aloitin täällä näillä kirjoittajapiirissä kirjoittamillani tarinoilla. Ajattelin niin, että niiden innoittamana kirjoittelen tänne lisää samantyylisiä tarinoita. Mutta ei se niin helposti käy. Kirjoitan kyllä uusia tarinoita, mutta en samantyylisiä kuin tuon innoittavan kurssin aikana. Uusissa ei ole samaa lennokkuutta kuin noissa kurssin aikaisissa. Mutta ehkä sekin vielä löytyy. Toivottavasti.

Olen kirjoittanut tänne kaikkiaan 26 tarinaa. Niistä kirjoitin tuon kurssin aikana 19 ja uusia on tähän mennessä seitsemän.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Irronnut tappi

Kansakoulussa ollessani asuin kotonani vanhempieni ja sisarusteni kanssa paitsi ensimmäisen vuoden koulun lähellä asuvan leskirouvan luona. Silloinhan ei ollut mitään koulukuljetuksia. Koulumatka oli ympäri kiertäen viisi ja suoraan järven poikki kaksi kilometriä. Kouluun menin syksyisin ja keväisin veneellä sisarusteni ja naapurin lasten kanssa. Jokainen meistä osasi uida eikä silloin nuorena pelottanut edes tuulisella ilmalla. Talvella mentiin suksilla tai kävellen.

Muistan aina sen kerran, kun minun ollessani peränpitäjänä heinätukosta tehty tappi irtosi ja veneeseen alkoi tulvia vettä. En ehtinyt edes säikähtää, kun vaistomaisesti otin kengän jalastani ja panin jalkani reiän päälle, niin että veden tulo veneeseen lakkasi. Niin päästiin koulun rantaan.

Ei se tapaus ole tullut uniin, mutta pieni pelko siitä jäi vesillä liikkumista kohtaan. Nyt minua ei enää saisi veneeseen kuin tyynellä ilmalla tai vain hyvin vähäisen tuulen puhaltaessa. Niin paljon olen vieraantunut veneellä liikkumisesta.

Uppeluksissa

Ensimmäinen lapsuudenkotini oli mummini luona. Siellä olin siihen asti, kunnes menin kansakouluun. Siinä talossa, jossa mummi asui poikansa perheen luona, oli kauppa, posti ja kylän puhelinkeskus. Siksi siellä toisinaan oli aikamoinen vilske. Iltaisin oli rauhallista, ja nukahdin iltarukouksen luettuani käsi turvallisesti mummin kädessä.

En osannut vielä uida, mutta polskuttelin mielelläni rantavedessä kapean laudan päällä maaten. Muistan aina sen, kuinka luiskahdin laudan päältä ja jouduin uppeluksiin. Siellä veden alla olo tuntui niin ihanalta, että sinne olisi ihan hyvin voinut jäädä. Mutta halusin mummin luo, halusin pois. Polskin ja pärskin jaloillani ja käsilläni ja pääsin takaisin rantaan. Nousin nopeasti vedestä ja juoksin mummin luo.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Koulussa vieraassa kaupungissa

Kun olin käynyt kotikylässäni kuusi vuotta kansakoulua, menin innoissani pyrkimään Jyväskylän yhteislyseoon ja onnekseni pääsin. Asuin sukulaisten luona. Heillä oli iso asunto. Ensin sain nukkua pienessä makuualkovissa, mutta tilanne muuttui, kun yksilapsisen perheen opettajaäiti halusi sen omaksi makuusopekseen. Aviomies joutui nukkumaan yksin isossa makuuhuoneessa, minä ja kotiapulainen keittiöön yöksi tuoduissa sängyntapaisissa. Perheessä oli yksi lapsi, 18-vuotias Valtteri, joka oli viimeisellä luokalla lyseossa. Hänen kaverikseen oli otettu toinen samanikäinen koulupoika.

Tullessani ulkoa sisään Valtteri riensi yli-innokkaana auttamaan takkia pois päältäni. Kun ruokapöydässä istuessamme olin jo syönyt lautaseni tyhjäksi, niin hän tarjosi heti lisää. Minä onneton en kehdannut olla ottamatta, vaikka ei nälkä ollutkaan. Tuntui nololta, kun muut joutuivat odottamaani. Olohuoneessa Valtteri sanoi minulle:"Painas tästä", ja kun painoin kirjoituspöytää hänen toiveensa mukaisesti, niin pöytälamppuun syttyi valo.

Kun joskus koti-ikävää potiessani ja keskusteluseuraa kaivatessani menin oveen ensin koputettuani poikien huoneeseen, niin Valtteri otti minusta kiinni, kääri minut mattoon ja työnsi sängyn alle. En päässyt pois, vaikka kuinka yritin. Minulla oli hame päälläni, ja pelkäsin, että housuni näkyvät. Ei hän pitänyt minua siellä kovin kauan, mutta alentavalta se kuitenkin tuntui.

Olin ollut kansakouluaikoinani vilkas ja innokas lapsi, joka lausui mielellään ja esiintyi monissa juhlissa. Nyt minusta tuli arka ja ujo.

Ylioppilaaksi päästyään Valtteri läksi opiskelemaan lääketiedettä, ja hänestä tuli psykiatri. Minä läksin myös opiskelemaan ja valmistuin omaan ammattiini. Onneksi en ole koskaan tarvinnut psykiatria, sillä en voisi mennä vastaanotolle. Ei kai se kaiken kokemani jälkeen ole mikään ihme, vaikka ei yleistää saisikaan.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Hortensia ja Melchior

Prinsessa Hortensia asettui taloksi kuningas Krastun linnaan. Hän sai asuttavakseen alakerran pienemmän salin, jonka jykevän takan ääressä hän viihtyi ensi alkuun hyvin, mutta alkoi sitten kaivata vilskettä elämäänsä, sillä synkeä talo oli kovin hiljainen.

Viisas kuningatar Vienna kulutti aikaansa mieluummin omissa oloissaan tutkimustensa parissa eikä hänellä ollut Hortensialle paljoakaan aikaa. Olihan linnassa palvelijoita, mutta he tekivät töitään, ja mitä vähemmän heidän läsnäoloonsa kiinnitti huomiota, sitä parempi. Mutta jos Hortensia sattui sille päälle, niin komennot kajahtelivat ilmassa ja kiirettä sai pitää joka iikka. Äkseerauksen lopuksi kaikui hänen remakka naurunsa pitkin linnan käytäviä.

Linnan takana oli suuri puutarha, jonka viivasuorilla käytävillä kunings Krastu käyskenteli joka päivä. Niin oli henkilääkäri määrännyt. Joskus Hortensia oli hänen seuranaan, mutta pian hän tympääntyi tyyten hitaisiin kävelyretkiin.

Linnan keittäjällä oli poika nimeltä Melchior, jonka isästä ei ollut paljon muuta tietoa, kuin että tämä oli hevoskauppias ja sukunimeltään Weisswernicht. Pojasta oli kasvanut pitkä ja komea mustatukkainen mies, jonka apua tarvittiin linnassa jatkuvasti, sillä hän osasi vähän kaikkea. Kun pidettiin suuret juhlat, niin hän pystytti juhlaköynnökset, rakensi esiintymislavan, auttoi tarjoilussa ja kävi vetäisemässä viulustaan pari säveltä musikanttien mukana. Sanottiin, että hänessä oli mustalaisverta, mutta ei sitä kukaan tiennyt aivan varmasti.

Hortensia seurasi ensin aikansa kuluksi katseellaan joka paikkaan ehtivää miestä, mutta alkoi sitten yhä enemmän tarvita tämän apua. Milloin Melchior sai viedä hänet kuningas Krastun vaunuilla vierailulle, milloin tietäjän luo neuvoja kysymään, milloin pelkästään pitkälle huviajelulle. Mies hoiti työnsä, mutta säilytti viileän kohteliaan asenteensa. Mitä välinpitämättömämmältä hän tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi Hortensian kiinnostus ja innostus.

Viimein Hortensia hermostui täysin ja puuskahti:
- Etkös sinä, jukupliut, tajua, että minun lisäkseni saisit ison osan valtakuntaa.

Melchior pysäytti vaunut, kääntyi katsomaan vaaleatukkaista, vähän pulleaa kyydittäväänsä ja totesi:
-Arvon prinsessa, minä kiitän kunniasta, mutta tiedättehän, naimisiin ei mennä rahasta vaan rakkaudesta. Sitten hän jatkoi tyynesti matkaa.

Hortensia hieroi käsiään hermostuneena yhteen . Kuningas Krastulle hän kertoi, että ajomies ei tiennyt paikkaansa, vaan oli alkanut viestittää hänelle halukkuuttaan hempeisiin hetkiin. Silloin Melchior sai lähteä linnasta, sillä tietenkin Hortensia puhui totta. Niinhän hän aina teki.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Mitäs huolia sinulla nyt on?

Kaipasin toimintaa ja etsin yhdistystä, johon voisin liittyä. Menin työväentalolla kokoontuvan yhdistyksen tilaisuuteen muina miehinä. Suuri sali oli täynnä väkeä. Toisessa päässä oli esiintymislava ja toisessa päässä kahvilan tapainen, tuolit siinä välissä. Lausuntaryhmä tuntui kaikkkein kiinnostavimmalta ja liityin siihen. Lausuminen oli ollut nuoruuteni rakas harrastus. Olin esiintynyt monenmonissa juhlissa. Innostuin kovasti jo pelkästä ajatuksesta, että nyt voisin jatkaa lausumista.

Meidät kutsuttiin esiintymään Lohjalle. Lausuntaryhmää veti lapseton pariskunta, joka oli koko työelämänsä työskennellyt laivoilla. Heidän kauniissa, isossa rivitalossaan me muut odotimme lähtöä ja pääsyä kyydissä esiintymispaikalle sillä aikaa, kun johtajapari käväisi syömässä toisessa huoneessa. Edes mitään juotavaa ei meistä kukaan tullut pyytäneeksi eikä saaneeksi. Talossa talon tavalla.

Minun lausuntaryhmässä käymiseeni tuli pakosta tauko. Oli hankalat ja rasittavat vanhempieni jälkeenjättämän maaomaisuuden jakokoukset toisella puolella Suomea, ja niissä oli pakko käydä, jos halusi pitää puolensa. Olin rasittunut ja väsynyt ja muutama lausuntaryhmän harjoitus jäi väliin. Kun sitten menin harjoituksiin ja yritin selittää asiaa, niin minulle vastattiin vähätellen:"Mitäs huolia sinulla nyt on?" Eihän minulla voinut olla huolia. Siihen jäi lausumisharrastukseni.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Avulias prinsessa Sirilena

Prinsessa Sirilena oli pieni iloinen tyttö, jolta puuttui edestä kaksi hammasta. Se ei häntä haitannut eikä estänyt nauramasta aina, kun mieli teki. Hän pelasi innoissaan kaikenlaisia pelejä, joista varsinkin muistipelissä hän oli lyömätön mestari. Hän oli jäätelön suuri ystävä ja söi itsensä kipeäksi, ellei joku estänyt. Hän rakasti musiikkia, soitti huilua ja lauloi kilpaa kenen hyvänsä kanssa.

Hänellä oli samanikäinen pikku ystävätär, ja he leikkivät yhdessä sisällä ja ulkona. Heidän keinuessaan pihalla tuli puiston varjoista mies, joka kysyi:

- Kuulkaas, hienot rouvat, missäs minä oikein olen? Tytöt hämmästyivät, mekö muka hienoja rouvia, ja alkoivat sitten hihittää eivätkä tahtoneet saada nauruaan millään loppumaan.

Yhtäkkiä Sirilena tajusi, kuka mies oli: kuningas Krastu, hänen äitinsä eno. Hän riensi heti kertomaan äidilleen, joka oli tullut pihalle katsomaan, mutta ei siellä enää ollut ketään. Kuningas oli varmaan lähtenyt päiväkävelylle yksinään, sillä niin voivat kuninkaallisetkin tässä valtakunnassa tehdä. Hänen muistinsa oli alkanut huonontua eikä hän aina tiennyt, missä oli ja kenen kanssa puhui. Alamaisille oli vain sanottu, että siihen ei pidä kiinnittää mitään erityistä huomiota.

Kun Sirilena juoksi keltaisen talon luo, jossa asui hänen toinen ystävättärensä, niin ovesta autettiin juuri ulos kuningas Krastua. Tämä oli taas eksynyt väärään paikkaan. Eihän tästä mitään tule, Sirilena ajatteli, kuningas ei taida osata lainkaan kotiinsa. Hän otti kädestä laihaa, valkotukkaista miestä ja talutti tämän linnaan, jossa viisas kuningatar häntä jo odotti.

Linnassa oli myös kuninkaan sisar, prinsessa Hortensia, joka oli tullut käymään kaukaa merten takaa. Hän keitteli isossa padassa keittoaan ja höpisi itsekseen. Sirilena hiipi hiljaa sisään ja luikahti tupaan, josta ääni kuului. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hortensia poltteli onnensavukkeitaan ja sekoitti toisella kädellä pataansa. Hän puhua posmitti yksitoikkoisella äänellä:

-Jos minä sanon jollekulle, että sen on lopetettava touhunsa, niin sen on tapahduttava. Muuten minä vedän sen oikeuteen, niin että se tokenee ja uskoo, mitä minä puhun. Ja kaikki ulkomaalaiset minä määrään karkotettaviksi kuningas Krastun valtakunnasta. - Hän tuntui unohtaneen kokonaan, että kaukana merten takana, jossa hän asui, hän itse oli ulkomaalainen.

Näitä touhuja Sirilena katseli vähän aikaa hiiskumatta. Sitten hänen kasvoilleen levisi veitikkamainen ilme. Hän sieppasi pöydältä suola-astian, hiipi hiljaa Hortensian taakse ja kaatoi pataan koko sen sisällön. Tulee ainakin tarpeeksi vahvaa, hän tuumi mielessään ja livahti Hortensian tarttumaaan yrittävien käsivarsien alta. Hortensia jäi manaamaan keittonsa pilaantumista, mutta Sirilena hyppeli iloisena pois linnan alueelta.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Onnen kantamoinen





Kylän talot nököttivät molemmin puolin tietä parin kilometrin matkalla. Autoja ajoi harvakseltaan tietä pitkin. Ne joutuivat varomaan leikkiviä lapsia, tielle yhtäkkiä tupsahtavaa hanhilaumaa tai hevoskärryjä. Yksi kylän pojista oli ollut jo jonkin aikaa kadoksissa. Talojen pihoilla ja ikkunaverhojen takana pohdittiin, mitä oli tapahtunut.

Poliisi ilmaantui kylään ja paineli pojan vanhempien kotiin. Hän kertoi, että muutaman kilometrin päästä oli löytynyt onnettomuuden uhri, joka pitäisi tunnistaa. Vanhemmat läksivät mukaan, isä pystyi vain nopeasti vilkaisemaan vainajaa, äiti ei senkään vertaa. Vaatteet näyttivät heistä tutuilta. Kyllä sen täytyi olla heidän poikansa.

Hautajaiset järjestettiin hetimiten. Pitihän poikapolo saada maan poveen. Kun arkkua oltiin surusaatossa kantamassa hautausmaalle, ilmaantui poika paikalle ja ihmetteli, mistä oikein on kysymys. Hänhän on elossa.

Annas olla. Muistettiin, että yksi kylän pojista on parhaillaan matkalla. Entäpä jos hän oli palaamassa kotiin ja joutunut onnettomuuteen. Ei muuta kuin muuttamaan kulkueen suuntaa. Eihän hautajaisia voi pitää vanhempien tietämättä.

Avonainen arkku kuljetettiin luultuun surutaloon. Ohut sideharso oli pantu peittämään vainajan kasvoja. Vanhemmat olivat valmistautuneet toivottamaan poikansa tervetulleeksi matkalta. He säikähtivät kulkueen tullessa pihaan, isä sai sydänkohtauksen ja kuoli, äiti jouduttiin viemään sairaalaan. Kulkue palasi takaisin hautausmaalle.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Haaveita

Lainasin kirjastosta pari kirjaa ja aloin kävellä kotiinpäin. Oli keväisenraikas ilma. Pari autoa hurahti ohitseni. Toinen niistä kääntyi pienelle sivukadulle. Kun olin päässyt pääkadun toiselle puolelle kukkakioskin luo, niin seuraani lyöttäytyi koulutyttö, joka iältään oli kymmenen vuoden kieppeillä. Hän alkoi kävellä rinnallani samaa vauhtia kanssani.



"Kun tulen isoksi, menen kauppaan töihin", tyttö sanoi. "Minä taas ajattelin, kun olin vähän vanhempi kuin sinä nyt, että kun minusta tulee iso, niin lennän yksin lentokoneella ympäri maailmaa ja kirjoitan matkoistani juttuja lehtiin", minä jatkoin keskustelua. "Olen lukenut naisesta, joka teki juuri noin."



Tyttö ja minä jatkoimme matkaa hyvässä yhteisymmärryksessä ja puhuimme kumpikin lisää omasta haaveestamme. Kuinka helppoa meidän olikaan keskustella! Ikäero ei tuntunut missään.

Minun haaveeni ei ole toteutunut, mutta tuon tyttösen haave voi hyvinkin toteutua.



Täytyy kyllä sanoa, että ei minusta olisi ollut yksinlentäjäksi, kun en ymmärrä lentokoneen nippeleistä ja nappeleista yhtään mitään. Mutta kukas kieltää haaveilemasta!

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Avattu turvavyö

Mies lähti matkalle heti puhelinsoiton saatuaan. Hän ajoi niin kovaa kuin uskalsi ja ohitteli surutta edellään ajavia. Hän pysähtyi Unkarin puolelle päästyään syömään isoon ulkoilmaravintolaan. Viereisestä pöydästä kuului lasten mekastusta ja aikuisten hyssyttelyä. Hän ei kiinnittänyt siihen paljon mitään huomiota. Ruokaa hän näykki kuin muodon vuoksi ja jatkoi sitten matkaa.

Tie jatkui suorana halki tasaisen maiseman. Vieressä näkyi peltoja ja kauempana maalaistaloja. Maissipelto oli syttynyt palamaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Aurinko paahtoi kuumana. Tie alkoi väreillä hänen edessään. Oli pakko pysähtyä hetkeksi pienen metsikön viereen, vaikka autolle ei löytynyt varjoisaa paikkaa.

Reitti oli hänelle tuttu, sillä hän oli ajanut sitä vuosikaudet. Hotelli oli sama pieni ja viihtyisä Oasis, jonka hän oli sattunut löytämään ensimmäisellä kerralla. Nyt hän ei jäänyt juttelemaan receptionistin kanssa, vaan vetäytyi heti huoneeseensa.

Muodollisuudet Romanian rajalla kyllästyttivät häntä. Tullimiehet eivät välittäneet siitä, että hänellä oli kiire, vaan auto tutkittiin perin pohjin. Tie tuli huonommaksi heti Romanian puolelle päästyä, ja autoja näkyi paljon vähemmän kuin Unkarissa. Hän oli aikaisemmilla matkoillaan ihaillut näitä maisemia : reheviä metsiä, matalapohjaisia jokia ja pikkukyliä, mutta nyt ne eivät häntä kiinnostaneet. Hän halusi vain päästä ajoissa perille.

Hän ajatteli naista ja ensitapaamistaan tämän kanssa. Siitä oli jo vuosia, mutta hän oli yhä yhtä rakastunut kuin silloin. Hän oli ostanut rakastetulleen muotiliikkeen ja kaksi autoa, hänellä kun oli rikkaana kauppiaana siihen varaa. Nainen oli nauttinut asemastaan, sillä hänestä tuli pikkukaupungissa hyvin tunnettu.

Kun mies saapui Devan hautausmaalle, niin hautajaiskulkue oli juuri ehtinyt sinne. Kuinka kaunis nainen olikaan maatessaan arkussa mustanharmaassa kiiltävässsä puvussaan. Se oli ollut miehen lahja hänelle, ja siitä oli pitänyt tulla hänen hääpukunsa. Mies tajusi lopullisesti vasta nyt, että hän oli menettänyt naisen, että häistä ei tulisikaan mitään. Kun arkkua laskettiin hautaan, niin ystävät joutuivat pitämään kiinni miehestä, ettei hän olisi seurannut morsiantaan.

Nainen oli lähtenyt viemään urheiluautollaan tuttavaperheen poikaa tämän kotiin maaseudulle. Tie oli suora, mutta kapea, ja sitä reunustivat isot lehtipuut, joiden rungot oli maalattu valkoisiksi. Kun nainen oli ruvennut ohittamaan edellään ajanutta, niin toinen auto oli tullut vastaan, ja hänen ajokkinsa oli törmännyt puuhun. Nainen kuoli, mutta pojalle ei käynyt kuinkaan. Sitä tämä oli ihmetellyt, miksi nainen oli kymmenen minuuttia ennen onnettomuutta avannut turvavyönsä.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Camera, camera!

Pöllähdimme bussista ulos hotellin pihassa ja läksimme ensin viemään tavaroita huoneisiimme. Olimme tulleet pieneen romanialaiseen kylpyläkaupunkiin Felixiin lähelle Unkarin rajaa. Meitä oli kaksi pariskuntaa, jotka halusimme lähteä heti katselemaan ympärillemme. Suuntasimme kulkumme varsinaisen kylpyläalueen ulkopuolelle.

Kävelimme leveää, kuoppaista tietä eteenpäin. Molemmin puolin oli matalia omakotitaloja, jotka melkein peittyivät lauta-aitojen taakse. Portit olivat kauniisti koristeltuja. Pari miestä ajoi kärryillään ohi. Muutama vanhahko nainen istui mustassa puvussaan tien vieressä olevalla penkillä juttelemassa ja käsitöitä tekemässä. Kaakattavia hanhia taapersi ojan toisella puolella. Jostakin kuului lasten ääniä.

Yhdestä talosta ryntäsi yhtäkkiä eteemme pyöreähkö, tummatukkainen nainen, jolla oli päällään punaisenkirjava pusero ja musta hame. Nainen tuli meidän luoksemme ja sanoi kysyvästi meihin katsoen:

-Camera, camera?

Haluaako nainen, että otamme hänestä valokuvan? Ovatkohan kamerat täällä harvinaisia? Nainen näytti kädellään, että tulkaa mukaan. Lähdettiin.

Nainen johti meidät lähellä olevaan pieneen, siistiin taloon. Sen makuuhuoneessa hän osoitti kaappeja ja pöytää ja paineli moneen kertaan sänkyä. Mieskin ilmaantui paikalle ja paineli sänkyä vaimonsa kanssa. Yritettiin saada selvitetyksi, että kameraa ei ole nyt mukana, mutta voimme tulla toisella kertaa ottamaan valokuvia. Saimme ajan jotenkin sovituksi. Hyvästeltiin ja lähdettiin takaisin.

Hotellimme aulassa jäin silmäilemään ilmoitustaulun antia. Kymmenkunta romaniankielistä sanaa oli käännetty ruotsiksi. Camera tarkoitti huonetta. Olisihan se pitänyt arvata. - Ei menty enää kävelemään pikkutalolle päin.

---

Romanian kielessä, joka on latinalaisperäinen kieli, sana "camera" tarkoittaa huonetta. Valokuvaustermi "camera obscura" = pimeä huone. Tapaamamme pariskunta halusi vuokrata meille huoneen, ja me taas luulimme, että he haluavat, että otamme heistä valokuvan. Sattuuhan sitä.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Pitkä ja kivinen tie

Omapahan oli vikani. Liityin Käteviin naisiin, vaikka olenkin epäkäytännöllinen, kun lähellä ei toiminut mitään muuta naisyhdistystä. Äitini oli toiminut kätevissä vuosikausia, ja sen toiminta oli minulle hänen puheistaan tuttua. Ajattelin, että jotakin voin varmaan tehdä minäkin, mutta väärässä olin: minun ei annettu tehdä mitään. Yritin silti aina ja aina uudestaan. Alussa tosin yksi kätevistä otti minut siipiensä suojiin ja pääsin jo vähän mukaan toimintaankin, mutta sitten hän muutti muualle, ja siihen se mukaan ottaminen loppui.

Kun kätevien kokouksessa kahdella kertaa kaivattiin myyjäisiin arpajaispöytään apua, niin minähän tietenkin ilmoittauduin intoa täynnä, ja minut valittiin. Mutta totuus oli toisennäköinen. Toisella kertaa minulle sanottiin, että tulin liian myöhään eikä minua enää tarvita, sillä olisi pitänyt tulla jo hyvin, hyvin aikaisin aamusta. Kukaan ei ollut sitä tullut minulle aikaisemmin kertoneeksi. Toisella kertaa tulin tarpeeksi ajoissa, eikä minua voitu sillä perusteella syrjäyttää, mutta toinen samaan tehtävään valittu hivuttautui koko ajan keskemmälle pöytää ja minä väistin vastaavasti vasemmalle, niin että loppujen lopuksi hän se myi ne arvat ja minä vain seisoin tyhjän panttina vieressä.

Vuosikertomuksiin pitäisi kaiken järjen mukaan merkitä myös merkkisuoritukset, mutta minunpa ei merkitty, ei ykkös-, ei kakkos- eikä edes kaikkein vaativinta kolmosmerkkiäkään, jota kukaan muu tuon yhdistyksen kätevistä ei ollut suorittanut.

Minut valittiin varasihteeriksi. Hienoa! Luulin, että kun varsinainen sihteeri jättää työnsä, niin minä pääsen remmiin, kun varsinaisen työni perusteella tuon asian varmasti osaisin. Mutta ei se niin ollut, vaikka tuo sihteeri minun kanssani kätevien retkellä, pitkällä automatkalla, keskustellessaan olikin ollut tuota mieltä. Valittiin uusi sihteeri. Hyvä, kun sain jäädä edes varasihteeriksi, jonka apua on tarvittu yhden kerran.

Kymmenvuotismerkkiä en saanut kymmenen vuoden kätevissä olon jälkeen kevätjuhlassa niin kuin merkki yleensä annettiin, vaan puolitoista vuotta myöhemmin tammikuun kokouksessa. Jos olisin tiennyt tuon etukäteen, niin olisin pannut silloin kätevien puseron päälleni. Nyt se merkki kiinnitettiin paksuun villatakkiini, johon se oli hankala kiinnittää ja josta se oli hankala ottaa pois. Eihän kukaan pidä jatkuvasti kätevien merkkiä villatakissaan.

Samoissa tiloissa kuin kätevät toimii myös seurakunnan eläkeläisten piiri. Pidin siinä joitakin vuosia sitten keväällä esitelmän Alli Paasikivestä, ja se oli myös jostain syytä merkitty seurakunnan lehteen. Seuraavan syksyn kätevien ohjelmaan oli merkitty minulta mitään kysymättä, että pidän esitelmän kätevissä Alli Paasikivestä marraskuussa. Menin kuin kiltti ja tottelevainen koulutyttö pitämään esitelmääni. Kun seison paikallani valmiina aloittamaan, niin lähelläni istuva kätevä sanoi niin kovaa, että varmasti kuulin, että ei tuo aihe kuulu kätevien ohjelmaan. Ensin minulle tuli paniikki ja ajattelin, että nyt kyllä häivyn. Sitten järki voitti ja jäin pitämään esitelmääni. Mutta enää en kätevissä pidä esitelmiä enkä ainakaan toistaiseksi edes mene kätevien kokouksiin. Olkoot minun puolestani.

Läheiseni ovat sitä mieltä, että ei pidä tupata, kun ei tykätä. Oikeassahan he ovat, mutta olen roikkunut mukana sukuperinteenikin takia. Äitini toimi innokkaana kätevissä, hän oli milloin puheenjohtaja, milloin sihteeri tai tavallinen rivikätevä, suoritti kaikki kolme merkkiä ja antoi ne minulle perinnöksi niin kuin samalla koko kätevien aatteen. Mutta nyt lienee minun puoleltani luopumisen aika.