tiistai 23. helmikuuta 2010

Pakko kysyä

Huomasin aikoinaan lehdessä ilmoituksen, että opaskurssille otetaan väkeä. Sinne sitten piti minunkin päästä. En kylläkään pitänyt itseäni minään tavallisena opastyyppinä, mutta kyllä kai sekaan mahtuisin. Olisihan se vaihtelua muun opiskelun ja puurtamisen välissä. Opaskerhon puheenjohtajana oli tuolloin tiukka täti, joka piti täysihoitolaa.

Historia oli ollut lempiaineitani koulussa. Nyt pääsisin kertomaan eri nähtävyyksistä ja niiden historiasta. Valmistauduin ainakin omasta mielestäni hyvin niitä kertoja varten, jolloin oli minun vuoroni kertoa jostakin nähtävyydestä.

Sitten koitti loppuhuipennuksen hetki. Kierrettiin bussilla pitkin Helsinkiä, ja kukin kurssilaisista joutui vuorollaan istumaan eteen oppaan paikalle ja kertomaan niistä nähtävyyksistä, joiden ohi ajettiin. Olin opetellut ainakin omasta mielestäni hyvin sen, mitä kurssilla oli kerrottu. Nyt se ei riittänytkään. Joku osoitti jotakin kiviröykkiötä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, ja kysyi:"Mikäs tuo on?" Hölmistyin kysymyksestä ja sanoin:" En tiedä. Ei siitä puhuttu kurssilla eikä kiertoajelulla yhtään mitään", niin kuin ei ollutkaan puhuttu. Se oli kuitenkin tenttaajien mielestä väärä vastaus ja reputin tuon vastaukseni vuoksi koko kurssin. "Tietojahan teillä kyllä on", sanoi opaskerhon puheenjohtaja ja lisäsi vielä lopuksi:"Meidän oli pakko kysyä." Nyt en ymmärtänyt yhtään mitään. Oliko pakko kysyä jotain sellaista, josta en tietäisi, että voitaisiin reputtaa minut? Siltä se ainakin tuntui. ( Nyt kun olen yrittänyt etsiä tietoja tuosta kiviröykkiöstä, joka muistaakseni oli Lehtisaaressa, en ole sattunut löytämään. Onkohan ne kivet jo viety jonnekin muualle? Täytyypä kesällä käydä sielläpäin ajelemassa. )

Pääsin tuosta reputtamisesta huolimatta yhden matkatoimiston kautta toimimaan joitakin kertoja oppaana kiertoajeluilla. Ainakin yhdellä kerroin saksalaiselle ryhmälle saksaksi nähtävyyksistä. Bussin kiertely ja kaartelu, hidastaminen ja pysähtely ei kuitenkaan tuntunut mitenkään mukavalta. Siksi lopetinkin oppaana olon lyhyeen. Varsinaisessa ammatissani olen saanut opastaa ja neuvoa ihan kylliksi eikä sitä ole tarvinnut tehdä liikkuvassa bussissa.

tiistai 2. helmikuuta 2010

Roppakaupalla omenoita

Lapsuudenkodissani maalla oli isohko puutarha ja siinä monia omenapuita. Me lapset kiipeilimme niissä, vaikka eivät vanhempamme siitä oikein pitäneet. Naapurin pojat kävivät iltamyöhään muutaman kerran varastamassa omenoita, mutta kun äiti huomasi sen, niin hän kutsui pojat kylään ja antoi heille niitä aimo määrän lahjaksi. Siihen se varastelu loppui ainakin sillä kertaa.

Tuli sitten oikein kylmä pakkastalvi ja ihan kaikki omenapuut paleltuivat. Mutta ei se mitään, hankittiin uudet taimet paleltuneiden puiden tilalle. Mutta ei niistä koskaan tullut yhtä isoja ja yhtä täynnä omenoita olevia puita, kuin aikaisemmat olivat olleet, eikä niissä edes tehnyt mieli kiipeillä. Ne jäivät laihoiksi ja vähäomenaisiksi puiksi.

Salia lämmitettiin vain vähän paitsi jos oli tulossa vieraita. Sinne vietiin talven ajaksi iso pyykkikori, jossa omenoita pidettiin. Niitä sai käydä sieltä hakemassa ja syömässä. Niin meillä oli joulunakin omien puiden omenoita. Mutta se oikein kylmä pakkastalvi muutti tilanteen.

Nykyisin ostan omenat kaupasta. Tuttavallani on kylläkin omakotitalonsa vieressä pari omenapuuta, joista pudonneita omenoita hän antaisi mielihyvin lahjaksi. Mutta hänen luokseen on sen verran matkaa, että sinne pitäisi mennä bussilla tai omalla autolla. Omenat pitäisi kerätä puiden alta muovikassiin ja sitten syödä kotona niitä suurin piirtein joka päivä, etteivät ne ehtisi pilaantua. Miksi nähdä se vaiva, kun lähikaupasta voi ostaa muutaman omenan kerrallaan eikä silloin jää edes kenellekään kiitollisuudenvelkaan? Sitä paitsi en tiedä, minkä verran taustalla vaikuttaa myös se, että kun kotonani oli omenoita omasta takaa, niin koen itseni vähän kuin kerjäläiseksi, jos menen jonkun muun puutarhaan keräämään itselleni omenoita puiden alta.