lauantai 17. syyskuuta 2011

Kun pari lääkäriä hepulin sai

Olin menossa kylpyhuoneeseen pesemään hampaitani ennen lähtöä hammaslääkärin luo, kun sain kovan hikoilukohtauksen ja kasvoni tulivat ihan märiksi. Luulisin, että se oli käyttämäni unilääkkeen sivuvaikutus, jollaista minulla ei ole ollut koskan aikaisemmin. Sain kuivata kasvojani moneen kertaan, ennen kuin hikoilu loppui. Hampaitani en ehtinyt lainkaan pestä, vaan jouduin lähtemään ensi kertaa eläessäni hammaslääkärille pesemättömin hampain.

Arvasin kyllä, että jotakin sanomista siitä tulee, mutta en minkälaista. Kun avasin hammaslääkärin luona suuni ja hammaslääkäri huomasi, että en ollut ennen lähtöä pessyt hampaitani, niin seurauksena oli kovaääninen hepuli, josta ei tahtonut tulla loppua. Hän ensin haukkui minut pataluhaksi ja seuraavaksi kehotti minua menemään apteekkiin ostamaan hammasharjan, aivan kuin minulla ei olisi kotona hammasharjaa. Tottelevaisena ihmisenä tein tietenkin niin kuin hän halusi ja menin apteekkiin, mutta kun siellä ei ollut hänen suosittelemaanasa hammasharjaa, niin ostin seuraavaksi parhaan. Se nyt vielä olisi puuttunut, että olisin kiertänyt apteekista apteekkiin etsimässä juuri hänen suosittelemaansa hammasharjaa.


Kun hammaslääkärissä käynnin jälkeisenä päivänä menin terveyskeskuslääkärin vastaanotolle saamani ajan mukaisesti, niin tuo lääkäri korotti ääntään ja alkoi puhua minulle kovaan ääneen, aivan kuin olisin vanha ja kuuro enkä ymmärtäisi paljon mitään.

On totta, että kuuloni on iän myötä huonontunut, mutta ei sentään siinä määrin kuin lääkäri antoi ymmärtää. Järki minulla on onneksi edelleen tallella. Ainoa terveyteeni liittyvä ongelma sillä hetkellä oli se, että en saanut enää hänen määräämällään Zopinox-nimisellä nukahtamislääkkeellä nukutuksi, vaan olin valvonut ja hikoillut monena yönä suuren osan yöstä. Kävi kuitenkin niin, että tuon lääkärin mielestä minun on nukuttava hänen aikaisemmin määräämillään lääkkeillä, ja sillä sipuli, mitään uutta lääkettä hän ei määrännyt.

Menin yksityislääkärille. Kohdalleni sattui mukavantuntuinen maahanmuuttajalääkäri, joka armahti minua ja kirjoitti nukahtamislääkereseptin.

sunnuntai 7. elokuuta 2011

Älkää enää tulko vastaanotolleni

En tahtonut saada muutamana yönä millään nukutuksi unilääkkeestä huolimatta. Päätin eilen lähteä terveyskeskukseen ja puhua jollekin lääkärille ongelmastani. En ollut varma, selviytyisinkö väsyneenä tuosta urakasta, mutta läksin kuitenkin matkaan. Onneksi terveyskeskus ei ollut kaukana. Voimille tuo lyhytkin matka kuitenkin otti.

Kerroin terveyskeskuksessa tilanteestani naisvirkailijalle ja kysyin, olisiko kellä hyvänsä lääkärillä aikaa minulle. Sain myöntävän vastauksen. Yhdellä lääkärillä oli juuri sopivasti aikaa. Menin yläkertaan ja odotin sen huoneen ulkopuolella, missä lääkäri oli. Vähän ajan kuluttua nuori mieslääkäri avasi oven ja kutsui minut sisään. Selitin tilanteeni, ja lääkäri kirjoitti reseptin. Pöydän alta näkyivät lääkärin paljaat sääret. Kun läksin pois, niin lääkäri sanoi:"Älkää tulko enää minun vastaanotolleni vaan menkää omalääkärinne luo." Minähän olin mennyt sen lääkärin luo, jolle oli ollut vapaa aika.

Kävin ostamassa apteekista lääkkeen, sain Ketipinox-nimistä lääkettä 10 tablettia. Eihän siinä mitään, mutta kun luin ohjeen, niin sain tietää, että Ketipinox kuuluu psykoosilääkkeisiin, ja sitä käytetään skitsofrenian hoitoon. Huh! Lääkkeen pakkausselosteessa sanottiin, että skitsofrenian oireita ovat mm. aistiharhat ja oudot ja pelottavat ajatukset. Eipä minulla ole kumpiakaan. Kaksisuuntaisen mielialahäiriön oireita ovat mm.kiihtynyt ajatuksenjuoksu ja liiallinen energisyys, ja Kepinor-tabletit lievittävät näitä oireita. Ei minulla ole mitään noista oireista. En ole vain saanut kunnolla nukutuksi.

Taidan jättää käyttämättä nuo psykoosilääkkeet, mennä omalle terveyskeskuslääkärilleni ja yrittää unohtaa koko tuon onnettoman lääkärissäkäynnin.

sunnuntai 5. syyskuuta 2010

Roikkuvat hiukset

En enää kestänyt katsella roikkuvia hiuksiani. Ei muuta kuin soittamaan ja varaamaan aika Mäen kampaamosta, jossa olen käynyt hoidattamassa hiuksiani jo parikymmentä vuotta. Kun olin lähdössä kampaajalle, niin pysäkillä juttelin tutun vahtimestarin kanssa niin innoissani, että olin vähällä jäädä paikalle tulleesta bussista. Ehdin viime hetkellä mukaan ja kävelin tyytyväisenä sisään.

Aloin kuitenkin ihmetellä, kun bussi kääntyi risteyksestä oikealle ja jatkoi matkaa sillan yli. Hyvänen aika sentään, minähän olen noussut väärään bussiin! Ei muuta kuin painamaan nappia ja rientämään bussista ulos lähimmällä pysäkillä joen toisella puolella. Sieltä aloin ravata puolijuoksua takaisinpäin. Keskeneräiset tietyöt hidastivat kulkemista eikä yhtään sopivaa bussia sattunut tulemaan. Jatkoin kuitenkin itsepintaisesti matkaa. Minähän menen kampaamoon ja selitän, miten kävi, ajattelin.

Olin sovitusta ajasta pahasti myöhässä, kun ehdin perille. Nuori kampaaja oli kuitenkin odottanut minua. Muita ei koko isossa kampaamossa ollutkaan. Hiukseni leikattiin ja värjättiin ja mehua ja keksejäkin tarjottiin. Mutta hinta oli vielä kalliimpi kuin viime keväänä samassa kampaamossa käydessäni. Keväällä maksoin samasta työstä 64,80 ja nyt jo 78,20 euroa. Täytyypä käydä jolloinkin kysymässä, olisiko kadun toisella puolella olevassa pikkukampaamossa vähän edullisempi hinta. Tämä kampaamo taitaa ajan mittaan olla turhan kallis minun kukkarolleni.

sunnuntai 22. elokuuta 2010

Vierailulla

Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.

Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.

En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.

sunnuntai 15. elokuuta 2010

Menisinkö Omenapuuhun?

Entinen työtoverini Anita soitti tänään ja sanoi, että taas on tullut vuotuisen tapaamisen aika, jos jotakuta entistä työtoveria suinkin vain kiinnostaa. Tapaaminen olisi huomenna ravintola Omenapuussa puolelta päivin. Hän menee joka tapauksessa paikalle, muista hän ei tiedä.

Olen ollut aikaisemmin pari kertaa tällaisessa työtoverien tapaamisessa. Ensimmäisllä kerralla meitä riitti kolmeen pöytään. En tiedä, mistä muissa pöydissä keskusteltiin, mutta siinä pöydässä, jossa minä olin, ryhdyttiin turhan perinpohjaisesti repostelemaan yhden työtoverin avioliittoja, hän oli nimittäin ollut useampia kertoja naimisissa.

Kun vuosi sitten olin tällaisessa tapaamisessa, meitä oli vain kolme naista paikalla. Aika kului ihan mukavasti rupatellessa. Kun pois lähtiessämme kävelimme asemalle päin, niin ohitimme nuoren, polvillaan olevan romanialaisen kerjäläisnaisen, jolle annoin vähän rahaa. Sanoin hänelle muutaman sanan. Hän katsoi ihmeissään, kun puhuin hänen äidinkieltään.

En ole varma, menenkö huomenna tapaamaan Anitaa kello 13:ksi. Hänet joutuisi etsimään ravintolasta. Anitan tapaisin kylläkin mielelläni, mutta tuohon aikaan minulla ei ole vielä aamiaisen jälkeen ehtinyt tulla nälkä, niin että turhaan tilaisin jonkin ruoka-annoksen. Sitä paitsi mietin, mistä keskusteltaisiin, sillä en ole viime aikoina matkustellut enkä tehnyt muutenkaan mitään erikoista, mistä voisin kertoa.

sunnuntai 8. elokuuta 2010

Vilukissa ja kuumakalle

Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.

Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.

sunnuntai 4. heinäkuuta 2010

Omaisuus kelpaa, äiti ei

Taas on kesä ja ihmiset rientävät iloisin mielin omille tai vuokraamilleen mökeille. Minäkin menisin, jos voisin, mutta kun en voi tai ainakin siltä nyt tuntuu. Ehkä kirjoitan joka vuosi vain vähän eri sanoin tämän saman tarinan, sillä en taida päästä tämän asian yli kovin helposti, ehkä en pääse koko loppuelämäni aikana.

Vahempani halusivat olla hyvin tasapuolisia meitä lapsiaan kohtaan. Siksi he miettivät valmiiksi, mitä meistä kukin saisi perinnöksi. Neljä lapsista saisi rantatontin ja yksi kotitilan päärakennuksen rantoineen ja rantasaunoinen. Metsä jaettaisiin kaikkien viiden kesken.

Vanhempani läksivät varta vasten veneellä kanssani valitsemaan minulle rantatonttia. Minä tiesin, minkä haluaisin: järvenrantatontin tutun, pitkän niemen kainalosta. Vanhempani lupasivat sen minulle. Mökkipaikka minulla siis oli, mutta ei rahaa rakentaa mökkiä, paitsi jos ottaisin pankkilainan. Silloin pojallani Hansilla oli asiaan ratkaisu: hän rakennuttaisi palstalleni mökin, jossa minäkin pääsisin käymään. Minä uskoin tuohon lupaukseen. Ei olisi pitänyt!

Minulta haettiin nimikirjoitus, joka piti kirjoittaa Järvelän pihassa auton katon päällä pidettyyn paperiin. Hansilla ei ollut niin paljon aikaa, että olisi voitu mennä Järvelään sisälle pöydän ääreen kirjoittamaan. Siitä paperista ei ole annettu minulle edes mitään kopiota.

Mökki rakennettiin, mutta se on vain Hansin ja hänen perheensä mökki, jossa ei minun käymistäni ole katsottu suopein silmin. Kun olin mieheni kanssa kahdestaan mökillä käymässä ensimmäistä kertaa, niin tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: Sähkö oli käsketty katkaista lähtiessä pääkatkaisijasta, mutta kun tehtiin juuri niin, kuin oli pyydetty, niin pakastimessa olleet ruoat sulivat. Miksi siis tuo käsky, kun kerran tiedettiin, että pakastin ei ollut tyhjä? Tapahtuneesta tuli joka tapauksessa hyvä syy olla laskematta minua ja miestäni enää koskaan mökille. Tänä kesänä tuo mökki on vuokrattu entisen mieheni kasvatussisaren pojalle.

Kun menin täällä kaupungissa kerran kutsumatta soittamaan lähellä asuvan poikani kaupunkiasunnon ovikelloa, niin minut kyllä pyydettiin sisään ja eteeni tuotiin mehulasi. Siinä kaikki. Minulle ei pidetty lainkaan seuraa, vaan sekä poikani että hänen vaimonsa linnoittautuivat koko paikallaoloajakseni keittiöön. Join mehuni ja odotin, odotin ja odotin. Minun olisi kai pitänyt ängetä itseni keittiöön, mutta sellainen änkeäminen on minulle vierasta. Kun ei ketään alkanut kuulua, niin kävelin eteiseen ja aloin pukea takkia ylleni. Siinä vaiheessa minulle käytiin sanomassa hei, siinä kaikki.

Minulle ei vastata, jos kirjoitan eikä keskustella, jos soitan. Minulle ei läheteä edes joulu- tai syntymäpäiväkortteja. Surullista! Omaisuus kelpaa, mutta äiti ei. En edes tiedä tehneeni mitään sellaista, mistä moinen käytös voisi johtua.