keskiviikko 29. huhtikuuta 2009

Isompi vyötärö

Nuorena on niin kovin herkkä kaikenlaisille sanomisille, niin olin minäkin. Jotkin tilanteet sanomisineen jäivät mieleen koko loppuiäksi, vaikka ei itse edes haluaisi. Niin vain oli.

Pidin koripallosta ja pesäpallosta, mutta en erikoisemmin tavallisista voimistelutunneista, kun se oli meillä silloin paljolti vaihtoaskel-hyppy- voimistelua salin toisesta päästä toiseen päähän. Lukion toisella jouduin hankkimaan silmälasit, mikä hankaloitti varsinkin lempilajini, koripallon, pelaamista.

Pukuhuoneessa saatettiin sanoa paljoakaan ajattelematta luokkatoverille, mitä sylki suuhun toi. Liisa, minua paljon muodokkaampi luokkatoveri, nousi kesken vaatteiden vaihdon seisomaan penkille, puristi kaksin käsin vyötäröään ja sanoi hivenen ivallisesti minulle:" Minun vyötärönikin on isompi kuin sinun rinnanympäryksesi." Noin varmaan silloin oli, mutta pitikö se sanoa kaikkien kuullen ääneen?

Tuo entinen luokkatoveri esiintyi pitkään yhdessä television suositussa keskusteluohjelmassa. Mutta sitten hän sai potkut sanomisensa ja elehtimisensä takia, kun oli ollut puhe Amerikan nykyisestä presidentistä. En ihmettele sitä, että noin kävi, vaan ennemminkin sitä, että hänen tyylinsä ei ollut iän myötä yhtään muuttunut.

tiistai 28. huhtikuuta 2009

Kerttu tuli käymään

Kerttu on syntynyt maanviljelijäperheeseen, ja hän on nuorin lapsista. Häntä ei koulunkäynti eikä opiskelu ole koskaan kiinnostanut pennin vertaa. Siksipä hän joutuukin tuplaaamaan kaupallisen koulun toisen luokan, vanhemmat kun toivovat, että kaikilla lapsilla olisi edes jokin ammatti.

Hän mielii maailmalle, ja maailmalle hän lähtee, ensin Saksaan ja sitten Amerikkaan, suurten toiveiden maahan. Hän asettuu aluksi asumaan suurkaupunkiin, josta hänestä on kertomisen arvoista se, että että kaupat ovat auki yötä päivää ja että kadulla ei saa missään nimessä mennä auttamaan ketään apua tarvitsevaa, ettei joudu samalla itse ryöstetyksi.

Hän muuttaa aavikon keskellä olevaan pelikaupunkiin, jossa hän elättää itsensä kasinoita siivoamalla. Yhä hän tulee intoa puhkuen joka kesä käymään kotimaassaan ja asuu yksin huonokuntoisessa lapsuudenkodissaan, kun vanhemmat ovat kuolleet ja talo on jäänyt tyhjäksi. Hän nukkuu vanhassa vinttikamarissa, jossa on vain sänky ja vanha lipasto, jonka päällä on muutama posliiniesine.

Kun hänen sisarensa vielä vietti kesiään samassa talossa ja vei hänen huoneeseensa hänen alakertaan unohtamiaan tavaroita ja kertoi, että huoneessa olisi ollut omituinen haju, niin siitä Kerttu riehaantui. Hän haastoi sisarensa oikeuteen. Olihan puhuttu huoneen omituisesta hajusta ja pienet posliiniesineetkin oli siirretty johonkin muuhun paikkaan.

Syyttäjä sai asian tutkittavakseen ja totesi vain lakonisesti, että ei ole näyttöä mistään rikoksesta. Siihen kuivui se juttu, mutta kuka tietää, milloin uusi on tulossa. Sisar haluaa pysyä joka tapauksessa Kertusta kaukana, eläköön miten sitten elääkin.

lauantai 25. huhtikuuta 2009

Näistä tarinoista

Olin kahdeksan vuotta sitten työväenopiston kirjoittajakurssilla. Meitä osallistujia oli toistakymmentä, ja meillä oli asiantunteva ja erittäin mukava ohjaaja, kirjailija ammatiltaan. Joka kerraksi piti kirjoittaa jokin tarina ja lukea se kokoontumisissamme ääneen. Ohjaajamme otti tekstimme kotiinsa luettavakseen ja palautti ne tekemiensä merkintöjen kera seuraalla kerralla.

Aloitin täällä näillä kirjoittajapiirissä kirjoittamillani tarinoilla. Ajattelin niin, että niiden innoittamana kirjoittelen tänne lisää samantyylisiä tarinoita. Mutta ei se niin helposti käy. Kirjoitan kyllä uusia tarinoita, mutta en samantyylisiä kuin tuon innoittavan kurssin aikana. Uusissa ei ole samaa lennokkuutta kuin noissa kurssin aikaisissa. Mutta ehkä sekin vielä löytyy. Toivottavasti.

Olen kirjoittanut tänne kaikkiaan 26 tarinaa. Niistä kirjoitin tuon kurssin aikana 19 ja uusia on tähän mennessä seitsemän.

tiistai 21. huhtikuuta 2009

Irronnut tappi

Kansakoulussa ollessani asuin kotonani vanhempieni ja sisarusteni kanssa paitsi ensimmäisen vuoden koulun lähellä asuvan leskirouvan luona. Silloinhan ei ollut mitään koulukuljetuksia. Koulumatka oli ympäri kiertäen viisi ja suoraan järven poikki kaksi kilometriä. Kouluun menin syksyisin ja keväisin veneellä sisarusteni ja naapurin lasten kanssa. Jokainen meistä osasi uida eikä silloin nuorena pelottanut edes tuulisella ilmalla. Talvella mentiin suksilla tai kävellen.

Muistan aina sen kerran, kun minun ollessani peränpitäjänä heinätukosta tehty tappi irtosi ja veneeseen alkoi tulvia vettä. En ehtinyt edes säikähtää, kun vaistomaisesti otin kengän jalastani ja panin jalkani reiän päälle, niin että veden tulo veneeseen lakkasi. Niin päästiin koulun rantaan.

Ei se tapaus ole tullut uniin, mutta pieni pelko siitä jäi vesillä liikkumista kohtaan. Nyt minua ei enää saisi veneeseen kuin tyynellä ilmalla tai vain hyvin vähäisen tuulen puhaltaessa. Niin paljon olen vieraantunut veneellä liikkumisesta.

Uppeluksissa

Ensimmäinen lapsuudenkotini oli mummini luona. Siellä olin siihen asti, kunnes menin kansakouluun. Siinä talossa, jossa mummi asui poikansa perheen luona, oli kauppa, posti ja kylän puhelinkeskus. Siksi siellä toisinaan oli aikamoinen vilske. Iltaisin oli rauhallista, ja nukahdin iltarukouksen luettuani käsi turvallisesti mummin kädessä.

En osannut vielä uida, mutta polskuttelin mielelläni rantavedessä kapean laudan päällä maaten. Muistan aina sen, kuinka luiskahdin laudan päältä ja jouduin uppeluksiin. Siellä veden alla olo tuntui niin ihanalta, että sinne olisi ihan hyvin voinut jäädä. Mutta halusin mummin luo, halusin pois. Polskin ja pärskin jaloillani ja käsilläni ja pääsin takaisin rantaan. Nousin nopeasti vedestä ja juoksin mummin luo.

lauantai 18. huhtikuuta 2009

Koulussa vieraassa kaupungissa

Kun olin käynyt kotikylässäni kuusi vuotta kansakoulua, menin innoissani pyrkimään Jyväskylän yhteislyseoon ja onnekseni pääsin. Asuin sukulaisten luona. Heillä oli iso asunto. Ensin sain nukkua pienessä makuualkovissa, mutta tilanne muuttui, kun yksilapsisen perheen opettajaäiti halusi sen omaksi makuusopekseen. Aviomies joutui nukkumaan yksin isossa makuuhuoneessa, minä ja kotiapulainen keittiöön yöksi tuoduissa sängyntapaisissa. Perheessä oli yksi lapsi, 18-vuotias Valtteri, joka oli viimeisellä luokalla lyseossa. Hänen kaverikseen oli otettu toinen samanikäinen koulupoika.

Tullessani ulkoa sisään Valtteri riensi yli-innokkaana auttamaan takkia pois päältäni. Kun ruokapöydässä istuessamme olin jo syönyt lautaseni tyhjäksi, niin hän tarjosi heti lisää. Minä onneton en kehdannut olla ottamatta, vaikka ei nälkä ollutkaan. Tuntui nololta, kun muut joutuivat odottamaani. Olohuoneessa Valtteri sanoi minulle:"Painas tästä", ja kun painoin kirjoituspöytää hänen toiveensa mukaisesti, niin pöytälamppuun syttyi valo.

Kun joskus koti-ikävää potiessani ja keskusteluseuraa kaivatessani menin oveen ensin koputettuani poikien huoneeseen, niin Valtteri otti minusta kiinni, kääri minut mattoon ja työnsi sängyn alle. En päässyt pois, vaikka kuinka yritin. Minulla oli hame päälläni, ja pelkäsin, että housuni näkyvät. Ei hän pitänyt minua siellä kovin kauan, mutta alentavalta se kuitenkin tuntui.

Olin ollut kansakouluaikoinani vilkas ja innokas lapsi, joka lausui mielellään ja esiintyi monissa juhlissa. Nyt minusta tuli arka ja ujo.

Ylioppilaaksi päästyään Valtteri läksi opiskelemaan lääketiedettä, ja hänestä tuli psykiatri. Minä läksin myös opiskelemaan ja valmistuin omaan ammattiini. Onneksi en ole koskaan tarvinnut psykiatria, sillä en voisi mennä vastaanotolle. Ei kai se kaiken kokemani jälkeen ole mikään ihme, vaikka ei yleistää saisikaan.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Hortensia ja Melchior

Prinsessa Hortensia asettui taloksi kuningas Krastun linnaan. Hän sai asuttavakseen alakerran pienemmän salin, jonka jykevän takan ääressä hän viihtyi ensi alkuun hyvin, mutta alkoi sitten kaivata vilskettä elämäänsä, sillä synkeä talo oli kovin hiljainen.

Viisas kuningatar Vienna kulutti aikaansa mieluummin omissa oloissaan tutkimustensa parissa eikä hänellä ollut Hortensialle paljoakaan aikaa. Olihan linnassa palvelijoita, mutta he tekivät töitään, ja mitä vähemmän heidän läsnäoloonsa kiinnitti huomiota, sitä parempi. Mutta jos Hortensia sattui sille päälle, niin komennot kajahtelivat ilmassa ja kiirettä sai pitää joka iikka. Äkseerauksen lopuksi kaikui hänen remakka naurunsa pitkin linnan käytäviä.

Linnan takana oli suuri puutarha, jonka viivasuorilla käytävillä kunings Krastu käyskenteli joka päivä. Niin oli henkilääkäri määrännyt. Joskus Hortensia oli hänen seuranaan, mutta pian hän tympääntyi tyyten hitaisiin kävelyretkiin.

Linnan keittäjällä oli poika nimeltä Melchior, jonka isästä ei ollut paljon muuta tietoa, kuin että tämä oli hevoskauppias ja sukunimeltään Weisswernicht. Pojasta oli kasvanut pitkä ja komea mustatukkainen mies, jonka apua tarvittiin linnassa jatkuvasti, sillä hän osasi vähän kaikkea. Kun pidettiin suuret juhlat, niin hän pystytti juhlaköynnökset, rakensi esiintymislavan, auttoi tarjoilussa ja kävi vetäisemässä viulustaan pari säveltä musikanttien mukana. Sanottiin, että hänessä oli mustalaisverta, mutta ei sitä kukaan tiennyt aivan varmasti.

Hortensia seurasi ensin aikansa kuluksi katseellaan joka paikkaan ehtivää miestä, mutta alkoi sitten yhä enemmän tarvita tämän apua. Milloin Melchior sai viedä hänet kuningas Krastun vaunuilla vierailulle, milloin tietäjän luo neuvoja kysymään, milloin pelkästään pitkälle huviajelulle. Mies hoiti työnsä, mutta säilytti viileän kohteliaan asenteensa. Mitä välinpitämättömämmältä hän tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi Hortensian kiinnostus ja innostus.

Viimein Hortensia hermostui täysin ja puuskahti:
- Etkös sinä, jukupliut, tajua, että minun lisäkseni saisit ison osan valtakuntaa.

Melchior pysäytti vaunut, kääntyi katsomaan vaaleatukkaista, vähän pulleaa kyydittäväänsä ja totesi:
-Arvon prinsessa, minä kiitän kunniasta, mutta tiedättehän, naimisiin ei mennä rahasta vaan rakkaudesta. Sitten hän jatkoi tyynesti matkaa.

Hortensia hieroi käsiään hermostuneena yhteen . Kuningas Krastulle hän kertoi, että ajomies ei tiennyt paikkaansa, vaan oli alkanut viestittää hänelle halukkuuttaan hempeisiin hetkiin. Silloin Melchior sai lähteä linnasta, sillä tietenkin Hortensia puhui totta. Niinhän hän aina teki.

maanantai 13. huhtikuuta 2009

Mitäs huolia sinulla nyt on?

Kaipasin toimintaa ja etsin yhdistystä, johon voisin liittyä. Menin työväentalolla kokoontuvan yhdistyksen tilaisuuteen muina miehinä. Suuri sali oli täynnä väkeä. Toisessa päässä oli esiintymislava ja toisessa päässä kahvilan tapainen, tuolit siinä välissä. Lausuntaryhmä tuntui kaikkkein kiinnostavimmalta ja liityin siihen. Lausuminen oli ollut nuoruuteni rakas harrastus. Olin esiintynyt monenmonissa juhlissa. Innostuin kovasti jo pelkästä ajatuksesta, että nyt voisin jatkaa lausumista.

Meidät kutsuttiin esiintymään Lohjalle. Lausuntaryhmää veti lapseton pariskunta, joka oli koko työelämänsä työskennellyt laivoilla. Heidän kauniissa, isossa rivitalossaan me muut odotimme lähtöä ja pääsyä kyydissä esiintymispaikalle sillä aikaa, kun johtajapari käväisi syömässä toisessa huoneessa. Edes mitään juotavaa ei meistä kukaan tullut pyytäneeksi eikä saaneeksi. Talossa talon tavalla.

Minun lausuntaryhmässä käymiseeni tuli pakosta tauko. Oli hankalat ja rasittavat vanhempieni jälkeenjättämän maaomaisuuden jakokoukset toisella puolella Suomea, ja niissä oli pakko käydä, jos halusi pitää puolensa. Olin rasittunut ja väsynyt ja muutama lausuntaryhmän harjoitus jäi väliin. Kun sitten menin harjoituksiin ja yritin selittää asiaa, niin minulle vastattiin vähätellen:"Mitäs huolia sinulla nyt on?" Eihän minulla voinut olla huolia. Siihen jäi lausumisharrastukseni.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Avulias prinsessa Sirilena

Prinsessa Sirilena oli pieni iloinen tyttö, jolta puuttui edestä kaksi hammasta. Se ei häntä haitannut eikä estänyt nauramasta aina, kun mieli teki. Hän pelasi innoissaan kaikenlaisia pelejä, joista varsinkin muistipelissä hän oli lyömätön mestari. Hän oli jäätelön suuri ystävä ja söi itsensä kipeäksi, ellei joku estänyt. Hän rakasti musiikkia, soitti huilua ja lauloi kilpaa kenen hyvänsä kanssa.

Hänellä oli samanikäinen pikku ystävätär, ja he leikkivät yhdessä sisällä ja ulkona. Heidän keinuessaan pihalla tuli puiston varjoista mies, joka kysyi:

- Kuulkaas, hienot rouvat, missäs minä oikein olen? Tytöt hämmästyivät, mekö muka hienoja rouvia, ja alkoivat sitten hihittää eivätkä tahtoneet saada nauruaan millään loppumaan.

Yhtäkkiä Sirilena tajusi, kuka mies oli: kuningas Krastu, hänen äitinsä eno. Hän riensi heti kertomaan äidilleen, joka oli tullut pihalle katsomaan, mutta ei siellä enää ollut ketään. Kuningas oli varmaan lähtenyt päiväkävelylle yksinään, sillä niin voivat kuninkaallisetkin tässä valtakunnassa tehdä. Hänen muistinsa oli alkanut huonontua eikä hän aina tiennyt, missä oli ja kenen kanssa puhui. Alamaisille oli vain sanottu, että siihen ei pidä kiinnittää mitään erityistä huomiota.

Kun Sirilena juoksi keltaisen talon luo, jossa asui hänen toinen ystävättärensä, niin ovesta autettiin juuri ulos kuningas Krastua. Tämä oli taas eksynyt väärään paikkaan. Eihän tästä mitään tule, Sirilena ajatteli, kuningas ei taida osata lainkaan kotiinsa. Hän otti kädestä laihaa, valkotukkaista miestä ja talutti tämän linnaan, jossa viisas kuningatar häntä jo odotti.

Linnassa oli myös kuninkaan sisar, prinsessa Hortensia, joka oli tullut käymään kaukaa merten takaa. Hän keitteli isossa padassa keittoaan ja höpisi itsekseen. Sirilena hiipi hiljaa sisään ja luikahti tupaan, josta ääni kuului. Kukaan ei kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Hortensia poltteli onnensavukkeitaan ja sekoitti toisella kädellä pataansa. Hän puhua posmitti yksitoikkoisella äänellä:

-Jos minä sanon jollekulle, että sen on lopetettava touhunsa, niin sen on tapahduttava. Muuten minä vedän sen oikeuteen, niin että se tokenee ja uskoo, mitä minä puhun. Ja kaikki ulkomaalaiset minä määrään karkotettaviksi kuningas Krastun valtakunnasta. - Hän tuntui unohtaneen kokonaan, että kaukana merten takana, jossa hän asui, hän itse oli ulkomaalainen.

Näitä touhuja Sirilena katseli vähän aikaa hiiskumatta. Sitten hänen kasvoilleen levisi veitikkamainen ilme. Hän sieppasi pöydältä suola-astian, hiipi hiljaa Hortensian taakse ja kaatoi pataan koko sen sisällön. Tulee ainakin tarpeeksi vahvaa, hän tuumi mielessään ja livahti Hortensian tarttumaaan yrittävien käsivarsien alta. Hortensia jäi manaamaan keittonsa pilaantumista, mutta Sirilena hyppeli iloisena pois linnan alueelta.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Onnen kantamoinen





Kylän talot nököttivät molemmin puolin tietä parin kilometrin matkalla. Autoja ajoi harvakseltaan tietä pitkin. Ne joutuivat varomaan leikkiviä lapsia, tielle yhtäkkiä tupsahtavaa hanhilaumaa tai hevoskärryjä. Yksi kylän pojista oli ollut jo jonkin aikaa kadoksissa. Talojen pihoilla ja ikkunaverhojen takana pohdittiin, mitä oli tapahtunut.

Poliisi ilmaantui kylään ja paineli pojan vanhempien kotiin. Hän kertoi, että muutaman kilometrin päästä oli löytynyt onnettomuuden uhri, joka pitäisi tunnistaa. Vanhemmat läksivät mukaan, isä pystyi vain nopeasti vilkaisemaan vainajaa, äiti ei senkään vertaa. Vaatteet näyttivät heistä tutuilta. Kyllä sen täytyi olla heidän poikansa.

Hautajaiset järjestettiin hetimiten. Pitihän poikapolo saada maan poveen. Kun arkkua oltiin surusaatossa kantamassa hautausmaalle, ilmaantui poika paikalle ja ihmetteli, mistä oikein on kysymys. Hänhän on elossa.

Annas olla. Muistettiin, että yksi kylän pojista on parhaillaan matkalla. Entäpä jos hän oli palaamassa kotiin ja joutunut onnettomuuteen. Ei muuta kuin muuttamaan kulkueen suuntaa. Eihän hautajaisia voi pitää vanhempien tietämättä.

Avonainen arkku kuljetettiin luultuun surutaloon. Ohut sideharso oli pantu peittämään vainajan kasvoja. Vanhemmat olivat valmistautuneet toivottamaan poikansa tervetulleeksi matkalta. He säikähtivät kulkueen tullessa pihaan, isä sai sydänkohtauksen ja kuoli, äiti jouduttiin viemään sairaalaan. Kulkue palasi takaisin hautausmaalle.

tiistai 7. huhtikuuta 2009

Haaveita

Lainasin kirjastosta pari kirjaa ja aloin kävellä kotiinpäin. Oli keväisenraikas ilma. Pari autoa hurahti ohitseni. Toinen niistä kääntyi pienelle sivukadulle. Kun olin päässyt pääkadun toiselle puolelle kukkakioskin luo, niin seuraani lyöttäytyi koulutyttö, joka iältään oli kymmenen vuoden kieppeillä. Hän alkoi kävellä rinnallani samaa vauhtia kanssani.



"Kun tulen isoksi, menen kauppaan töihin", tyttö sanoi. "Minä taas ajattelin, kun olin vähän vanhempi kuin sinä nyt, että kun minusta tulee iso, niin lennän yksin lentokoneella ympäri maailmaa ja kirjoitan matkoistani juttuja lehtiin", minä jatkoin keskustelua. "Olen lukenut naisesta, joka teki juuri noin."



Tyttö ja minä jatkoimme matkaa hyvässä yhteisymmärryksessä ja puhuimme kumpikin lisää omasta haaveestamme. Kuinka helppoa meidän olikaan keskustella! Ikäero ei tuntunut missään.

Minun haaveeni ei ole toteutunut, mutta tuon tyttösen haave voi hyvinkin toteutua.



Täytyy kyllä sanoa, että ei minusta olisi ollut yksinlentäjäksi, kun en ymmärrä lentokoneen nippeleistä ja nappeleista yhtään mitään. Mutta kukas kieltää haaveilemasta!

maanantai 6. huhtikuuta 2009

Avattu turvavyö

Mies lähti matkalle heti puhelinsoiton saatuaan. Hän ajoi niin kovaa kuin uskalsi ja ohitteli surutta edellään ajavia. Hän pysähtyi Unkarin puolelle päästyään syömään isoon ulkoilmaravintolaan. Viereisestä pöydästä kuului lasten mekastusta ja aikuisten hyssyttelyä. Hän ei kiinnittänyt siihen paljon mitään huomiota. Ruokaa hän näykki kuin muodon vuoksi ja jatkoi sitten matkaa.

Tie jatkui suorana halki tasaisen maiseman. Vieressä näkyi peltoja ja kauempana maalaistaloja. Maissipelto oli syttynyt palamaan, mutta hän ei välittänyt siitä. Aurinko paahtoi kuumana. Tie alkoi väreillä hänen edessään. Oli pakko pysähtyä hetkeksi pienen metsikön viereen, vaikka autolle ei löytynyt varjoisaa paikkaa.

Reitti oli hänelle tuttu, sillä hän oli ajanut sitä vuosikaudet. Hotelli oli sama pieni ja viihtyisä Oasis, jonka hän oli sattunut löytämään ensimmäisellä kerralla. Nyt hän ei jäänyt juttelemaan receptionistin kanssa, vaan vetäytyi heti huoneeseensa.

Muodollisuudet Romanian rajalla kyllästyttivät häntä. Tullimiehet eivät välittäneet siitä, että hänellä oli kiire, vaan auto tutkittiin perin pohjin. Tie tuli huonommaksi heti Romanian puolelle päästyä, ja autoja näkyi paljon vähemmän kuin Unkarissa. Hän oli aikaisemmilla matkoillaan ihaillut näitä maisemia : reheviä metsiä, matalapohjaisia jokia ja pikkukyliä, mutta nyt ne eivät häntä kiinnostaneet. Hän halusi vain päästä ajoissa perille.

Hän ajatteli naista ja ensitapaamistaan tämän kanssa. Siitä oli jo vuosia, mutta hän oli yhä yhtä rakastunut kuin silloin. Hän oli ostanut rakastetulleen muotiliikkeen ja kaksi autoa, hänellä kun oli rikkaana kauppiaana siihen varaa. Nainen oli nauttinut asemastaan, sillä hänestä tuli pikkukaupungissa hyvin tunnettu.

Kun mies saapui Devan hautausmaalle, niin hautajaiskulkue oli juuri ehtinyt sinne. Kuinka kaunis nainen olikaan maatessaan arkussa mustanharmaassa kiiltävässsä puvussaan. Se oli ollut miehen lahja hänelle, ja siitä oli pitänyt tulla hänen hääpukunsa. Mies tajusi lopullisesti vasta nyt, että hän oli menettänyt naisen, että häistä ei tulisikaan mitään. Kun arkkua laskettiin hautaan, niin ystävät joutuivat pitämään kiinni miehestä, ettei hän olisi seurannut morsiantaan.

Nainen oli lähtenyt viemään urheiluautollaan tuttavaperheen poikaa tämän kotiin maaseudulle. Tie oli suora, mutta kapea, ja sitä reunustivat isot lehtipuut, joiden rungot oli maalattu valkoisiksi. Kun nainen oli ruvennut ohittamaan edellään ajanutta, niin toinen auto oli tullut vastaan, ja hänen ajokkinsa oli törmännyt puuhun. Nainen kuoli, mutta pojalle ei käynyt kuinkaan. Sitä tämä oli ihmetellyt, miksi nainen oli kymmenen minuuttia ennen onnettomuutta avannut turvavyönsä.

lauantai 4. huhtikuuta 2009

Camera, camera!

Pöllähdimme bussista ulos hotellin pihassa ja läksimme ensin viemään tavaroita huoneisiimme. Olimme tulleet pieneen romanialaiseen kylpyläkaupunkiin Felixiin lähelle Unkarin rajaa. Meitä oli kaksi pariskuntaa, jotka halusimme lähteä heti katselemaan ympärillemme. Suuntasimme kulkumme varsinaisen kylpyläalueen ulkopuolelle.

Kävelimme leveää, kuoppaista tietä eteenpäin. Molemmin puolin oli matalia omakotitaloja, jotka melkein peittyivät lauta-aitojen taakse. Portit olivat kauniisti koristeltuja. Pari miestä ajoi kärryillään ohi. Muutama vanhahko nainen istui mustassa puvussaan tien vieressä olevalla penkillä juttelemassa ja käsitöitä tekemässä. Kaakattavia hanhia taapersi ojan toisella puolella. Jostakin kuului lasten ääniä.

Yhdestä talosta ryntäsi yhtäkkiä eteemme pyöreähkö, tummatukkainen nainen, jolla oli päällään punaisenkirjava pusero ja musta hame. Nainen tuli meidän luoksemme ja sanoi kysyvästi meihin katsoen:

-Camera, camera?

Haluaako nainen, että otamme hänestä valokuvan? Ovatkohan kamerat täällä harvinaisia? Nainen näytti kädellään, että tulkaa mukaan. Lähdettiin.

Nainen johti meidät lähellä olevaan pieneen, siistiin taloon. Sen makuuhuoneessa hän osoitti kaappeja ja pöytää ja paineli moneen kertaan sänkyä. Mieskin ilmaantui paikalle ja paineli sänkyä vaimonsa kanssa. Yritettiin saada selvitetyksi, että kameraa ei ole nyt mukana, mutta voimme tulla toisella kertaa ottamaan valokuvia. Saimme ajan jotenkin sovituksi. Hyvästeltiin ja lähdettiin takaisin.

Hotellimme aulassa jäin silmäilemään ilmoitustaulun antia. Kymmenkunta romaniankielistä sanaa oli käännetty ruotsiksi. Camera tarkoitti huonetta. Olisihan se pitänyt arvata. - Ei menty enää kävelemään pikkutalolle päin.

---

Romanian kielessä, joka on latinalaisperäinen kieli, sana "camera" tarkoittaa huonetta. Valokuvaustermi "camera obscura" = pimeä huone. Tapaamamme pariskunta halusi vuokrata meille huoneen, ja me taas luulimme, että he haluavat, että otamme heistä valokuvan. Sattuuhan sitä.

torstai 2. huhtikuuta 2009

Pitkä ja kivinen tie

Omapahan oli vikani. Liityin Käteviin naisiin, vaikka olenkin epäkäytännöllinen, kun lähellä ei toiminut mitään muuta naisyhdistystä. Äitini oli toiminut kätevissä vuosikausia, ja sen toiminta oli minulle hänen puheistaan tuttua. Ajattelin, että jotakin voin varmaan tehdä minäkin, mutta väärässä olin: minun ei annettu tehdä mitään. Yritin silti aina ja aina uudestaan. Alussa tosin yksi kätevistä otti minut siipiensä suojiin ja pääsin jo vähän mukaan toimintaankin, mutta sitten hän muutti muualle, ja siihen se mukaan ottaminen loppui.

Kun kätevien kokouksessa kahdella kertaa kaivattiin myyjäisiin arpajaispöytään apua, niin minähän tietenkin ilmoittauduin intoa täynnä, ja minut valittiin. Mutta totuus oli toisennäköinen. Toisella kertaa minulle sanottiin, että tulin liian myöhään eikä minua enää tarvita, sillä olisi pitänyt tulla jo hyvin, hyvin aikaisin aamusta. Kukaan ei ollut sitä tullut minulle aikaisemmin kertoneeksi. Toisella kertaa tulin tarpeeksi ajoissa, eikä minua voitu sillä perusteella syrjäyttää, mutta toinen samaan tehtävään valittu hivuttautui koko ajan keskemmälle pöytää ja minä väistin vastaavasti vasemmalle, niin että loppujen lopuksi hän se myi ne arvat ja minä vain seisoin tyhjän panttina vieressä.

Vuosikertomuksiin pitäisi kaiken järjen mukaan merkitä myös merkkisuoritukset, mutta minunpa ei merkitty, ei ykkös-, ei kakkos- eikä edes kaikkein vaativinta kolmosmerkkiäkään, jota kukaan muu tuon yhdistyksen kätevistä ei ollut suorittanut.

Minut valittiin varasihteeriksi. Hienoa! Luulin, että kun varsinainen sihteeri jättää työnsä, niin minä pääsen remmiin, kun varsinaisen työni perusteella tuon asian varmasti osaisin. Mutta ei se niin ollut, vaikka tuo sihteeri minun kanssani kätevien retkellä, pitkällä automatkalla, keskustellessaan olikin ollut tuota mieltä. Valittiin uusi sihteeri. Hyvä, kun sain jäädä edes varasihteeriksi, jonka apua on tarvittu yhden kerran.

Kymmenvuotismerkkiä en saanut kymmenen vuoden kätevissä olon jälkeen kevätjuhlassa niin kuin merkki yleensä annettiin, vaan puolitoista vuotta myöhemmin tammikuun kokouksessa. Jos olisin tiennyt tuon etukäteen, niin olisin pannut silloin kätevien puseron päälleni. Nyt se merkki kiinnitettiin paksuun villatakkiini, johon se oli hankala kiinnittää ja josta se oli hankala ottaa pois. Eihän kukaan pidä jatkuvasti kätevien merkkiä villatakissaan.

Samoissa tiloissa kuin kätevät toimii myös seurakunnan eläkeläisten piiri. Pidin siinä joitakin vuosia sitten keväällä esitelmän Alli Paasikivestä, ja se oli myös jostain syytä merkitty seurakunnan lehteen. Seuraavan syksyn kätevien ohjelmaan oli merkitty minulta mitään kysymättä, että pidän esitelmän kätevissä Alli Paasikivestä marraskuussa. Menin kuin kiltti ja tottelevainen koulutyttö pitämään esitelmääni. Kun seison paikallani valmiina aloittamaan, niin lähelläni istuva kätevä sanoi niin kovaa, että varmasti kuulin, että ei tuo aihe kuulu kätevien ohjelmaan. Ensin minulle tuli paniikki ja ajattelin, että nyt kyllä häivyn. Sitten järki voitti ja jäin pitämään esitelmääni. Mutta enää en kätevissä pidä esitelmiä enkä ainakaan toistaiseksi edes mene kätevien kokouksiin. Olkoot minun puolestani.

Läheiseni ovat sitä mieltä, että ei pidä tupata, kun ei tykätä. Oikeassahan he ovat, mutta olen roikkunut mukana sukuperinteenikin takia. Äitini toimi innokkaana kätevissä, hän oli milloin puheenjohtaja, milloin sihteeri tai tavallinen rivikätevä, suoritti kaikki kolme merkkiä ja antoi ne minulle perinnöksi niin kuin samalla koko kätevien aatteen. Mutta nyt lienee minun puoleltani luopumisen aika.

keskiviikko 1. huhtikuuta 2009

Hyvästijättö

Nainen souti salmen poikki. Järvi oli täysin tyyni. Lumpeet keinuivat laiskasti, kun hän ohitti ne. Ilma oli kuuma. Kauempaa kuului ajoittain vaimeaa jyrinää.

Ranta oli kasvanut kaisloja täyteen. Nainen kiersi vedessä olevan kiven ja antoi veneen lipua sementistä valetun laiturin vieritse rantaan. Puolittain vedessä könötti aikoja sitten punaiseksi maalattu venetalas, jonka oven yläpuolelle oli pantu poikittain vanha onki. Aivan vieressä oli rantasauna ja sen edessä kumollaan rikkinäinen vene.

Rannasta poispäin johti koivukuja. Puiden välissä oli eri suuntiin kallistuneita tolppia, joita yhdisti sähköjohto. Nainen kulki ruohottunutta polkua pitkin. Jyrinä kuului yhä selvempänä. Nainen ohitti vilja-aitan ja puutarhan, joka oli täysin villiintynyt. Sen marjapensaita ei enää erottanut rikkaruohojen keskeltä eikä sen omenapuista ollut kuin kanto jäljellä.

Talo oli yrmeän näköinen. Sen ikkunat olivat kiinni ja ovet lukossa. Verannan portailla kasvoi heinää. Seinien keltainen maali oli alkanut halkeilla, varsinkin rannanpuoleinen seinä oli säiden syömä ja kuin resuinen takki. Vintin ikkunassa oli linnunkokoinen reikä.

Yhtäkkiä välähti salama. Nainen kiiruhti hajoamaisillaan olevan navetan ja puimalan väliseen solaan ja istuutui vanhalle lypsyjakkaralle. Ukonilma nousi kohinalla järven takaa. Salamat välähtelivät yhtenään ja jyrinä koveni.

Kuului kova räsähdys ja vähän ajan päästä rätinää. Salama oli iskenyt talon vanhoihin sähkölaitteisiin. Alkoi näkyä savua ja niiden seasta liekkejä. Rakennus oli syttynyt palamaan, ja pian se oli liekkimerenä. Nainen kiiruhti hakemaan apua. Alkoi sataa kohisten. Sadekuurot iskivät tulipesäkkeisiin ja rummuttivat leikkimökin peltikattoa. Kun apu viimein ehti paikalle, olivat liekit jo sammuneet. Talosta oli jäljellä vain mustunut torso.

Nainen katseli luonnonvoimien aiheuttamaa tuhoa. Hyvästi, hän sanoi puoliääneen ja läksi kävelemään takaisin veneelleen. Koskaan hänen ei enää tarvitsisi tulla tänne muistelemaan.