Juhannus on meillä herttainen

Kun olin lapsi, niin joka juhannus pystytettiin iso kokko lähelle kotijärven rantaa. Siinä me lapset ja aikuiset sitten istuimme kokon lähellä ja katselimme sen palamista. Paistoimme myös tikun nenässä olevia makkaranpaloja, jotka maistuivat hyvältä, vaikka olisivat olleetkin vähän palaneita. Lauloimme kotiseutu- ja muitakin lauluja, mitä muistimme. Jäi mieleen, että oli ollut mukava tunnelma.

Vuosia sitten tuli juhannusaattona mennyksi Seurasaareen, mutta siellä käynti jäi yhteen kertaan. Siellä oli niin paljon väkeä, että hyvä kun löysi sen verran tilaa, että mahtui kunnolla edes paikallaan seisomaan. Ei enää koskaan sinne. Juhlikoot siellä ne, jotka tungosta rakastavat.

Joskus aikaisemmin kun käytiin juhannuksena ajelulla, teillä oli vain vähän liikennettä, niin että saimme ajella rauhassa lähes tyhjiä teitä, mutta nyt oli toisin, autoja näytti olevan melkein yhtä paljon kuin arkipäivinä. Ehkäpä ihmiset eivät enää menekään heti loman alettua sankoin joukoin maalle niin kuin joskus ennen.

Elämä on haasteita täynnä

Marcuksella oli voimaa kuin pienessä kylässä. Hän kantoi ison, rikki menneen jääkaapinkin sylissään pienkerrostalon kolmannesta kerroksesta noin vain rappuja alas ja vei sen autossaan kaatopaikalle, kun sitä ei voinut enää korjata. Mutta sitten hän sairastui vakavaan sairauteen, ja voimat alkoivat ehtyä. Hän sai sairaslomaa, mutta sen päätyttyä hän ei kokenut vielä olevansa tarpeeksi hyvässä kunnossa voidakseen mennä rakennuksille raskaaseen ruumiilliseen työhön. Siksi hän varasi ajan terveyskeskuslääkärilleen. Siinä ei paljon nenä ehtinyt tuhista, kun lääkäri jo ilmoitti, että töihin vain ja reippaasti.

Marcus ei lannistunut siitä, vaan varasi ajan yksityislääkärille, sillä hän ei edelleenkään kokenut jaksavansa tehdä raskasta ruuiillista työtä. No, hänen vastaanotolle tultuaan yksityislääkäri soitti heti hänen terveyskeskuslääkärilleen, ja siinä ne kaksi lääkäriä sitten rupattelivat keskenään hänen kuultensa hänestä ja hänen kunnostaan niin pitkän tovin, että hänen maksettavakseen tuli vähän yli 250 euron lasku. Huh, mikä lasku ja suurimmaksi osaksi siitä, että hän sai kuulla olevansa täysin työkykyinen, mutta että hän vain pelkäsi kuolemaa! Mutta kuka ei pelkäisi kuolemaa sairastuttuaan vakavaan sairauteen?

Ei sitten Marcuksen auttanut muu kuin mennä Työvoimatoimistoon. Hän mietti mielessään, miten tässä nyt käy. Mutta hyvin kävi. Hän sai mahdollisuuden mennä kahdelle lyhyelle kurssille, työturvallisuuskurssille ja tulityökurssille. Niiden lopussa hän sai vastata kysymyksiin suullisesti, kun hän koki, ettei hänen suomen kielen taitonsa vielä riitä kirjallisiin vastauksiin.

Näinkin voi käydä

Marcus oli taitava käsistään. Hän oli käynyt ammattilukion ja osasi suurin piirtein työn kuin työn, jossa tarvittiin kätevyyttä. Lukion jälkeen hän oli mennyt töihin lähellä olevaan kuparikaivokseen, jossa hän oli ahertanut myös kouluaikojensa lomilla. Hänen töistään vaarallisimpia oli se, jossa joutui istumaan kaivoshissin päällä sen liikkuessa ylös tai alas ja korjaamaan samalla sitä. Mutta ei hän kovasti pelännyt. Jos jotakin sattuisi, niin se olisi sitten kohtalo, eikä sille voisi mitään.

Vähitellen Marcus alkoi haluta töihin muualle. Kotikaupunki tuntui kovin ahtaalta ja jo liiankin tutulta. Hänen mielensä teki töihin erityisesti ulkomaille, vaikka siihen aikaan hänen kotimaastaan töihinpääsy ulkomaille oli kiven takana. Hän sai kuulla tuttujensa kautta, että kaukaa pohjolasta eräs nainen oli tulossa muutaman viikon lomalle hänen kotimaahansa eikä pistäisi pahakseen, jos saisi luotettavaa lomaseuraa. Heidän yhteinen tuttunsa esitteli heidät toisilleen, ja sen jälkeen he viettivätkin sitten suuren osan ajasta yhdessä. Ikäeroa heillä kyllä oli, mutta mitäpä se haittasi, kun oli kysymys lomanvietosta eikä naimisiinmenosta tai niin he ainakin aluksi luulivat. Mutta kun he kirjoittelivat ja tapailivat, he huomasivat ymmärtävänsä sen verran hyvin toisiaan, että he halusivat myös mennä naimisiin ja elää yhdessä. Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti, sitä ei tarina vielä osaa sanoa, mutta niin he kuitenkin toivovat.