Sota-aikaan

Sota-aikaan piti pimeän tullen peittää ikkunat, ettei valoa näkyisi ulos. Eipä tuota ohjetta taidettu noudattaa kovin pikkutarkasti ainakaan minun kotikylässäni. Kotitaloni sijaitsi kylätien päässä. Lentokoneita ei yleensä lentänyt läheltä. Joskus vain ääni kuului jostain kauempaa.

Isäni vanhemmilla oli pihapiirissä oma mökkinsä, Mummila, jonka kellariin olisi pitänyt mennä, jos olisi tullut todellinen vaaran paikka. Ei kuitenkaan tullut. Minä en ole koskaan edes tullut käyneeksi Mummilan kellarissa. Nyt se taitaisikin olla liian myöhäistä, sillä niin huonossa kunnossa Mummila on nykyisin, ettei se enää onnistuisi.

Kotiini, niin kuin muihinkin taloihin, piti ottaa sotavankeja töihin. Muistan yhden yksinään olleen sotavangin, jonka nimen olen unohtanut, ja Mikon ja Nikolain, jotka asuivat meillä pihasaunan kamarissa. Kun erään kerran olin menossa Hiljan, kotiapulaisen, kanssa saunaan, niin käännyimme saunan ovelta takaisin, kun näimme, että Mikko ja Nikolai tanssivat siellä alasti ripaskaa.

Mikko ja Nikolai olivat kotoisin Venäjän puoleisesta Karjalasta. Siksi heidän kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikkei venäjää osannutkaan. He kertoivat lapsistaan ja koti-ikävästään ja heistä tuli melkein perheeni ystävät. Kun heidän sodan loputtua piti palata kotimaahansa, niin he lupasivat heti perille saavuttuaan kirjoittaa, mutta mitään korttia tai kirjettä ei heiltä ole koskaan tullut.

Vaikeampaa kuin Mikolla ja Nikolailla oli varmaankin sillä heitä ennen kotonani olleella sotavangilla, joka osasi vain venäjää, sillä tuskinpa kukaan maalaiskylässä osasi venäjää ja pystyi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän olikin surullisen näköinen koko ajan. Ei varmaankaan ollut helppoa olla vieraassa maassa vieraitten ihmisten parissa, joiden kieltä ei yhtään osannut.

Sotavangit saivat mennä tapaamaan toisia sotavankeja, mutta heillä piti olla saattaja mukana. Kerran kun äiti läksi kahden sotavangin saattajaksi ja he olivat veneellä matkalla järven toiselle puolelle, niin toinen miehistä kysyi kesken kaiken, eikö äitiä yhtään pelota, sillä mitä hän voisi tehdä, jos he alkaisivat uhkailla häntä. Äiti kertoi myöhemmin, että siinä vaiheessa häntä kyllä pelotti, mutta onneksi tilanne laukesi itsestään eikä mitään sen pahempaa tapahtunut.

Kun olen kävellyt entisen kotipitäjäni hautausmaalla, niin olen ihmetellyt sitä, että yhdessä hautakivessä lukee pelkästään "Tuntematon sotavanki" ja kuolinaika. Täytyisi joskus kysyä joltakin, miksi hautakiveen on kirjoitettu noin. Kyllä minun kotonani tiedettiin ainakin siellä olleiden sotavankien nimet. Entäpä jos joskus tulevaisuudessa sattuisi niin, että joku sukuaan tutkiva venäläinen haluaisi löytää jotain tietoja juuri tuosta sukulaisestaan, joka nyt lepää tuntemattomana sotavankina haudassaan?

Hankalia tapauksia

Kävin kolmisen viikkoa sitten kolestrolikokeissa läheisen sairaalan laboratoriossa. Tänään menin terveyskeskukseen kyselemään tuloksia. Kuulemma huomenna minulle joku hoitaja soittaa ja kertoo niistä. Ensiksikin joudun olemaan puhelimen ääressä odottamassa ilmeisesti suurin piirtein koko päivän. Toiseksi en haluaisi tietoja puhelimitse, vaan paperilla, niin kuin tähän asti yleensä on ollut tapana, sillä haluan säilyttää tiedot ja verrata niitä aikaisempiin tuloksiin. Täytyy kai huomisen jälkeen mennä uudestaan terveyskeskukseen ja pyytää tuloksista kopio. Saapa nähdä, onnistuuko se.

Minulla on rantatontti, jonka olen antanut myytäväksi isolle metsänhoitoyhdistykselle jo puolisen vuotta sitten. En ole mielestäni missään vaiheessa sanonut tai edes antanut ymmärtää, että en haluaisikaan myydä sitä, päinvastoin. Kävi kuitenkin nyt ilmi, että sitä ei ole tuon metsänhoitoyhdistyksen taholta yritettykään myydä. En nyt ymmärrä, mistä oikein kiikastaa, kun mielestäni tuon asian piti olla täysin yksiselitteinen.

Kolmas hankaluuksien aiheuttaja on Valitut Palat. Olen ollut Valittujen Palojen tilaaja jo pitemmän aikaa, mutta nyt kun olen kuukausikaupalla yrittänyt päästä eroon Valittujen Palojen tuotteista ja maksuista, niin se ei tahdo onnistua millään. Pari päivää sitten tuli taas Kirjavalioiden kirja ja lasku mukana. Mitä ihmettä oikein pitäisi tehdä Valittujen Palojen kanssa, että pääsee siitä kokonaan eroon, kun puhe ei näytä auttavan? Ei sekään ajatus kovin innosta, että joutuisi aina vain lähettämään takaisin tuotteita, joita ei ole tilannut. Vaivannäköä sekin vaatii.

Ilmoitus lehdessä

Kerroin täällä aikaisemmin tarinassa "Tule vain katsomaan" Elisabetista, joka oli 18-vuotiaana mennyt naimisiin saksalaisen Hansin kanssa, joka piti kylläkin taloudellisesti hyvin huolta vaimostaan ja lapsistaan, mutta joka harrasti jatkuvasti syrjähyppyjä. Elisabet alkoi juoda siitä huolimatta, vaikka hän joutui käyttämään paljon lääkkeitä. Hän halvaantui oikealta puoleltaan ja menetti samalla puhekykynsä.

Elisabet joutui hoitokotiin. Kun menin häntä sinne katsomaan, niin Hans, joka oli minulle etukäteen puhelimessa sanonut:"Tule vain katsomaan Elisabetia", kiikutti nyt Elisabetin juoksujalkaa pois minun läheisyydestäni. En sitten mennyt enää käymään hoitokodissa, sillä pahoitin mieleni Hansin käyttäytymisen vuoksi. En ymmärrä tänäkään päivänä, miksi hän teki noin. Olimmehan olleet perhetuttuja ja vuosikausia paljon tekemisissä toistemme kanssa. Silloinen mieheni ja Hans olivat kotoisin samasta maasta, heillä oli sama ammatti ja he ymmärsivät hyvin tosiaaan.

Viime sunnuntaina oli Hesarissa Elisabetin kuolinilmoitus. Minulle ei Hans ilmoittanut mitään Elisabetin kuolemasta. Hän pani kuitenkin ilmoituksen myös Hesariin, että suomenkielisetkin sen näkisivät. Elisabethan oli, niin kuin on koko hänen sukunsa, ruotsinkielinen.