Näin silloin ennen

Kun tulin aikoinaan monia vuosia sitten opiskelemaan Helsinkiin, niin vanhempani järjestivät minulle tuttaviensa kautta asunnon. Se oli entisen kaupunginjohtajan lesken ison asunnon yksi huone. Uloskäynti oli keittiön rapun kautta. Vuokraemäntääni en nähnyt kuin pari kertaa. Hänellä kävi kerran viikossa siivooja, joka siivosi koko ison asunnon, myös minun huoneeni, vaikka omasta mielestäni pidin kyllä sen kunnossa. Ei siinä muuta ollutkaan kuin sänky, pöytä, pari tuolia, kaappi ja matto lattialla. Ei muuten mitään, mutta minua vähän nolotti, kun vanhempani saivat vielä muun lisäksi huoneen siivouksenkin maksettavakseen. Muutin pois siitä asunnosta vuoden päästä tavallisten ihmisten pariin.

Pidin kouluaikoinani erikoisesti ainekirjoituksesta. Päiväkirjatkin kirjoitin lähinnä täyteen itse keksimiäni tarinoita. Olisin halunnut ylioppilaaksi päästyäni toimittajakouluun, mutta se muutti Helsingistä Tampereelle, enkä mennyt perässä yrittämään sinne. Sitä paitsi ajattelin, että kyllä kai sitä pääsee lehtialalle muullakin kuin toimittajakoulun lopputulkinnolla.

Isäni järjesti tuttavuuksiensa kautta minulle mahdollisuuden tavata Helsingissä silloinen Maaseudun Tulevaisuuden päätoimittaja. Jospa pääsisin tuohon lehteen kesäksi töihin. Menin paikalle vähän ujona ja arkana, mutta kuitenkin toiveikkain mielin. Minulla oli mukanani juttu, joka oli julkaistu paikallislehdessä. Olin Länsi-Berliinin matkani aikana käynyt siinä sen kaupunginosassa, jonka kadut oli nimetty tunnettujen suomalaisten tiedemiesten ja taiteilijoiden mukaan ja kirjoittanut siitä.

Tuo päätoimittaja vilkaisi puolella silmällä pari sekuntia kirjoittamaani juttua, ei lukenut sitä eikä antanut sitä minulle takaisin, vaan antoi sen vain hitaasti valua kädestään lattialle. Kumarruin ja nostin sen lattialta hyvin pettyneenä päätoimittajan käyttäytymisen takia ja lähdin pois. Ei taidettu sanoa edes näkemiin. Toista kertaa en ole koskaan yrittänyt päästä mihinkään lehteen töihin. Olkoot minun puolestani. Onhan onneksi ollut muitakin töitä.

Aatoksiani

On ollut ihan mukavaa kirjoitella tänne näitä tarinoita. Olen ollut iloinen joka kerta, kun joku on kommentoinut. Mutta sille en ole voinut mitään, että ajan mittaan nälkä on kasvanut syödessä. Mikä hyvänsä kommentti on ollut parempi vaihtoehto kuin ei mitään kommenttia. Luulisin, että helpointa olisi kommentoida valokuvia, varsinkin luontoaiheisia. Aion hankkia uuden kameran, mutta kun saan sen hankituksi ja yritän kuvata, niin ongelma taitaa olla siinä, miten saan kuvat onnistumaan pitkän kuvaustauon jälkeen ja miten saan kuvat ja tarinat sopimaan yhteen.

Eilen kävin taas kiertämässä kävelylenkkini muutaman päivän tauon jälkeen. Vastaantulijoita ei ollut kuin muutama. Ketään heistä en tuntenut. En mennyt hakemaan jutteluseuraa, mutta en olisi saanutkaan. Kävin katsomassa taas Keravanjoen lähellä sitä paikkaa, jossa kasvaa niitä kauniita, punaisia kukkia, joita en ole aikaisemmin missään muualla nähnyt. En tiedä, miten niiden nimen saisi selville.

Yhdellä netin palstoista olen käynyt aika usein keskustelemassa. Olen saanut siellä nyt yhden ärhäkän, eri tavalla ajattelevan kirjoittajan jatkuvasti kimppuuni, vaikka yrittäisin kirjoittaa kuinka asiallisesti ja ainakaan tahallani ketään loukkaamatta. Pitäisi kai vaihtaa palstaa, kun vain tietäisi minne menisi. Kotikasvatukseeni kuului aikoinaan riitatilanteita varten neuvo:" Vanhempi ja viisaampi väistyy ja vaikenee." Noin oli vanhemmilleni helpointa, mutta minä en pitänyt tuosta neuvosta siksi, koska minä olin se vanhin viidestä lapsesta, jonka piti yleensä aina väistyä, kun taas nuorin sai melkein tehdä, mitä huvitti.

Juhannusaaton viettoa

Minun lapsuudenkodissani vietettiin ilman muuta juhannusta. Paikat pantiin tiptopkuntoon. Isä haki omasta metsästä koivut sekä verannan että porstuan rappujen eteen. Iso kokko pystytettiin lähellä olevan järven rannalle. Mentiin eväitten kanssa, paistettiin makkaraa ja katseltiin kokkoa. Muistelen, että olisi myös laulettu.

Televisiossa kerrottiin monien helsinkiläisten viettävän juhannusaattoa Seurasaaressa. Olin minäkin siellä juhannusaattona vuosia sitten. Siellä oli tuolloin niin paljon ihmisiä, että en tahtonut millään löytää paikkaa, missä seisoa kokon sytyttämisen aikaan. Olin niin lähellä vettä, että jonkun kevytkin tuuppaus olisi saanut minut joutumaan veden varaan. Onnekseni selvisin kastumatta. Toista kertaa en mene kokeilemaan onneani.

Viime vuosina on juhannusajeluista tullut meille kuin perinne. On ollut ilo ajella kaduilla ja teillä, joilla muita liikkujia ei ole pajoakaan näkynyt. Tällä kertaa oltiin kuitenkin vain kotona. Tuli katsotuksi iltamyöhään televisiosta Kesäillan valssia, Kovaa lakia ja Bella Blockia. Meni se juhannusaatto noinkin.

Tapansa kullakin

Lahden talo sijaitsee järven rannalla. Kerrotaan, että läheisellä lahdella olisi joskus nähty joutseniakin. Kun talon pojan, Erkin, vanhemmat kuolivat hänen ollessaan pieni, niin hän sai holhoojan, joka piti hänestä huolta siihen asti, kunnes hän oli aikuinen mies ja sai tilan rakennukset, pellot ja metsät hallintaansa. Hänen sisarensa Leena asui sijaisperheessä siihen asti, kunnes meni naimisiin.

Kun suoritettiin vanhempien perinnön jako, niin Erkki ehdotti, että hän saisi omaisuuden hallintaansa, mutta Leenalla olisi oikeus tulla joka kesä viettämään perheensä kanssa lomaa lapsuudenkotiinsa niin pitkäksi aikaa kuin haluaisi. Olihan Lahden talossa monta huonetta ja aittoja lisäksi. Leena suostui ehdotukseen, mutta kun hän tuli perheineen ensimmäisen kerran, niin veljen lapset kiusasivat hänen lapsiaan koko ajan, niin että Leena katsoi viisaimmaksi lähteä pois kesken kaiken ja olla enää seuraavana kesänä tulematta.

Erkki meni naimisiin iloisen ja puheliaan karjalaisperheen tyttären Marjan kanssa, ja perheeseen syntyi kaksi lasta: tyttö ja poika. Tytär muutti pois kotoa, mutta poika, Martti, jäi siihen asumaan. Hänen työpaikkaansa naapuripitäjän kirkonkylään oli vain parikymmentä kilometriä.

Vanhemmat alkoivat jo olla huolissaan, kun Martilla ei näyttänyt olevan lainkaan tyttöystävää. He eivät kiinnittäneet lainkaan huomiota siihen, kuinka innostunut Martti oli käymään yhä uudestaan Tallinnassa. Sitten putosi pommi: Martti ilmoitti menneensä kihloihin virolaistytön Ainon kanssa ja aikovansa pikapuoliin naimisiin hänen kanssaan. Niin Martti tekikin, ja vaimo tuli Lahden taloon nuoreksi emännäksi. Siihen loppuivat kuin seinään Martin Tallinnan matkat. Nyt sitten eletään samassa isossa talossa: toisessa päässä vanhemmat lapsineen ja toisessa päässä isovanhemmat.

Kun minä kävin äitini kanssa kerran kylässä Lahden talossa, niin ihmettelimme mielessämme sitä, että meidän ollessamme tupakeittiössä keskustelemassa Marjan kanssa Erkki näkyi makaavan ruokaperäisillä viereisen kamarin lattialla eikä sängyssä ja ovi oli jätetty auki. No, tapansa kullakin.

Välimeren klubilla

Tein Korsikan matkan joitakin kymmeniä vuosia sitten silloisen mieheni Heinzin kanssa. Heinz huomasi jostakin saksalalaisesta lehdestä ilmoituksen Välimeren klubista. Innostuimme molemmat ja varasimme kolmen viikon matkan. Lensimme ensin Frankfurtiin ja sieltä toisella koneella Korsikalle, jonne Suomesta ei ollut silloin suoria lentoja. En tiedä, onko nytkään. Jatkoimme matkaa Club Mediterraneehen, Välimeren clubille.

Saimme asuttavaksemme pyöreän, kaisloista tehdyn majan, jossa oli hiekkalattia, kaksi hetekaa ja pieni pöytä niiden välissä. Ruokailimme ulkoilmaravintolassa. Hyvää ruokaa oli ja hyvin maistui. Pimeä tuli jo iltakahdeksan tai -yhdeksän maissa, ja silloin oli viisainta olla majassa, sillä sinne olisi ollut säkkipimeässä vaikea löytää. Ostimme varmuuden vuoksi sähkölamput. Peseytymispaikka oli sekin avoimen taivaan alla. WC:ssä oli vain reikä keskellä pienen kopin lattiaa. Kyki siinä sitten.

Clubin harrastusmahdollisuuksista oli meille tärkein purjehtiminen. Heinz oli harrastanut purjehtimista jo pienestä pitäen kotikaupungissaan Berliinissä, ja hän pääsi pitemmälle ehtineiden ryhmään. Minä taas en ollut koskaan purjehtinut. Siksi jouduin alkeiskurssille. Ensin piti vain suorittaa uintikoe. Osasinhan minä uida ja olin käynyt uimakouluakin, mutta uimataito piti myös näyttää käytännössä. Jouduin uimaan aika kaukana olevalle luodolle ja takaisin. Ei sekään olisi muuten tuottanut vaikeuksia, mutta kun piti uida siellä, missä veneetkin liikkuivt, niin se ei ollut aivan helppoa. Vähän suorastaan pelotti niiden veneiden takia. Onneksi kaikki meni hyvin. Pääsin purjehtimaan, ensin isommassa ja sitten pienemmässä veneessä. Aurinkoista oli suurin piirtein joka päivä, ja ruskeina kuin pavut tulimme takaisin Suomeen. En ole koskaan ollut niin ruskea, kuin mitä olin tuolloin.

Joka kerta silloin, kun klubille saapui uusia turisteja, pidettiin juhlallinen vastaanottoseremonia. Ranskan ja Saksan liput liehuivat sen merkiksi , että niistä maista oli osanottajia. Kun kysyin puolileikilläni, miksi ei Suomen lippua voida vetää salkoon, kun minä olen kerran suomalainen, niin sain vastaukseksi vähän yliolkaisen ja alentuvan tuhahduksen. Kaipa sitten yksi suomalainen ei ollut edes lipun väärti.

Kortti Giselalle

Vein R-kioskiin kortin Giselalle lähetettäväksi. Tutustuin Giselaan, kun oltiin parikymppisiä ja töissä Länsi-Berliinisssä lastenkodissa, jonka muut työntekijät olivat diakonissoja. Minä olin siellä yhden kesän. Vauvojen kylvetyksen diakonissat hoitivat itse emmekä me kesäapulaiset saaneet puuttua siihen. Olisin kyllä halunnut oppia senkin työn, sillä olin kihloissa saksalaisen miehen kanssa ja menossa naimisiin. Toiveissani oli kahden lapsen saaminen sitten, kun olen naimisissa.

Siellä lastenkodissa oli aina kova kiire. Lapset piti viedä puolijuoksua rappuja alas ja ulos leikkikehään. Syliin ei saanut ottaa. Minusta tuo kielto tuntui pahalta, sillä yksi lapsista ojenteli itkien käsiään päästäkseen jonkun syliin. Olisin kyllä mielelläni ottanut, jos olisin saanut. Syöttäessä piti pitää lusikkaa lapsen suun edessä, ettei hän voinut sylkeä ruokaa pois suustaan. Asuin lastenkodin alakerrassa yhdessä huoneessa, jossa oli muurahaisia. En erikoisemmin pitänyt niiden kanssa yhdessä asumisesta.

Minun ja Giselan tiet erosivat sen kesän lopussa. Minä palasin Suomeen ja Gisela muutti Länsi-Berliinistä Länsi-Saksan puolelle. Sen jälkeen olemme kirjoitelleet, milloin tiiviimmin milloin harvemmin, mutta emme ole tavanneet. Gisela on soittanut muutamia kertoja uudenvuodenpäivänä aamuyöllä puoli kahden maissa Suomen aikaa ja toivottanut hyvää uutta vuotta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun itse oli juuri nukahtanut, niin ei silloin ole ollut kovin innostunut vastatessaan. Täytyisikin tästä soittaa Giselalle. Puhelinnumerohan minulla on.

Mieleni valtasi pelko

Olen ajatellut, että käyn kävelyllä ainakin joka toinen päivä. Tuommoinenkin asia minun täytyy päättää mielessäni, muuten pelkästään kykin kotona tietokoneen vieressä, television ääressä, kotiaskareita tekemässä tai kauniilla ilmalla parvekkeella lehtiä lukemassa ja aurinkoa ottamassa tai käyn vain pikaisesti asioilla.

Eilen läksin innoissani ulos. Kävelin ensin lasten leikkikentän, sitten ankkalammikon ja nurmikenttien ohi ja saavuin joen yli kulkevalle sillalle. Tuijotin vetehen, mutta en kauan, vaan riensin katsomaan tien varressa kasvavaa punaisten ja keltaisten kukkien merta. Kukkien nimiä en tiedä, mutta niitä oli ilo katsella. Kävelin joen vartta mäkeä ylös ja sitten alas. Vähän kauempana on kuntoilupaikka. Siellä sopii nostaa vaikkapa paksua hirttä, jos voimia on riittävästi. Nyt siellä näkyi olevan joku mies sen hirren kimpussa. En jäänyt katsomaan, nouseeko se hirsi vai ei.

Kuljin minigolfradan ohi kotia kohti. Mutta sitten alkoi tehdä mieli kiertää sama lenkki vielä kerran toisinpäin. Kävelin joenrantatielle ja aloin kulkea takaisin uuden sillan suuntaan. Joen toiselta puolelta, Tuusulanväylältä, kuului jatkuva liikenteen kohina. Yhtäkkiä siinä yksin kulkiessani mieleni valtasi pelko: Entäpä jos joku vähän häiriintynyt mies tulee vastaan ja käy yhtäkkiä käsiksi, kuten on sattunut? Pystyisinkö puolustautumaan? Mutta se pelon tunne meni ohi, kun jatkoin vain sitkeästi matkaa kotiinpäin. Pääsin hyvin perille.

Harmin paikka

Vanhin tietokoneemme on tullut tiensä päähän. Sain sen aikoinaan hyvin halvalla, sillä se oli kauppaoppilaitoksen vanha, käytöstä poistettu kone, jonka ostin serkkuni miehen kautta, hän kun oli tuossa koulussa töissä. Kone on mustavalkoinen eikä siihen ole voinut liittää tulostinta.

Tein sukututkimusta noihin aikoihin, kun tuli hankituksi tuo kone, ja kirjoittelin myös sille sukuun liittyviä tarinoita. Halusin vilkaista pari päivää sitten yhtä sukutarinaa, ja siellä se oli tallessa. Muistelen, että olisin kirjoittanut kaikki nuo sukujutut myös muualle ja tallettanut ne, mutta enää en olekaan täysin varma. Voi, itku sentään, jos en ole noin tehnyt!

Kolme päivää sitten, kun olisin halunnut pelata pasianssia vanhalla tietokoneella, kuten aikaisemmin olen toisinaan tehnyt, en saanutkaan sitä kunnolla avatuksi. En voinut pelata enkä lukea tuolta koneelta mitään. No, onhan meillä kaksi uudempaa tietokonetta, mutta harmittaa ajatuskin, ettei kaikkia noita sukuun liittyviä tarinoita olisikaan uudemmassa tietokoneessa tai paperilla tallessa. Tämmöistä tämä on!

Kaatumisia

Kun joitakin vuosia sitten kiiruhdin Pasilassa raitiovaunupysäkille, niin löin jalkani reunukseen ja lensin nurin. Pääsin kuitenkin aika helposti ylös ja riensin saman tien pysäkille tulleeseen raitiovaunuun, jossa sain istumapaikan. Sitten piti vaihtaa bussiin, jossa jouduin seisomaan. Nojasin keskikaiteeseen. Ajattelin, että seison niin kauan kuin suinkin kestän enkä yritä saada ketään luopumaan kallisarvoisesta paikastaan. Tuskin se olisi onnistunutkaan. Kotiin pääsin juuri ja juuri. Enää ei kävelystä tullut mitään. Mieheni ihmetteli, miksi minä konttasin lattialla hänen saapuessaan.

Kun vuosi sitten liukkaiden kelien aikaan kävelin kaupasta kotiinpäin, niin yhdellä kohtaa tiellä jalka liukui alta ja pöllähdin takapuolelleni. Ei siinä mitään, nousin hitaasti ylös ja jalka tuntui olevan kunnossa. Takapuoleenkaan ei ihmeemmin koskenut. Pääsin säikähdyksellä. Vilkaisin vaistomaisesti ympärilleni, ettei pöllähtämiselleni vain ollut silminnäkijöitä, aivan kuin se olisi ollut jokin hyvin hävettävä asia.

Kun olin auttamassa seurakunnan myyjäisissä, niin vähän ennen varsinaisten myyjäisten alkamista läksin puolijuoksua hakemaan jotain tarpeellista ja löin jalkani vahingosssa kaiteen reunaan ja lensin taas kerran nurin. Panin vaistomaisesti käteni eteen ja nyt siihen sattui. Se piti käydä kuvauttamassa sairaalan röntgenissä. Onneksi ei ollut mitään vakavampaa.

Olen käynyt kuntosalilla säännöllisen epäsäännöllisesti jo vuosikausia. Kerran yhdeltä telineeltä pois tullessani pidin liikaa kiirettä ja kompastuin. Satutin jalkani enkä voinut käydä salilla vähään aikaan. Ehkäpä yleensä salilla käymisestä on kuitenkin ollut niin paljon hyötyä, ettei ole käynyt tähän menessä tuon pahemmin. Toivottavasti ei koskaan käykään.

Viinimarjoja linnuille

Sain lapsuudenkotini omaisuudenjakokokousten seurauksena metsäpalstan, joka sijaitsee kotitaloni maiden kauimmaisessa nurkassa lähellä pientä lampea. Tätini on kertonut, että kun hän oli ollut nuori, niin lammen rannalla oli kasvanut heinää, joka oli kaadettu ja kuljetettu monien kilometrien päässä olevan tilan navettaan lehmien syötäväksi.

Nykyisin siellä on metsäautotie, joka päättyy palstani reunaan. Siitä on vielä pari kilometriä lammen rannalle. Luultavasti menemme tänäkin kesänä käymään kotiseudullani ja vuokraamme sieltä mökin muutamaksi päiväksi. Nyt kyllä ottaisin mukaan myös kumisaappaat. Viimeksi yritin päästä lammen rannalle kävelykengissä, mutta maasto oli sen verran hankalaa, että piti kääntyä takaisin.

Mieleni tekisi ostaa punaviinimarjapensas ja istuttaa se lammen rannalle. Itse tuskin menisin sinne asti viinimarjoja poimimaan, mutta linnut varmaankin söisivät niitä mielellään. Tuskin se marjapensas olisi kovin kalliskaan. En tosin tiedä hintaa.

Olen antanut paikalliselle metsästäjien yhdistykselle luvan kulkea palstani läpi ja ampua. Viime kesänä palstallani ammuttiin hirvi, ja olisin saanut palan hirvipaistia, jos olisin sen varta vasten käynyt sieltä parin sadan kilometrin päästä hakemassa, mutta hakematta se jäi. Mieluiten antaisin luvan vain palstani läpikulkuun, mutta en eläinten ampumiseen.

Oi, niitä aikoja!

Minäkin läksin Seurojentalolle. Siellä oli ohjelmalliset iltamat ja lopuksi pari tuntia tanssia, kuten tuolloin oli tapana. En osannut kovin hyvin tanssia, mutta hällä väliä, mukaan vain. Jännitin tosin sitä, saisinko lainkaan tanssia, sillä en halunnut jäädä seinäruusuksi, niin kuin ujoimmille tytöille helposti saattoi käydä. Reippaaammilla ja rempseämmillä ei ollut sitä pelkoa. Siinä sitten istuin seinustalla odottaen, että joku tulisi hakemaan, ja Lasse tuli. Ei hänkään ollut mikään tanssilattioiden partaveitsi, mutta minulle hänen tanssitaitonsa riitti hyvin.

Lasse oli tullut moottoripyörällään kotikylästään parinkymmenen kilometrin päästä. Tuon tanssi-illan jälkeen tapailimme ja kirjoittelimme. Olin aika usein hänen kyydisssään. Tuuli leyhytti hiuksia ja maisemat vaihtuivat, kun ajeltiin pitkin teitä. Vaikka minua vähän pelotti, niin nautin silti vauhdin hurmasta. Sitten Lasse kosi. Minulla olivat opiskelut vielä kesken eikä minusta olisi ollut maalaistalon emännäksi, sillä olen harmikseni hyvin epäkäytännllinen. Silti tuntui hyvin pahalta antaa Lasselle rukkaset.

Vielä nytkin olen kysellyt, mitä Lasselle kuuluu, serkultani, joka käy sukuloimassa tuossa kylässä, sillä hänen äitinsä on sieltä kotoisin. Lasse oli kuulemma mennyt naimisiin talouskoulun priimuksen kanssa, mutta heille oli tullut myöhemmin avioero. Sen jälkeen Lasse on elellyt yksin kotitalossaan.