perjantai 28. elokuuta 2009

Harmin paikka

Muistini ei koskaan ole ollut mitenkään erityisen hyvä. Läksyjen opettelemiseen kouluaikoina se kyllä riitti, mutta yliopistossa tenttejä varten lukeminen kävi jo työstä. Aika rankkaa oli varsinkin yleisen historian tentteihin lukeminen hallitsijoiden nimineen ja järjestyslukuineen, sotineen ja vuosilukuineen. Pidin siitä huolimatta kovasti historiasta.

Yksi tentti on jäänyt erityisesti mieleen. Tentittävänä oli iso, paksu, kaksiosainen Maailman historia. Menin varta vasten kotiin maalle muutamaksi kuukaudeksi tuohon tenttiin lukemista varten. Luin ja alleviivasin parikymmentä sivua tunnissa, noin 80 sivua päivässä. Luin saman vielä toiseen kertaan.

Tentissä oli kuusi kysymystä, jotka eivät sinänsä vaikuttaneet mitenkään kovin vaikeilta. Yhden kysymyksen kanssa oli tosin hivenen ongelmia, kun muistin kylläkin siinä kysytyn hallitsijan tekemiset suurin piirtein, mutta en ollut varma hallitsijan nimestä enkä varsinkaan järjestysluvusta. Veikkasin sen hallitsijan nimen väärin ja reputin siksi koko pahuksen tentin, vaikka kaikki muut asiat olivat oikein. Suututti ja kiukutti kovasti, mutta ei auttanut muu kuin ottaa lusikka kauniiseen käteen ja alkaa lukea samaan tenttiin uudestaan. Toisella yrittämällä se tentti meni onneksi läpi.

Mikähän siinä muuten on, että epäonnistuminen jää pitemmäksi aikaa kalvamaan mieltä, mutta onnistuminen ei vastaavasti ilahduta mieltä samalla lailla, vaan sitä pitää melkein kuin itsestään selvänä asiana?

keskiviikko 12. elokuuta 2009

Te otatte, mitä teille annetaan

Nyt kun puhutaan ja kirjoitetaan paljon Sotshin tulevista talviolympialaisista, niin mieleeni tulee viikon matkani Dagomysiin, jonka tein kymmenkunta vuotta sitten. Sotshi on Dagomysistä vain parinkymmenen kilometrin päässä. Kirjoitin matkastani lyhyesti päiväkirjaani.

Dagomysiä kehuttiin matkaesitteessä näin ylistävästi: "Jos pidät luonnosta, tule Dagomysiin. Täällä on syvänvihreää rauhaa, kuulasta ilmaa, tilaa liikkua, lenkkeillä, uida, pelata, ottaa jopa kylpylähoitoja. Asut täyden palvelun hotellissa, keskellä linnunlaulua, meren ja metsän tuoksua."

No, tuo on sitä esitteiden kehumistyyliä. Kokemukseni hiihtolomamatkastani Dagomysiin oli toisenlainen. Oli kylmä, ja tiet olivat liukkaita. Siksi ulkoilu jäi vähiin. Turistit olivat Suomesta tai Itä-Saksasta, lähinnä naisia tai pariskuntia. Kukin liikkui lähinnä vain omissa porukoissaan. Kun yritimme pienellä joukolla lähteä yhtenä iltana käymään toisessa ravintolassa ja tilasimme sitä varten taksin, niin se taksi jätti tulematta.

Olin maksanut kylpylähoidot loman ajalta, ja minulla oli lääkärin lähete. Heti alussa oli lääkärintarkastus. Lääkärinä oli topakka, keski-ikäinen nainen, ja tulkkina nuori mies. Kerroin, millaisia hoitoja olin saanut aikaisemmilla terveysmatkoillani ja sanoin, että ottaisin mielelläni samantyyppisiä hoitoja, jos se olisi suinkin mahdollista. Lääkäri tokaista napsautti siihen vähän ylimielisesti:"Te otatte, mitä teille annetaan." Ahaa, täällä on tämä systeemi, ajattelin hiljaa mielessäni ja jäin odottamaan, mitä minulle sitten annetaan. Olin tehnyt terveysmatkoja DDR:ään ja Romaniaan, mutta ei niissä lääkäri ollut suhtautunut noin tylysti ja ylimielisesti. En saanut mitään sellaisia hoitoja, joita olin toivonut, vaan vain jotain inhallaatiota. Lisäksi hoidoksi määrättiin hotellin uima-altaassa pulikoimista aamuisin, mikä kuului ilmaisena etuna kaikille hotellissa asuville. Se ei siten voinut kuulua minun erikseen maksamaani hoitopakettiin.

Vastaanoton loppupuolella lääkäri meni huoneesta verhoilla erotettuun osaan. Sieltä alkoi kuulua kovaäänistä lorinaa, aivan kuin olisi kaadettu vettä tai pissattu peltiämpäriin. Tulkin ilme pysyi peruslukemilla. Minua nauratti, mutta yritin pysyä totisena. Vähän ajan päästä se lääkäri tuli muina miehinä verhon takaa. Ilmekään ei osoittanut, että meillä paikalla olleilla voisi olla vähän ihmettelemisen aihetta. Sanoin sitten vain näkemiin ja läksin pois.

Menin kuuliaisena seuraavana aamuna uima-altaalle. Tilanne oli se, mitä olin pelännytkin: uima-allas oli täynnä väkeä ja pärskimistä. Silmälaseja käyttävänä tunsin oloni niin hankalaksi, että katsoin viisaimmaksi jättää sen "hoidon" väliin. Tuon kokemuksen jälkeen ei ole erikoisemmin tehnyt mieli matkustaa naapurimaahan.

sunnuntai 2. elokuuta 2009

Pikkupomona olympialaisissa





Se oli ikimuistoinen kesä. Helsingissä oli olympialaiset, ja olin päässyt tuttujen kautta mukaan toimintaan. Olin yhden pienen, ohjelmia myyvän ryhmän pomo. Jaoin ohjelmat ryhmäläisille, laskin saadut rahat ja tilitin ne eteenpäin.
Avajaisista on mieleen jäänyt Paavo Nurmen olympiatulen sytytys stadionille ja Hannes Kolehmaisen kiipeäminen stadionin torniin ja olympiatulen sytyttäminen sinne sekä valkopukuinen nainen, joka ilmaantui juoksemaan radalle. Moni varmaan ihmetteli samaa kuin minä, että miten tuon naisen juoksu voi kuulua avajaisten ohjelmaan. Ei se kuulunutkaan. Kysymyksessä oli saksalainen "rauhanenkeli", joka olisi halunnut puhua rauhanaatteen puolesta. Hän ehti kuitenkin sanoa mikrofoniin vain muutaman sanan, ennen kuin hänet jo talutettiin pois kentältä.

Minulle jäi noista Helsingin olympilaisista muutama ihan konkreettinenkin muisto: kaksi myyjänmerkkiä olympiarenkaineen, olympia-aiheinen rintamerkki, samanaiheinen koristelautanen ja paperinen alusta.


Kotonani maalla olin tottunut siihen, että isä katsoi hyvin paljon urheilua käsitteleviä ohjelmia, olihan hän itsekin nuorempana urheillut. Äiti sen sijaan ei paljon urheilusta piitannut, varsinkaan kun yleeensä aina oli sen katsomista tärkeämpääkin tekemistä. Minä sen sijaan katselin urheiluohjelmia mielelläni, en tosin jalkapalloa.