Katkennut nollalanka

Kun isä jouui pitemmäksi aika sairaalaan ja äiti muutti kaksioon hänen lähelleen, niin Järvelä jäi tyhjäksi. Siellä käytiin vain kesäisin, ja se alkoi rapistua, kun sitä ei hoidettu. Mark sanoi, että varmaan naapuritkin ihmettelevät, miksi noin on. Hän oli sitä mieltä, että hän voi kyllä maalata sen, jos maalia vain hankitaan. Roope varmaankin ilahtui ilmaisesta työstä puhumisesta ja osti maalit. Niin Mark ryhtyi työhön. Ison, kaksikerroksisen talon maalaamiseen kului pitkä aika. Ei siinä paljon muuta ehditty tehdä koko kesänä. Minusta ei tosin ollut talon maalaamisessa apua.

Käytiinpä sitten tuon maalaamisurakan jälkeenkin Järvelässä. Se oli kauniilla paikalla järven rannalla. Yhdellä kertaa, kun olimme tulossa muutamaksi päiväksi, naapurin veljekset olivat läheisellä pellolla töissä. Kun pysähdyimme vaihtamaan pari sanaa, niin toinen heistä viittasi kädellään Järvelän rantasaunaan päin ja sanoi, että siihen vievä nollalanka on poikki ja että se on viisainta korjauttaa aivan heti. Muuten voi saada sähköiskun, jos yrittää lämmittää rantasaunaa. Naapurien ilmeet olivat hyvin totiset.

Heti Järvelään päästyämme menin puhelimen ääreen ja soitin sähköliikkeeseen ja selitin asian. Sieltä tultiin pian korjaamaan katkennut nollalanka. Hirvittää vieläkin ajatus, että naapurit eivät olisi olleet varoittamassa ja olisimme lämmittäneet rantasaunan. Ihmettelen yhä sitä, miksi johtoa ei ollut korjattu aivan heti ja miksi minulle ei kerrottu asiasta, vaikka meidän maalle menostamme tiedettiin. Huh, tätä maailmaa!

Valvenäky

Istuin eilen television ääressä ja katselin Teho-osastoa ja sen yhtä lääkäriä, joka oli joutunut itse potilaaksi, kun hänelle jouduttiin siirtämään uusi sydän. Istuin puolinukuksissa. Välillä katsoin tarkemmin, välillä silmäni lupsahtivat kiinni. En varmaankaan ollut kuin muutamia sekunteja silmät kiinni, kun yhtäkkiä havahduin: mieheni Mark seisoi puolikumarassa television edessä ja näpräsi kännykkäänsä. Yhtä äkkiä kuin tuo näky oli ilmaantunut, se myös hävisi. Vaikka minusta tuntuikin selvältä, ettei Mark ole myöskään makuukamarissa, niin jalkani veivät minut kuitenkin sinne tarkistamaan.

Olin ollut päivämmällä kylässä naisystäväni Liisan luona, jonne Mark oli vienyt minut autolla. Halattiin lähtiessäni, niin kuin yleensä aina teemme erotessa. Kylässä ollessani hän lähti sairaalaan ja soitti sieltä lyhyesti ja kertoi, että huomenna hänet leikataan. Panen kädet kyynärpäitä myöten ristiin, että kaikki menisi hyvin. En muista aikaisemmin koskaan nähneeni minkäänlaisia valveunia, mutta siitä en ole aivan varma, olisiko niin sattunut joskus lapsena. Olisi kiinnostavaa tietää, onko joku palstan lukija sattunut näkemään joskus valvenäkyjä.

Päällimmäisiksi paremmat

Niin kauan kuin muistan olen pitänyt runoista. Kun kotona sain toivoa lahjaa, oli sitten kysymys joulusta, tai nimi- tai syntymäpäivästä, niin useimiten toivoin kirjaa, varsinkin runokirjaa. Leinon Helkavirret minulla on ollut parikymppisestä, ja kaikkiaan runokirjoja minulla on kuutisenkymmentä. Kirjastosta voi ilman muuta lainata luettavakseen myös runokirjoja, mutta minusta ei runoja oikein voi lukea kuin komennuksesta kuukauden ajan, vaan niitä pitäisi voida lukea silloin, kun mieli tekee.

Nuorena sain ottaa kesäisin lausuntatunteja ja lausuin mielelläni eri tilaisuuksissa. Varsinkin koulun juhlissa olin vakituinen esiintyjä, mutta lausuin muissakin tilaisuuksissa. Muistan harjoitelleeni niinkin, että kuljin vintin portaita ylös ja alas ja lausuin samalla ääneen. Antoiko opettajani tuollaisen ohjeen vai keksinkö sen itse, sitä en enää muista.

Erikoisesti kaksi tilaisuutta, joissa esiinnyin, ovat jääneet mieleeni. Toinen on kinkerit, joilla esitin rukouksen ja toinen juhlat, joilla koulutoverini ja minä lausuimme vuoropuheluna runon, kahden sankarivainajan keskustelun. Näyttämöllä oli vain kaksi havuin peitettyä kumpua. Meitä ei näkynyt, sillä olimme kulisseissa. Vain äänemme kuului. Melkein vieläkin voin aistia sen tunnelman, joka tuolloin vallitsi. Yleisö kuunteli täysin hiljaa.

Leinon runoja olen lukenut mielelläni. Varsinkin runo "Tumma" on tullut luetuksi moneen kertaan. Siitä tähän lyhyt lainaus lopusta:

"-niin eli ikänsä kaiken ,
ei iloiten eikä surren,
pannen päivät päälletyksin
niin tulevat kuin menevät,
niin paremmat kuin pahemmat,
päällimmäisiksi paremmat."

Pankaamme päivät päälletyksin, niin paremmat kuin pahemmat ja päällimmäisiksi paremmat, mutta älkäämme Tumman lailla olko iloitsematta tai surematta.

Kasvoton mies ja holvisilta

Olin ajatellut lähteä pienelle lenkille ja kävellä ensin Arto Siikamäen tekemän alumiinipatsaan luo, joka on viralliselta nimeltään Lepotauko 2. Minusta nimeksi kävisi paremminkin Kasvoton mies, sillä istuvalla sotilaalla on kaikki muuten paikallaan, paitsi että kasvojen kohdalla on pelkkä aukko. Ehkä tuo sopii hyvin, sillä sotilaathan kuuluvat kasvottomiin, joukkoihin, jotka ovat sotakoneiston osia, tahtoivat sitten tai eivät. Puolustussota on kenen hyvänsä varmaan helpompi ymmärtää kuin hyökkäyssota.

Kasvottoman miehen luota jatkaisin matkaa leikkipuiston viertä lammelle, joka on ankkojen ja sorsien lempipaikka. Sen takana ja vieressä aukenevat kentät, joille on aivan kuin ripoteltu sinne tänne kivipaasia, puolalaisen kuvanveistäjän aikaansaannoksia. Olisi jo vähitellen minunkin aika tiirailla niitäkin lähempää eikä aina vain matkan päästä.

Aina kun kävelen Keravajoen ylittävälle uudemmalle sillalle, menen sen puolivälin paikkeille ja katselen sieltä uomassaan laiskasti virtaavaa ruskeaa vettä. Uimaan ei Keravanjokeen tee mieli. En ole siinä nähnytkään muiden uivan kuin sorsien.

Jatkaisin matkaa Keravanjoen vartta pitkin pienen kosken tapaisen ohi aina 1700-luvulta peräisin olevalle kiviselle holvisillalle, joka kuului vanhaan tiehen, joka kulki Helsingistä Hyrylän kautta Hämeenlinnaan. Sillalta kääntyisin takaisin ja tulisin niittyjen, peltojen, kasvimaiden ja urheilukentän ohi taas lähtökohtaan. Kävelijöitä ei yleensä koskaan ole matkan varrella näkynyt, vain joitakin pyöräilijöitä.

Elämän sietämättömästä keveydestä

Jäin miettimään, mitä oikein tarkoitetaan, kun puhutaan elämän sietämättömästä keveydestä. Yritin etsiä netistäkin selitystä tuolle sanonnalle, mutta en löytänyt. Aiheesta puhuttiin, kuin kaikille muille olisi ihan selvää, mistä oikein on kysymys. Minulle se ei ollut. Ei myöskään käynyt ilmi, kuka filosofi, tiedemies, kirjailija tms. on keksinyt tuon sanonnan. Sekin olisi kiinnostanut. Miksi elämän keveys olisi sellaista, mitä ei voi sietää tai suvaita? Emmekö me yleensä toivo, että elämä ei olisi kovin raskasta?

Sellaisen jonkun keksimän selityksen viimein löysin, että elämän sietämätön keveys tarkoittaisi sitä, että elämä tuntuisi tylsältä, ellei olisi mitään ongelmia. Ehkä me kaipaammekin jossakin määrin niitä ongelmia, että elämässä olisi elämisen maku, mene tiedä.

- Spekuloinnit ja selitykset ovat tervetulleita.

Tyttö nuori matkallaan

Minulla oli koulu- ja opiskeluaikoinani kirjeenvaihtotovereita useista eri maista. Yksi heistä oli hampuriilainen Werner, joka opiskeli insinööriksi jossakin Hampurin lähikaupungissa. Werner kirjoitti yhdessä kirjeessään, että tulepa käymään Hampurissa, voit asua vanhempieni luona, kun autat vähän kotitöissä. Ja minä tyttöpä lähdin. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja ajattelin, että eiköpähän koulussa opitulla kielitaidolla tule matkalla toimeen.

Ensin piti matkustaa laivalla Tukholmaan, jonne se tuli aamulla, ja juna Kööpenhaminaan läksi vasta illalla. Istuessani ajankuluksi puistossa tutustuin romaninaisiin, jotka hyväksyivät minut ilman muuta joukkoonsa, ettei minun tarvinnut olla yksin. Kului aikakin paremmin kuin yksin odotellessa. Kouluruotsillani tulin heidän kanssaan ihan hyvin toimeen. Mukavaa väkeä.

Illalla nousin kimpsuineni ja kampsuineni junaan, josta piti vaihtaa Kööpenhaminassa toiseen junaan. Hampurin asemalla minua oltiin vastassa. Sieltä päädyin taksilla mennen hienoon huvilaan Blankenesessa. Saksa oli muutamaa vuotta aikaisemmin hävinnyt 2. maailmansodan. Hampuriakin oli kovasti pommitettu, varsinkin tiuhaan asuttuja työläiskaupunginosia. Rikkaiden asuttamia puutarhakaupunginosia pommittamalla ei olisi tullut kovin paljon uhreja. Saksahan oli pitänyt saada polvilleen ja hyväksymään rauhanehdot.

Isäntäperheeni Blankenesen talo oli suuri ja komea. Sen lähellä oli kasvimaa ja iso puutarha. Olisin mielelläni kykkinyt puutarhassa, mutta sinne minua ei laskettu. Sen sijaan sain sisällä tehdä töitä, joita kukaan muu ei ehtinyt. Lähinnä minun piti aina ja aina vain kiillottaa kuparisia ovenkahvoja ja pyyhkiä pölyjä supersiistissä huushollissa. Perheenpää oli asianajaja ja hänen vaimonsa kotirouva.

Sain joskus syödä perheenäidin kanssa samassa pöydässä. Tuolloisesta ruoasta ovat täytetyt tomaatit jääneet parhaiten mieleen. Niistä ei nälkä lähtenyt. Siinä hienossa huushollissa minä elin nälässä ja yksinäisyyden aiheuttaman koti-ikävän kourissa, kun ei oikein ollut ketään puhekaveria. Nukuin yksin vintillä pienessä kamarissa, jossa ei tainnut olla muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja tuoli. Minulle sanottiin, että ulkona ei pidä mennä juttelemaan kenenkään kanssa eikä pidä yrittää tutustua kehenkään.

Kerran kun olin yksin kävelyllä, niin kyyneleet valuivat silmistäni, nojasin puuhun ja aloin itkeä. Naapuritalossa asuvan perheen äiti pysähtyi kohdalleni ja kysyi, miksi olin surullinen. Kerroin hänelle olostani ja yksinäisyydestäni. Hän ymmärsi minua, ja sain siitä perheestä tukea ja turvaa Hampurissa oloni loppuajaksi. Perhe oli joutunut jättämään sodan melskeissä kotinsa Itä-Preussissa ja oli asettunut asumaan Hampuriin.

Kirjeenvaihtotoveriani Werneriä tapasin koko aikana vain pari kertaa. Toisella kertaa olimme suuressa Planten und Blumen - kukkanäyttelyssä ja toisella kertaa jotakin teatteriesitystä katsomassa. Siitä pidettiin tarkoin huolta, että Werner ja minä emme vain mitenkään joutuisi milloinkaan istumaan vierekkäin, vaan aina olisi joku meidän välissämme. Luultiinkohan, että minä olin tullut pyydystämään Werneriä? Siltä se joskus vaikutti.

Kun lähdin kotimatkalle, niin tiesin, että Hampuria ja Werneriä minun ei tulisi koskaan ikävä. Eikä ole tullut.

Vilukissa ja huterat jalat

Olen aina ollut todellinen vilukissa. Muistan, kuinka jalkojani paleli kovasti varsinkin silloin, kun tulin talvella hiihtäen kansakoulusta kotiin. Tuohon aikaan monot eivät olleet mitenkään lämpimät. Matkaa ei ollut sen enempää kuin kaksi kilometriä jäätä pitkin, ja äiti lämmitti aina vettä valmiiksi. Mikä ihana tunne, kun sai panna kylmät jalkansa varovasti vatiin lämpimään veteen! Mutta ei pelkästään jalkojani palele helposti, vaan ihan koko kroppaa. Sitä on vain vähitellen oppinut tulemaan tuon asian kanssa toimeen, pukemaan paljon päälle ja varomaan kovin kylmällä ilmalla pitempään ulkona olemista.

Paitsi helposti kylmät niin jalkani ovat myös huterat. Silloin kun kävin oppikoulua, piti aamuhartauden ajaksi mennä luokasta paririvissä juhlasaliin seisomaan. Joskus aamuhartaus saattoi kestää puolikin tuntia. Kun tuli kovin hutera olo, niin vinkkasin luokkatoverille, joka saattoi minut luokkaan. Sen verran varani pidin, että koskaan en kaatunut juhlasalin lattialle. Siinä olisikin voinut käydä huonosti, ainakin silmälasit olisivat voineet mennä rikki. Mitään vapautusta aamuhartuksista en huterien jalkojen takia koskaan saanut. Onneksi nykyaikana ei kouluissa tarvitse mennä mihinkään juhlasaliin, vaan aamunavauksen voi kuunnella keskusradiosta omalta paikaltaan.

Minua palelee edelleen helposti enkä pysty nytkään seisomaan kauan samalla paikalla. Siksi kartankin kaikkia sellaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joissa pitäisi seistä pitempään paikoillaan. Ihmistungos olisi minulle kauhistus.

Henki ja elämä

Laura on aina pitänyt koirista. Jo kun hän oli pieni, niin hän rukoili vanhemmiltaan koiraa, mutta ei hän silloin saanut. Mutta kun hänellä oli oma huusholli, niin hän hankki enimmäiseksi koiran. Siitä oli seuraa, iloa ja hyötyä. Ensio, poikaystävä, sai tottua siihen, että joutui kilpailemaan Lauran suosiosta.

Sitten hankittiin yhdessä oma mökki ja sinne aina vain enemmän koiria, kunnes niitä oli toistakymmentä. Kun meni käymään heidän luonaan, niin vähän väliä koirat aloittivat kuorohaukunnan, varsinkin silloin, kun joku niistä huomasi yläkertaan vievillä portailla olevasta ikkunasta, että läheisellä kadulla kävelee joku koiran kanssa. "Hiljaa!" kajahti silloin kovaan ääneen, mutta ei se aina auttanut.

Koirat ovat Lauralle henki ja elämä, hän hoitaa niitä, asuu niiden kanssa, laskee niitä ulkoilemaan puutarhaan, hoitaa itse niiden pienet vaivat ja reippaasti myös synnytykset sekä tekee yhdessä muiden koirafanien kanssa matkoja koiranäyttelyihin eri puolille Suomea ja muuta Eurooppaa.

Olin kerran vähällä lähteä mukaan yhteen koiranäyttelyyn Keski-Eurooppaan. Harmittaa vieläkin, että se silloin jäi. Olisipahan varmaankin ollut mielenkiintoinen ja samalla erilainen kokemus, vaikka en mikään koirafani olekaan.

Suurin, ihmettelevin silmin

Vuosi sitten Leena soitti ja kertoi, että hän yrittää järjestää tapaamisen, jos se kenelle meistä entisistä työtovereista suinkin sopii. Sanoin, että minulle kyllä käy, ja sovittiin aika. Istuttiin sitten Omenapuussa, syötiin ja juteltiin sydämen kyllyydestä. Puhumista riitti. Meitä oli vain kolme, ja siksi oli paljon helpompi jutella, kuin jos iso joukko olisi ollut paikalla kuten edellisenä vuonna.

Lähdimme samaan aikaan pois. Kuljimme Keskuskadulla nuoren naisen ohi, joka oli polvillaan anovassa asennossa kädesssään peltipurkki, jossa oli muutama kolikko. Kuljin ensin toisten mukana ohi, mutta sitten käännyin ja menin naisen luo. Annoin hänelle kymmenen euron setelin ja sanoin romaniaksi, että pane tämä eri paikkaan talteen, ettei kukaan sitä vie sinulta. Tuskinpa hänelle monikaan paikallinen on puhunut Helsingin kaduilla hänen äidinkieltään. Kun läksin jatkamaan matkaa, hän jäi katsomaan suurin, ihmettelevin silmin.

Hirttomäki ja kuolemanrangaistus

Lyhyen kävelymatkan päässä täältä on Hirttomäki, jossa Ruotsin vallan aikaan hirtettiin rikollisia. Nyt se on kuin mikä hyvänsä pensaita ja puita kasvava mäki, jossa on myös siinä myöhemmin asuneen naisen asumuksen kivijalka.

Onneksi ei tarvinnut elää tuohon aikaan Suomessa, sillä en hyväksy kuolemanrangaistusta enkä silmä silmästä ja hammas hampaasta -ajattelutapaa. Luin lehdestä nuoresta amerikalaisesta miehestä, joka oli alaikäisenä syyllistynyt tappoon ja saanut kuolemantuomion. Hän oli vankilassa ollessaan tullut uskoon ja olisi halunnut käyttää loppuelämänsä Jumalan palvelemiseen ja tekonsa hyvittämiseen, jos se suinkin olisi ollut mahdollista. Mutta ei se ollut, vaan myrkkyruiske tapausta uteliaina seuraavien katsojien silmien edessä odotti häntä.

Sydämen kyllyydestä suu puhuu

Soitin Kertulle ja kyselin kuulumisia. Hän sanoi, että kuule, kyllä minä olen soittanut sinulle, mutta Hans vastasi ja sanoi, että sinä et ole kotona.

-Et sinä puhunut Hansin vaan Oscarin kanssa, sillä Hans ei ole enää pitkään aikaan asunut kotona. Minulla oli Hansin kanssa oikein hyvät välit ja keskusteltiin vaikka mistä. Mutta sen jälkeen kun Hans oli tutustunut tansseissa vuotta vanhempaan Liisaan, niin kaikki muuttui kuin salamaniskusta. Hans muutti pois kotoa vähän ajan seurustelun jälkeen asumaan Liisan kaksioon. Perheessä ei ollut muita lapsia kuin kaksi tytärtä, niin että Hans oli hyvin tervetullut joukkoon.

-Ei Hans ole pitänyt vuosikausiin mitään yhteyttä minuun eikä hän ole halunnut tavata. Ei minua kutsuttu häihinkään. Liisan vanhemmat sen sijaan kyllä kelpasivat. Heille kerrottiin tulevista häistä, ja äiti ompeli hääpuvun, jota hän valmisteli pitemmän aikaa. Minä sain vain kortin Kanarian saarilta, että heipä, hei, meidät on juuri vihitty ja ollaan täällä yhdessä anopin ja apen kanssa.

- Sain vanhemmiltani kauniin kesämökkipaikan järven rannalta. Hans sanoi, että hän voisi rakennuttaa siihen mökin ja sitten minäkin voisin tulla sinne käymään. Minä onneton annoin luvan, kun ei itselläni ollut varoja mökin rakennuttamiseen, ja allekirjoitin tarvittavat paperit, kun uskoin hänen puheitaan. Mökki rakennettiin, mutta minä olen päässyt vaivoin käymään siinä vain pari kertaa, eikä enempää tipu kirveelläkään. Hans on kertonut sisarelleenkin, että hän sai mökkipaikan isovanhemmiltaan eikä minulta.

Tästä tuli nyt tällainen pitkä valitusvirsi, mutta sydämen kyllyydestä suu puhuu. Toivottavasti jaksoit kuunnella.

Kesämökki kerrostalossa

Mieheni Oscar osti Devasta pienen kaksion kerrostalosta äitinsä käyttöön. Siinä äiti eleli samassa talossa asuvan tyttärensä turvin, joka kävi häntä tapaamasa harva se päivä tai äiti tulla tupsahti tyttärensä luo. Äidin asunnon ikkunasta näkyi lähimpänä vajan katto, muutama hyvin hoidettu omakotitalo ja kauempana kerrostaloja. Kissa kiipesi ulkona ketterästi olohuoneen ikkunalaudalle ja naukui siinä niin kauan, kunnes se laskettiin sisään.

Kun äiti kuoli, niin Oscar läksi heti ortodoksihautajaisiin, jotka pidettiin muutaman päivän päästä. Minä en päässyt mukaan, kun Oscar sai lentokoneesta viimeisen vapaan paikan. Muuten minäkin olisin lähtenyt, tunsinhan Oscarin äidin monen vuoden ajalta. Asunto jäi tyhjäksi ja tyhjänä se oli siihen asti, kunnes Oscar lähti nyt varta vasten sitä myymään.

Kampaajalla käydesäni tulin puhuneeksi asunnon myynnin vaikeudesta. Kampaajallani oli salamannopeasti neuvo annettavana:"Miksi ette pitäisi sitä kesämökkinä?" Niinpä meillä silloin olisi kesämökkinä viiden päivän ajomatkan päässä Helsingistä kerrostaloasunto 100 000 asukkaan kaupungin keskustassa. Ei se oikein kesämökiltä vaikuttaisi, vaikka uimaankin kyllä pääsisi. Kaupungissa on nimittäin pienehkö uima-allas yleiseen käyttöön, ainakin silloin oli, kun minä siellä kävin. Uima-allas oli silloin niin täynnä väkeä, että siinä mahtui lähinnä vain seisomaan, ja siinä sitten polskittiin ja pärskytettiin vettä muiden päälle. Hauskaa oli kuin lapsilla. Minä tosin pysyttelin pärskijöistä silmälasieni vuoksi kaukana. Lähellä on myös joki, mutta se on niin vuolasvirtainen, että harva siinä uskaltautuu uimaan. En halunnut uida minäkään siinä joessa.

Seuraavalla kerralla minäkin haluan päästä mukaan. Haluan matkustaa ensin laivalla Saksaan ja sitten Saksan, Itävallan ja Unkarin halki Romaniaan ja siellä Devaan ja asettua asumaan siihen kesämökkiin ainakin muutamaksi viikoksi ja käydä myös katsomasssa Devan tunnusmerkkiä, mäen päällä olevaa linnoitusta. Deva muuten tarkoittaa taivaallista valoilmiötä. Nyt minäkin vasta tuon huomasin tietosanakirjasta.