Lapsuudenkodissani maalla oli isohko puutarha ja siinä monia omenapuita. Me lapset kiipeilimme niissä, vaikka eivät vanhempamme siitä oikein pitäneet. Naapurin pojat kävivät iltamyöhään muutaman kerran varastamassa omenoita, mutta kun äiti huomasi sen, niin hän kutsui pojat kylään ja antoi heille niitä aimo määrän lahjaksi. Siihen se varastelu loppui ainakin sillä kertaa.
Tuli sitten oikein kylmä pakkastalvi ja ihan kaikki omenapuut paleltuivat. Mutta ei se mitään, hankittiin uudet taimet paleltuneiden puiden tilalle. Mutta ei niistä koskaan tullut yhtä isoja ja yhtä täynnä omenoita olevia puita, kuin aikaisemmat olivat olleet, eikä niissä edes tehnyt mieli kiipeillä. Ne jäivät laihoiksi ja vähäomenaisiksi puiksi.
Salia lämmitettiin vain vähän paitsi jos oli tulossa vieraita. Sinne vietiin talven ajaksi iso pyykkikori, jossa omenoita pidettiin. Niitä sai käydä sieltä hakemassa ja syömässä. Niin meillä oli joulunakin omien puiden omenoita. Mutta se oikein kylmä pakkastalvi muutti tilanteen.
Nykyisin ostan omenat kaupasta. Tuttavallani on kylläkin omakotitalonsa vieressä pari omenapuuta, joista pudonneita omenoita hän antaisi mielihyvin lahjaksi. Mutta hänen luokseen on sen verran matkaa, että sinne pitäisi mennä bussilla tai omalla autolla. Omenat pitäisi kerätä puiden alta muovikassiin ja sitten syödä kotona niitä suurin piirtein joka päivä, etteivät ne ehtisi pilaantua. Miksi nähdä se vaiva, kun lähikaupasta voi ostaa muutaman omenan kerrallaan eikä silloin jää edes kenellekään kiitollisuudenvelkaan? Sitä paitsi en tiedä, minkä verran taustalla vaikuttaa myös se, että kun kotonani oli omenoita omasta takaa, niin koen itseni vähän kuin kerjäläiseksi, jos menen jonkun muun puutarhaan keräämään itselleni omenoita puiden alta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti