Marcus oli taitava käsistään. Hän oli käynyt ammattilukion ja osasi suurin piirtein työn kuin työn, jossa tarvittiin kätevyyttä. Lukion jälkeen hän oli mennyt töihin lähellä olevaan kuparikaivokseen, jossa hän oli ahertanut myös kouluaikojensa lomilla. Hänen töistään vaarallisimpia oli se, jossa joutui istumaan kaivoshissin päällä sen liikkuessa ylös tai alas ja korjaamaan samalla sitä. Mutta ei hän kovasti pelännyt. Jos jotakin sattuisi, niin se olisi sitten kohtalo, eikä sille voisi mitään.
Vähitellen Marcus alkoi haluta töihin muualle. Kotikaupunki tuntui kovin ahtaalta ja jo liiankin tutulta. Hänen mielensä teki töihin erityisesti ulkomaille, vaikka siihen aikaan hänen kotimaastaan töihinpääsy ulkomaille oli kiven takana. Hän sai kuulla tuttujensa kautta, että kaukaa pohjolasta eräs nainen oli tulossa muutaman viikon lomalle hänen kotimaahansa eikä pistäisi pahakseen, jos saisi luotettavaa lomaseuraa. Heidän yhteinen tuttunsa esitteli heidät toisilleen, ja sen jälkeen he viettivätkin sitten suuren osan ajasta yhdessä. Ikäeroa heillä kyllä oli, mutta mitäpä se haittasi, kun oli kysymys lomanvietosta eikä naimisiinmenosta tai niin he ainakin aluksi luulivat. Mutta kun he kirjoittelivat ja tapailivat, he huomasivat ymmärtävänsä sen verran hyvin toisiaan, että he halusivat myös mennä naimisiin ja elää yhdessä. Elivätkö he onnellisina elämänsä loppuun asti, sitä ei tarina vielä osaa sanoa, mutta niin he kuitenkin toivovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti