Taas on kesä ja ihmiset rientävät iloisin mielin omille tai vuokraamilleen mökeille. Minäkin menisin, jos voisin, mutta kun en voi tai ainakin siltä nyt tuntuu. Ehkä kirjoitan joka vuosi vain vähän eri sanoin tämän saman tarinan, sillä en taida päästä tämän asian yli kovin helposti, ehkä en pääse koko loppuelämäni aikana.
Vahempani halusivat olla hyvin tasapuolisia meitä lapsiaan kohtaan. Siksi he miettivät valmiiksi, mitä meistä kukin saisi perinnöksi. Neljä lapsista saisi rantatontin ja yksi kotitilan päärakennuksen rantoineen ja rantasaunoinen. Metsä jaettaisiin kaikkien viiden kesken.
Vanhempani läksivät varta vasten veneellä kanssani valitsemaan minulle rantatonttia. Minä tiesin, minkä haluaisin: järvenrantatontin tutun, pitkän niemen kainalosta. Vanhempani lupasivat sen minulle. Mökkipaikka minulla siis oli, mutta ei rahaa rakentaa mökkiä, paitsi jos ottaisin pankkilainan. Silloin pojallani Hansilla oli asiaan ratkaisu: hän rakennuttaisi palstalleni mökin, jossa minäkin pääsisin käymään. Minä uskoin tuohon lupaukseen. Ei olisi pitänyt!
Minulta haettiin nimikirjoitus, joka piti kirjoittaa Järvelän pihassa auton katon päällä pidettyyn paperiin. Hansilla ei ollut niin paljon aikaa, että olisi voitu mennä Järvelään sisälle pöydän ääreen kirjoittamaan. Siitä paperista ei ole annettu minulle edes mitään kopiota.
Mökki rakennettiin, mutta se on vain Hansin ja hänen perheensä mökki, jossa ei minun käymistäni ole katsottu suopein silmin. Kun olin mieheni kanssa kahdestaan mökillä käymässä ensimmäistä kertaa, niin tapahtui se, mitä ei olisi saanut tapahtua: Sähkö oli käsketty katkaista lähtiessä pääkatkaisijasta, mutta kun tehtiin juuri niin, kuin oli pyydetty, niin pakastimessa olleet ruoat sulivat. Miksi siis tuo käsky, kun kerran tiedettiin, että pakastin ei ollut tyhjä? Tapahtuneesta tuli joka tapauksessa hyvä syy olla laskematta minua ja miestäni enää koskaan mökille. Tänä kesänä tuo mökki on vuokrattu entisen mieheni kasvatussisaren pojalle.
Kun menin täällä kaupungissa kerran kutsumatta soittamaan lähellä asuvan poikani kaupunkiasunnon ovikelloa, niin minut kyllä pyydettiin sisään ja eteeni tuotiin mehulasi. Siinä kaikki. Minulle ei pidetty lainkaan seuraa, vaan sekä poikani että hänen vaimonsa linnoittautuivat koko paikallaoloajakseni keittiöön. Join mehuni ja odotin, odotin ja odotin. Minun olisi kai pitänyt ängetä itseni keittiöön, mutta sellainen änkeäminen on minulle vierasta. Kun ei ketään alkanut kuulua, niin kävelin eteiseen ja aloin pukea takkia ylleni. Siinä vaiheessa minulle käytiin sanomassa hei, siinä kaikki.
Minulle ei vastata, jos kirjoitan eikä keskustella, jos soitan. Minulle ei läheteä edes joulu- tai syntymäpäiväkortteja. Surullista! Omaisuus kelpaa, mutta äiti ei. En edes tiedä tehneeni mitään sellaista, mistä moinen käytös voisi johtua.
Muutama lisäys tuohon surulliseen tarinaan:
VastaaPoistaHansin vaimon sisar Mirja ajeli aikaisemmin näillä main usein polkupyörällään. Kun hän tuli minun kohdalleni, niin hän irvisti. Viime aikoina häntä ei ole onneksi enää näkynyt irvistelemässä.
Hansin vaimon äiti meni yleensä Hansin nuorempaa poikaa vastaan, kun tämä pääsi koulusta. Kun tapasin heidät kerran matkallani kirjastoon, niin poika ohitti minut kuin täysin vieraan ihmisen. Miten hän voisikaan tietää mitään minun olemassaolostani, jos ei hänelle ole siitä koskaan kerrottu?
Kun vuosia sitten vanhempieni omaisuutta jaettiin, niin Hans sai järjestetyksi niin, että osa minulle kuuluvasta metsästä meni suoraan hänelle. Niin sitä hypättiin yhden sukupolven yli. Sain jaossa kuitenkin oman metsäpalstan ja sen lisäksi toisen rantapalstan. Hans meni sisarensa kanssa sitä rantapalstaa katsomaan ja kertoi sisarelleen, että sisaren tytär ja hänen nuorempi poikansa saisivat yhdessä sen. Minusta ja sisarestaan hän ei puhunut mitään. No, nyt se palsta on myyty, niin että siihen ainakaan hän ei pääse käsiksi.