Minä olen todellinen vilukissa, sillä minua palelee ja on aina palellut hyvin helposti. Matkaa lapsuudenkodistani kansakouluun järven poikki, oli pari kilometriä, mikä taitettiin syksyisin ja keväisin naapurin lasten kanssa veneellä ja talvisin suksilla. Joskus oli niin kova myrsky, että vesille ei ollut lähtemistä, vaan piti kiertää järvi, jolloin matkaa kertyi viisi kilometriä. Eivät senaikaiset monot olleet kovinkaan lämpimät, ennemminkin päinvastoin, mutta minkäs teit, kouluun oli pakko mennä, vaikka tiesikin etukäteen, että jalkoja tulee taas palelemaan. Äiti pani koulusta tultuani lämmintä vettä vatiin, niin että saatoin panna palelevat jalkani heti siihen. Mikä ihana tunne jalkojen alkaessa lämmetä, vaikka niitä alkuun kipottikin! Yhä edelleen minua palelee helposti eikä siihen muu auta kuin panna paljon lämmintä päälle.
Miestäni Marcusta taas ei palele yleensä koskaan, ja hän saattaa liikkua paljon vähemmissä vaatteissa kuin minä. Ikkuna voi olla auki, ja vaikka minua palelisi ja nukun peitto päälläni, niin Marcusta ei palele ja hän on saattanut siirtää peitonkin sivuun. Luonteeltaan hän on aika äkkipikainen ja tulistuu toisinaan helposti. Tosin iän myötä se tulistuminen on vähäsen vähentynyt. Mieleeni tulee ajatus, olisiko äkkipikaisuudella jotain tekemistä ruumiinlämmön kanssa, niin että lämminveriset ihmiset olisivat äkkipikaisempia kuin helposti palelevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti