Tuttavani, melkein jo ystäväni Irja soitti ja pyysi kylään, jos minulle suinkin vain sopii. Mikäs siinä, sopiihan minulle, kun ei ollut siksi päiväksi sovittuna mitään muutakaan ohjelmaa. Pääsin kyydissä perille. Olin vähän myöhässä, kun viimein saavuin. Jälkikäteen harmitti, kun en ollut käynyt ostamassa kukkia, niin kuin yleensä teen vierailulle mennessäni.
Irjan luona oli jo paikalla kaksi hänen naistuttavaansa. Toinen asuu saman kadun varrella, ja hänet olen kuulemma joskus tavannutkin. Irja touhusi keittiössä ja loihti meille hienon kahvipöydän. Sillä aikaa me kolme kävimme kankeahkoa keskustelua. Meillä ei tuntunut olevan kovinkaan paljon yhteistä tai jos oli, niin se jäi piiloon.
En tiennyt kummastakaan muusta vieraasta paljon mitään, ehkä hekään eivät tienneet minusta. Toinen heistä huomasi kesken kaiken pöydällä metallisen kaksiosaisen vempeleen, jonka kanssa voi harjoitella sen osien erottamista toisistaan. Siitä hän innostui, ja sen pariin hän jäi askartelemaan, kun minä etukäteen sopimani mukaan jo lähdin pois, sillä kyyti odotti. Ei pelkästään se yhdistä, että ollaan suurin piirtein samanikäisiä, jos ei löydetä mitään muuta yhteistä. Tuon sain taas kerran huomata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti