Sota-aikaan

Sota-aikaan piti pimeän tullen peittää ikkunat, ettei valoa näkyisi ulos. Eipä tuota ohjetta taidettu noudattaa kovin pikkutarkasti ainakaan minun kotikylässäni. Kotitaloni sijaitsi kylätien päässä. Lentokoneita ei yleensä lentänyt läheltä. Joskus vain ääni kuului jostain kauempaa.

Isäni vanhemmilla oli pihapiirissä oma mökkinsä, Mummila, jonka kellariin olisi pitänyt mennä, jos olisi tullut todellinen vaaran paikka. Ei kuitenkaan tullut. Minä en ole koskaan edes tullut käyneeksi Mummilan kellarissa. Nyt se taitaisikin olla liian myöhäistä, sillä niin huonossa kunnossa Mummila on nykyisin, ettei se enää onnistuisi.

Kotiini, niin kuin muihinkin taloihin, piti ottaa sotavankeja töihin. Muistan yhden yksinään olleen sotavangin, jonka nimen olen unohtanut, ja Mikon ja Nikolain, jotka asuivat meillä pihasaunan kamarissa. Kun erään kerran olin menossa Hiljan, kotiapulaisen, kanssa saunaan, niin käännyimme saunan ovelta takaisin, kun näimme, että Mikko ja Nikolai tanssivat siellä alasti ripaskaa.

Mikko ja Nikolai olivat kotoisin Venäjän puoleisesta Karjalasta. Siksi heidän kanssaan pystyi keskustelemaan, vaikkei venäjää osannutkaan. He kertoivat lapsistaan ja koti-ikävästään ja heistä tuli melkein perheeni ystävät. Kun heidän sodan loputtua piti palata kotimaahansa, niin he lupasivat heti perille saavuttuaan kirjoittaa, mutta mitään korttia tai kirjettä ei heiltä ole koskaan tullut.

Vaikeampaa kuin Mikolla ja Nikolailla oli varmaankin sillä heitä ennen kotonani olleella sotavangilla, joka osasi vain venäjää, sillä tuskinpa kukaan maalaiskylässä osasi venäjää ja pystyi keskustelemaan hänen kanssaan. Hän olikin surullisen näköinen koko ajan. Ei varmaankaan ollut helppoa olla vieraassa maassa vieraitten ihmisten parissa, joiden kieltä ei yhtään osannut.

Sotavangit saivat mennä tapaamaan toisia sotavankeja, mutta heillä piti olla saattaja mukana. Kerran kun äiti läksi kahden sotavangin saattajaksi ja he olivat veneellä matkalla järven toiselle puolelle, niin toinen miehistä kysyi kesken kaiken, eikö äitiä yhtään pelota, sillä mitä hän voisi tehdä, jos he alkaisivat uhkailla häntä. Äiti kertoi myöhemmin, että siinä vaiheessa häntä kyllä pelotti, mutta onneksi tilanne laukesi itsestään eikä mitään sen pahempaa tapahtunut.

Kun olen kävellyt entisen kotipitäjäni hautausmaalla, niin olen ihmetellyt sitä, että yhdessä hautakivessä lukee pelkästään "Tuntematon sotavanki" ja kuolinaika. Täytyisi joskus kysyä joltakin, miksi hautakiveen on kirjoitettu noin. Kyllä minun kotonani tiedettiin ainakin siellä olleiden sotavankien nimet. Entäpä jos joskus tulevaisuudessa sattuisi niin, että joku sukuaan tutkiva venäläinen haluaisi löytää jotain tietoja juuri tuosta sukulaisestaan, joka nyt lepää tuntemattomana sotavankina haudassaan?