Reipasta menoa

Kalle oli jo reilusti yli 30-vuotias, kun hän alkoi katsella itselleen vaimoa. Hänestä Alma ja Emilia olivat molemmat komeita naisia, ja hän mietti, kumpaan hän iskisi kyntensä. Almaan hän sitten iski, ja aika pian sen jälkeen vietettiin häät. Vielä poikamiehnä ollessaan hän oli ostanut lehmiä ja nuoria sonneja ja vienyt niitä kävellen muutaman apupojan kanssa Helsinkiin ja Pietariin. Matka Helsinkiin kesti yleensä viikon. Pietariin mennessä osa matkasta saatettiin mennä junalla. Karjalan kannakselta hän osti halkoja ja kävi niitäkin myymässä Pietarissa. Naimisiin mentyään hän ei enää harrastanut pitkiä kauppamatkoja. Nyt hän osti eläimiä, mm. lampaita, teurasti ne ja vei lihat hevosella yli 50 kilometrin päähän Jyväskylään.

Hän ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta hän laski hyvin päässään. Muuten hänen kauppamatkoistaan ei olisi tullutkaan mitään. Hän kävi myös mielellään markkinoilla ja huutokaupoissa. Hän ei harrastanut joululahjojen antamista. Kerran hän kyllä osti vaimolleen lahjaksi esiliinan, mutta hän antoi senkin jo ennen joulua.

Hän oli kova kalastamaan. Verkkoja laskiessaan hän tarvitsi jonkun soutamaan. Minäkin olin lapsena joskus soutajana. Se oli sitten yhtä soutamista ja huopaamista ja usein juuri toisinpäin, kuin olisi pitänyt.

Hän ajoi mielellään kilpaa hevosella. Varsinkin Pölö-niminen hevonen oli kova juoksemaan ja sai kilpailuissakin palkintoja. Tuohon aikaan yleensä kirkosta palatessa ajettiin kilpaa. Kun päästiin Päijänteen jäälle, niin Pölö juoksi niin kovaa, että se oli usein ensimmäisenä. Kalle oli paikkakunnalla tunnettu kovana ja hurjana ajajana.

Aamulla aikaisin heti lypsyn jälkeen Kalle yleensä läksi viemään hevosella maitotonkia niistä yhden päällä istuen meijeriin. Hän oli hyvin hätäinen. Linja-auton tuloa hän saattoi mennä maantielle odottamaan tuntia aikaisemmin. Yhtenä jouluna hän meni - 30 asteen pakkasella joulukirkkoon, kun paljon muita ei ollut menossa. Silloin meijerin koneenhoitaja huusi hänet nähdessään:" Onkos sinulla muijen valtakirjat?"

Kun hänen poikansa Kalle ja Jaakko menivät kerran talvella hakemaan salmen takaa heiniä, niin hevonen putosi jäihin. Kalle-vaari juoksi kovaa vauhtia jäälle, näytti kädellään paikkaa ja huusi:" Kyllähän minä sen arvasin, että sen hevosen puotatte, kun mänette siitä. Teijä olis pitäny männä tästä." Silloin hän putosi itse näyttämällään kohdalla jäihin. Pojat Kalle ja Jaakko nauroivat makeasti. Kalle-vaarille ja hevoselle ei käynyt kuinkaan.

Kun Kalle-vaari oli 88-vuotias, niin hän sai halvauskohtauksen. Hän oli juuri palannut meijeristä ja käynyt päivälevolle. Halvaus oli syvällä aivoissa, ja hän eli sen jälkeen enää viisi päivää. Kun lääkäri tuli häntä katsomaan, niin hän kysyi Kallelta, onko tällä mitään toivomuksia. Silloin Kalle sanoi:"Jos voesin suaha pirtureseptin." Lääkäri lupasi: "Kyllä isäntä sen saa." Kallen vaimoa rupesi tilanteesta huolimatta naurattamaan.

Kalle ei yleensä polttanut tupakkaa, mutta lopun lähestyessä hän sanoi vaimolleen:"Sytytäppäs mulle tupakka." Kun tämä teki miehensä toiveen mukaisesti, niin Kalle veti syvät henkoset ja sanoi:"Jo rupes selekiimää, sano Multian kirkkoherra, kun isämeijän Raamatusta löys." Siihen päättyi hänen taipaleensa.

Kalle haudattiin lauantaina. Hautajaiskutsuun oli painettu hautajaispäiväksi sunnuntai, mutta se korjattiin lauantaiksi, sillä "eihän talosta viijä nin kun torpasta".