Mies suuteli minua kädelle tervehtiessään. Olin ihan otettu siitä. Hän oli tullut tuttujeni Ninan ja Mihain kanssa hotelli Dianan aulaan. Pitkä ja totinen mies ja ne komeat viikset! Sitten sitä käveltin pitki rantabulevardeja ja katseltiin, kun laineet vyöryivät Mustan meren rantaan. Oli niin kaunista, niin kaunista että!
Yhdessä oltiin aamusta iltaan. Ei hänelläkään näyttänyt olevan muuta tekemistä. Yhtenä iltana kuulin sanovani hänelle:
- Jos sä haluut joskus tulla käymään mun kotimaassan, niin mä kyllä autan.
Mitäs siitä sitten. Hän tuli. Ihme, että oli niin paljon rohkeutta, kun oli asunut koko ikänsä samassa pikkukaupungissa. Aloin höösätä ja touhuta ja sain kuin sainkin järjestetyksi hänelle jonkinlaista työtä ja pienen asunnon. Mutta minun luonani hän oli harva se ilta. Minä olin hänen tukensa ja turvansa.
- Kiitos vain avusta. Nyt taidan tulla jo yksin toimeen, hän sanoi aivan yllättäen yhtenä iltana.
Siipeni menivät suppuun. Eikö minua enää tarvittaisikaan? Ja minä kun olin odottanut tältä tuttavuudelta paljon enemmän.
Mutta turhaan hätäilin. Sama tuttu hahmo alkoi vähän ajan kuluttua taas ilmaantua luokseni, ja loppujen lopuksi jäi pysyvästi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti