Minua oli kismittänyt kovasti se, että en ollut kuullut sitä kätevien illassa pidettyä esitystä, jossa kätevien sihteeri kertoi lautamiehenä olostaan, sillä aihe olisi kiinnostanut minua kovasti. Kerroin siitä omahoitajallekin, kun olin hänen vastaanotollaan. Hän sanoi heti, että voisi varata minulle ajan kuulontutkimukseen, ja jos tarvitsisin kuulokojeen, niin sellainen voitaisiin kyllä hankkia. Puhisin kotona mielessäni, että sittenhän sen näkee, tarvitsenko kuulokojetta vai en, kun tutkimus on tehty, ja jos tarvitsen, niin alan sitä myös käyttää. Pakko mikä pakko.
Ei kestänyt aikaakaan, kun omahoitaja jo ilmoitti, että kuulontutkimus voidaan tehdä. Painelin sovittuun aikaan terveyskeskukseen, ja koe alkoi. Minun piti painaa napista aina, kun kuulen pienenkin äänen. Omahoitaja oli niin nopea äänestä toiseen siirtyessään, että myöhästyin jo lähdössä ja muutamia kertoja jäi kokonaan painamatta napista, vaikka äänen kuulinkin. Jotkut äänet taas olivat niin hiljaisia, että kuulin ne juuri ja juuri, ja kun mietin painanko nappia vai en, omahoitaja oli jo siirtynyt seuraavaan ääneen.
Joka tapauksessa kävi selväksi, että kuuloni oli huonontunut, niin että olisi hyvä hankkia kuulokoje. Omahoitaja kysyi, uskoisinko tottuvani siihen helposti. Osoitin silmälasejani. Olinhan tottunut niihinkin, kun oli ollut pakko. Olin joutunut hankkimaan silmälasit, kun olin ollut lukion toisella luokalla. Tuohon aikaan opettajat kirjoittivat koetehtävät taululle, ja niistä piti sitten yrittää saada selvä parhaan kykynsä mukaan. Näin taululta ennen silmälasien hankkimista vain lähinnä olevat tehtävät, ja siinä olikin ollut tekemistä, kun olin yrittänyt saada ne niin hyvin ratkaistuiksi, että saisin kokeesta silti kunnon numeron. Olin pitänyt kovasti kouluaikoinani koripallon ja pesäpallon pelaamisesta, mutta en enää silmälasipäisenä voinut niitä pelata. Sekös oli silloin harmittanut ja kovasti olikin. Olisipa ollut piilolinssejä jo tuolloin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti