Kuningas Krastun valtakunta oli suuri kuin Monaco, ja siitä saattoi kuka tahansa olla ylpeä. Siinä kuningas Krastu hoiti asioita milloin paremmin, milloin huonommin, mutta omasta mielestään kaikitenkin oikein hyvin. Hänen isänsä oli kuollut jo muutama vuosi sitten, mutta hänen äitinsä eli vielä, mistä aiheutui hänelle harmia ja murhetta, ja niitähän ei kuningas Krastulla olisi saanut olla.
Katsokaas, asia oli näin: Kuningas Krastun vanhemmat olivat myyneet lapsilleen koko suurensuuren valtakunnan vähän ennen vanhan kuninkaan kuolemaa. Kauppahinta oli vain puolet valtakunnan arvosta, mutta niilläkin rahoilla olisi voitu turvata vanhan parin vanhuus. Kuningas Krastu, ainoa poika neljän tytön keskellä, oli keksinyt oivan tuuman: Ei makseta vanhalle kuningattarelle paljon mitään, mutta viedään hänelle lahjakirja toisensa perään allekirjoitettavaksi, niin että hänen päänsä menee ihan pyörälle. Näin ei tarvitse myöskään maksaa paljon veroja, joiden asioiden hoitamisesta kuningas Krastu yritti tehdä oikein taiteen. Kului vuosi, kului toinen ja kolmas. Vanha kuningatar alkoi ihmetellä, missä hänen rahansa viipyvät. Nythän hänen täytyi elää kuin kenen tahansa köyhän alamaisen pienen eläkkeen varassa, olihan hän sentään ollut hallitseva kungatar kauan aikaa.
Kuningas Krastun sisaret Lela, Ertsu, Kini ja Römpö olivat tehneet aivan niin kuin veli oli määrännyt. Eivät he paljoa asioista tienneet eivätkä ne heitä kiinnostaneetkaan, sillä olihan ohjaimissa kuningas Krastu, ihmeellinen veli. Hänhän sanoi olevansa parempi kuin isänsä ja varmaan hän olikin, sillä niin oli kuin hän sanoi.
Oikeastaan kuningas Krastu oli sivutoiminen kuningas, sellaisiakin voi voi näinä moderneina aikoina olla, ja oikeastaan sisaret omistivat yhdessä veljensä kanssa valtakunnan, mutta se oli vain oikeastaan, sillä kuningas Krastu oli mies ja perijä, ja hänen mielestään hänelle kuului kaikki. Sen ajatuksen varassa hän eli ja toimi.
Vanha kuningatar alkoi ihmetellä jo ihan tosissaan. "Missä minun rahani ovat? Miksi minulle ei makseta?" hän kyseli. "Sinä olet lahjoittanut kaikki meille. En anna sinulle mitään. Mene vanhojen ihmisten taloon", sanoi Ertsu. "Jumalauta", sanoi kuningas Krastu, sillä hän jopa kirosi silloin, kun asia ei mennyt niin kuin hän halusi. "Minä otan sinuun yhteyttä, kun jaksan", sanoi Kini. Römpö ei sanout mitään, sillä hän oli kaukana poissa viettämässä hyvin ansaittuja lomapäiviä. Niitä hän oli muuten viettänyt jo monta vuotta eikä loppua näkynyt. Lela ei myöskään sanonut mitään, vaan päätti uteliaisuuttaan ottaa asioista selvää.
Vanhan kuninkaan aikaan valtakunta oli ollut hyvinvoipa. Rahat olivat riittäneet ja kaikki oli toiminut. Olivatpa kuningas Krastu ja hänen sisarensa päässeet oikein kauemmas opiskelemaankin. Mutta voi surkeus, nyt eivät tulot tahtoneet riittää sitten millään. Niinpä myös sisaria pyydettiin apuun, vain Römpö jätettiin rauhaan, kun ei hänellä kuitenkaan mitään ole. Nukkukoon rauhassa prisnsessa Ruususen unta ja viettäköön niitä lomapäiviään, ajatteli isoveli. Onpahan sitten ainakin yksi onnellinen ja kiitollinen hänelle, muista viis.
Lela, utelias sisar, alkoi ottaa asioista selvää. "Kyllä noin ison valtakunnan tulojen pitäisi riittää", sanoi veromies. "Onpa taidettu kuningatarta kohdella huonosti", sanoi joku toinen. Huhhuh, Lela ei tiennyt ketä uskoa, kaiken maailman virkailijoita ja muita ihmisiä vai ihmeellistä veljeään. Kysynpä häneltä, kyllä hän varmaan selittää nuo asiat minulle, kun nätisti kysyn, hän ajatteli. Ja Lelahan kysyi ja kuningas Krastu vastasi enemmänkin kuin oli kysytty. Joka kerta Lelasta tuntui, kuin häntä olisi isketty kirjalla päähän ja kipinöitä olisi singonnut ympäriinsä. Sitten kun vastaukset muuttuivat aina vain pahemmiksi, Lela ymmärsi, että kuningas Krastu oli ihan oikea yksinvaltias, jonka tekemisiä ei saanut kysellä, vaan ne piti vain hyväksyä.
Nyt puuttui vanha kungatar asiaan ja kirjoitti kirjeitä lapsilleen. Hän lähetti osan niistä ensin Lelalle ( Voi, minkä virheen hän siinä teki! ) , että tämä lähettäsi ne edelleen. Lela ajatteli. että kaikkien olisi hyvä tietää, mitä vanha kuningatar oli pitkinä öinä miettinyt ja millaisiksi hänen ajatuksensa olivat öiden kuluessa muuttuneet.
Sitten Römpö kirjoitti Lelalle:" Se äidin kirje on kirjoitettu sinun tyylillä." Vai että Lela olisi sanellut tai kirjoittanut vanhan kuningattaren kirjeet! Mikä ajatus! Ei vanha kuningatar olisikaan ollut syyllistynyt lastensa arvosteluun ja rahapyyntöihin vaan Lela. Tuossa ei ollut muuta vikaa, kuin että se oli täysin väärä, mutta Lela sai silti syytteet niskoilleen. Nyt kun syntipukki oli löytynyt, ei edelleenkään tarvinnut antaa vanhalle kuningattarelle yhtään rahaa. Häntä käytiin vain tapaamassa muutamia kertoja vuodessa kiireesti ohimenessä, hymyiltiin kauniisti ja halattiin lähtiessä. Valtakunnassa kaikki oli taas hyvin, syyllinen oli löytynyt ja huolet poistuneet. Oi, ihmeellinen kuningas Krastun valtakunta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti