Ruhtinas Tyhjähousu oli kotoisin pienestä, sodassa köyhtyneestä ruhtinaskunnasta. Poissa olivat huvipurret ja hienot autot, jäljellä oli vain muisto uljaasta menneisyydestä. Mutta ruhtinas Tyhjähousulla oli yksi taito: hän osasi kirjoittaa kauniita kirjeitä, ei mitään pelkkiä rakkauskirjeitä niin kuin joku Casanova, vaan kirjeitä elämän tarkoituksesta ja ihmisenä olemisesta täällä maan päällä. Kun hän jostakin syystä alkoi lähetellä kirjeitään prinsessa Lelalle, niin tämä joutui aina vain enemmän hänen pauloihinsa. Ei sille ollut mitään sen parempaa selitytä, niin vain kävi. Sitten he menivät naimisiin ja ruhtinas Tyhjähousu muutti kuningas Krastun valtakuntaan, eihän hänellä kotimaassaan ollut mitä tarjota prinsessa Lelalle.
Sitten syntyivät lapset: prinssi Jysky ja prinsessa Miri. Heillä oli kummallakin paksu ruskea tukka ja säteilevät ruskeat silmät. Joskus prinsessa Lela ajatteli: Olisinpa minä näyttänyt yhtä säteilevältä kuin prinsessa Miri ja puolisoni ollut yhtä uljas kuin prinssi Jysky! Olihan se tietysti ihan hupsua ajatella niin, mutta minkäs ajatuksilleen voi.
Ruhtinas Tyhjähousu osoittautui pieneksi itsevaltiaaksi hänkin, ja raha oli hänen jumalansa, kun hän ei muuta jumalaa tunnustanut. Elämä hänen kanssaan oli kaikkein arkipäiväisimmistä asioista tappelemista, poissa olivat hienot ajatukset maailmanmenosta ja olemisen tarkoituksesta. Niin siinä sitten kävi, että ruhtinas Tyhjähousu ja prinsessa Lela erosivat, ja ennen niin uljas prinssi muutti takaisin ruhtinaskuntaansa ja melkein unohti lapsensa. Hän löysi itselleen uuden käenpesän ja hankki hienon auton. Kyllä hän varmaan vielä saa huvipurrenkin.
Prinsessa Miri rakastui ja sai pienen tyttären, jonka nimeksi annettiin Sipisipi. Tämä oli äitinsä ja isoäitinsä lemmikki, terhakka ja reipas tyttönen. Kerran hänellä ja prinsessa Lelalla oli ihan oikea seikakilu, jolla oli merkitystä myös valtakunnan asioihin. Asia oli näet niin, että kuningas Krastulla oli lempikäärme, jota hän usein silitteli. Itsevaltiaillahan saattoi olla mitä omituisimpia tapoja. Kunings Krastulla oli tavallisesti käärme sylissään, kun hän keskusteli alamaistensa kanssa. Jos joku alkoi kysellä asioista tai arvosteli vähimmässäkään määrin hänen tekemisiään, niin hän komensi käärmettään:"Pus kii!" ja käärme iski vierasta kipeästi. Ei siihen iskuun kukaan kuollut, mutta jokainen muisti seuraavalla kerrralla kuninkaan tavatessaan olla arvostelematta häntä. Myös prinssi Jysky joutui sen käärmeen iskun kohteeksi. Hän aivan kuin lamaantui siitä ja seisoi katsellen kaukaisuuteen. Mitä lienee miettinyt?
Prinsessa Lela ja pikku-Sipisipi ajattelivat iskeä vuorostaan hekin. "Mennään ja varastetaan se käärme", he päättivät. Heillä oli vapaa pääsy kuningas Krastun linnaan, sillä tunsivathan vartijat toki heidät, heidän tarvitsi vain sanoa, että heitä odotetaan. Käärme oli jätetty hetkeksi isoon halliin omassa pajukorissaan, ja sen he sieppaisivat. Jos joku kysyisi, he sanoisivat tekevänsä niin, kuin heitä oli pyydetty. Kaikki sujui hyvin. Kukapa nyt olisi uskonut kenenkään rohkenevan varastaa kuninkaan lempikäärmettä! "Tapetaanko tuo käärme?" kysyi prinsessa Sipisipi. "Ei, kun viedään se tuonne syvään louhikkoon", sanoi prinsessa Lela. Niin he tekivät ja katselivat hymyillen, kun käärme hävisi omille teilleen.
Menetettyään lempikäärmeensä kuningas Krastu muuttui välinpitämättömäksi ja haluttomaksi. Tuntui siltä kuin hänen koko valtakuntansa alkaisi vähitellen natista liitoksissaan. Mitenhän tässä vielä käy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti