Ilmari oli koko ikänsä ollut kova liikkumaan. Hän oli nuorempana harrastanut monenlaista urheilua ja hän oli ollut hyvä myös ampumaan, saanut monia palkintojakin.Vielä vanhoilla päivillään hän käveli paljon ja pitkiäkin matkoja. Mutta vähitellen hänen muistinsa alkoi pettää eikä hän tahtonut osata kotiin takaisin. Milloin mistäkin soitettiin, että täällä se Ilmari taas on. Mitäs nyt pitäisi tehdä?
Marja yritti puhua asiasta miehelleen. Hän sanoi:" Älä, Ilmari, lähe kotoa kovin kauvas. Minä oon huolissan sinusta, jos en tiijä, minne sinä oot menny." Ilmari lupasi pysytellä lähellä kotia, mutta hyvät lupaukset unohtuivat, kun hän pääsi vähänkin kotipihaa kauemmaksi. Kun hän meni lääkäriin, niin hänellä todettiin muistihäiriö, joka näytti ajan myötä vain pahenevan. Hän joutui viimein sairaalaan ja sai kovan lääkityksen.
Kun Ilmaria meni katsomaan, niin hän vain makasi sängyssään selälllään tuntematta ketään ja sanomatta mitään. Olisi luullut, että olisi ollut olemassa sellainen hänellekin sopiva lääke, joka auttaisi häntä hänen sairaudesaan, mutta ei veisi häntä, innokasta liikkujaa, muusta maailmasta tietämättömäksi, kattoon tuijottavaksi petipotilaaksi. Marja kävi kuitenkin häntä, elämäntoveriaan, katsomassa harva se päivä aina hänen kuolemaansa saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti