Ei läpytetty

Marja oli iäkkäänäkin vielä ketterä jaloistaan, ja hän liikkui pyöräpotkurillaan nopsaan paikasta toiseen. Hänelle tuotiin ruoka kotiin ja joskus kävi siivooja, mutta muuta apua hän ei tarvinnut. Tytärtä kyllä yritettiin kunnan puolesta saada hänelle omaishoitajaksi, mutta tytär oli naimisissa ja asui parin sadan kilometrin päässä. Ei hän voinut noin vain jättää miestään ja kotiaan.

Sitten koitti hetki, että Marja ei enää tullut toimeen yksin kotonaan, ja hän siirtyi vanhainkotiin. Siellä hän sai asuttavakseen huoneen, johon tuotiin hänen huonekalujaan ja hänen kaappinsa päälle pantiin hänen valokuviaan, että hän tuntisi olonsa kotoisemmaksi.

Vanhainkodin asukkaat istuivat tai makasivat huoneissaan päivät pitkät, kuka katseli televisiota, kuka kuunteli radiota, kuka makasi sängyssään kattoon tuijottaen tai kuka nukkui. Marja ihmetteli sitä, että ruokailutilaan tai hänen huoneeseensa ei pantu esille mitään kuhunkin juhlaan liittyviä koristeita. Jouluksi tosin oli pitkän käytävän seinälle ruokailutilan kohdalle pantu punaisesta kartongista leikattu tonttu, mutta siinä kaikki.

Päivät olivat pitkät, kun jokainen päivä oli miltei samanlainen eikä ollut muuta odotettavaa kuin ruoka-aika, jolloin talutettiin ruokailutilaan syömään, ja illalla yöpuulle käyminen. Kun sitten vanhainkotiin tuli pieni ryhmä muusikoita pitämään konsertin, niin hyväkuntoisimmat asukkaat talutettiin juhlasaliin sitä kuuntelemaan. Muutama hoitajakin tuli työnsä puolesta paikalle. Mutta mitä minä suuresti ihmettelin oli se, että kukaan ei läpyttänyt. Kun eivät paikalla olleet hoitajat aloittaneet läpyttämistä, niin ei kukaan muukaan. En halunnut minäkään olla ainoa poikkeus, mutta olisi luullut, että jokainen läpyttää tuollaisissa tilanteissa melkein vaistomaisesti. Mutta ei kai se sitten olekaan niin.