Laura on aina pitänyt koirista. Jo kun hän oli pieni, niin hän rukoili vanhemmiltaan koiraa, mutta ei hän silloin saanut. Mutta kun hänellä oli oma huusholli, niin hän hankki enimmäiseksi koiran. Siitä oli seuraa, iloa ja hyötyä. Ensio, poikaystävä, sai tottua siihen, että joutui kilpailemaan Lauran suosiosta.
Sitten hankittiin yhdessä oma mökki ja sinne aina vain enemmän koiria, kunnes niitä oli toistakymmentä. Kun meni käymään heidän luonaan, niin vähän väliä koirat aloittivat kuorohaukunnan, varsinkin silloin, kun joku niistä huomasi yläkertaan vievillä portailla olevasta ikkunasta, että läheisellä kadulla kävelee joku koiran kanssa. "Hiljaa!" kajahti silloin kovaan ääneen, mutta ei se aina auttanut.
Koirat ovat Lauralle henki ja elämä, hän hoitaa niitä, asuu niiden kanssa, laskee niitä ulkoilemaan puutarhaan, hoitaa itse niiden pienet vaivat ja reippaasti myös synnytykset sekä tekee yhdessä muiden koirafanien kanssa matkoja koiranäyttelyihin eri puolille Suomea ja muuta Eurooppaa.
Olin kerran vähällä lähteä mukaan yhteen koiranäyttelyyn Keski-Eurooppaan. Harmittaa vieläkin, että se silloin jäi. Olisipahan varmaankin ollut mielenkiintoinen ja samalla erilainen kokemus, vaikka en mikään koirafani olekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti