Minulla oli koulu- ja opiskeluaikoinani kirjeenvaihtotovereita useista eri maista. Yksi heistä oli hampuriilainen Werner, joka opiskeli insinööriksi jossakin Hampurin lähikaupungissa. Werner kirjoitti yhdessä kirjeessään, että tulepa käymään Hampurissa, voit asua vanhempieni luona, kun autat vähän kotitöissä. Ja minä tyttöpä lähdin. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja ajattelin, että eiköpähän koulussa opitulla kielitaidolla tule matkalla toimeen.
Ensin piti matkustaa laivalla Tukholmaan, jonne se tuli aamulla, ja juna Kööpenhaminaan läksi vasta illalla. Istuessani ajankuluksi puistossa tutustuin romaninaisiin, jotka hyväksyivät minut ilman muuta joukkoonsa, ettei minun tarvinnut olla yksin. Kului aikakin paremmin kuin yksin odotellessa. Kouluruotsillani tulin heidän kanssaan ihan hyvin toimeen. Mukavaa väkeä.
Illalla nousin kimpsuineni ja kampsuineni junaan, josta piti vaihtaa Kööpenhaminassa toiseen junaan. Hampurin asemalla minua oltiin vastassa. Sieltä päädyin taksilla mennen hienoon huvilaan Blankenesessa. Saksa oli muutamaa vuotta aikaisemmin hävinnyt 2. maailmansodan. Hampuriakin oli kovasti pommitettu, varsinkin tiuhaan asuttuja työläiskaupunginosia. Rikkaiden asuttamia puutarhakaupunginosia pommittamalla ei olisi tullut kovin paljon uhreja. Saksahan oli pitänyt saada polvilleen ja hyväksymään rauhanehdot.
Isäntäperheeni Blankenesen talo oli suuri ja komea. Sen lähellä oli kasvimaa ja iso puutarha. Olisin mielelläni kykkinyt puutarhassa, mutta sinne minua ei laskettu. Sen sijaan sain sisällä tehdä töitä, joita kukaan muu ei ehtinyt. Lähinnä minun piti aina ja aina vain kiillottaa kuparisia ovenkahvoja ja pyyhkiä pölyjä supersiistissä huushollissa. Perheenpää oli asianajaja ja hänen vaimonsa kotirouva.
Sain joskus syödä perheenäidin kanssa samassa pöydässä. Tuolloisesta ruoasta ovat täytetyt tomaatit jääneet parhaiten mieleen. Niistä ei nälkä lähtenyt. Siinä hienossa huushollissa minä elin nälässä ja yksinäisyyden aiheuttaman koti-ikävän kourissa, kun ei oikein ollut ketään puhekaveria. Nukuin yksin vintillä pienessä kamarissa, jossa ei tainnut olla muita huonekaluja kuin sänky, pöytä ja tuoli. Minulle sanottiin, että ulkona ei pidä mennä juttelemaan kenenkään kanssa eikä pidä yrittää tutustua kehenkään.
Kerran kun olin yksin kävelyllä, niin kyyneleet valuivat silmistäni, nojasin puuhun ja aloin itkeä. Naapuritalossa asuvan perheen äiti pysähtyi kohdalleni ja kysyi, miksi olin surullinen. Kerroin hänelle olostani ja yksinäisyydestäni. Hän ymmärsi minua, ja sain siitä perheestä tukea ja turvaa Hampurissa oloni loppuajaksi. Perhe oli joutunut jättämään sodan melskeissä kotinsa Itä-Preussissa ja oli asettunut asumaan Hampuriin.
Kirjeenvaihtotoveriani Werneriä tapasin koko aikana vain pari kertaa. Toisella kertaa olimme suuressa Planten und Blumen - kukkanäyttelyssä ja toisella kertaa jotakin teatteriesitystä katsomassa. Siitä pidettiin tarkoin huolta, että Werner ja minä emme vain mitenkään joutuisi milloinkaan istumaan vierekkäin, vaan aina olisi joku meidän välissämme. Luultiinkohan, että minä olin tullut pyydystämään Werneriä? Siltä se joskus vaikutti.
Kun lähdin kotimatkalle, niin tiesin, että Hampuria ja Werneriä minun ei tulisi koskaan ikävä. Eikä ole tullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti