Olen aina ollut todellinen vilukissa. Muistan, kuinka jalkojani paleli kovasti varsinkin silloin, kun tulin talvella hiihtäen kansakoulusta kotiin. Tuohon aikaan monot eivät olleet mitenkään lämpimät. Matkaa ei ollut sen enempää kuin kaksi kilometriä jäätä pitkin, ja äiti lämmitti aina vettä valmiiksi. Mikä ihana tunne, kun sai panna kylmät jalkansa varovasti vatiin lämpimään veteen! Mutta ei pelkästään jalkojani palele helposti, vaan ihan koko kroppaa. Sitä on vain vähitellen oppinut tulemaan tuon asian kanssa toimeen, pukemaan paljon päälle ja varomaan kovin kylmällä ilmalla pitempään ulkona olemista.
Paitsi helposti kylmät niin jalkani ovat myös huterat. Silloin kun kävin oppikoulua, piti aamuhartauden ajaksi mennä luokasta paririvissä juhlasaliin seisomaan. Joskus aamuhartaus saattoi kestää puolikin tuntia. Kun tuli kovin hutera olo, niin vinkkasin luokkatoverille, joka saattoi minut luokkaan. Sen verran varani pidin, että koskaan en kaatunut juhlasalin lattialle. Siinä olisikin voinut käydä huonosti, ainakin silmälasit olisivat voineet mennä rikki. Mitään vapautusta aamuhartuksista en huterien jalkojen takia koskaan saanut. Onneksi nykyaikana ei kouluissa tarvitse mennä mihinkään juhlasaliin, vaan aamunavauksen voi kuunnella keskusradiosta omalta paikaltaan.
Minua palelee edelleen helposti enkä pysty nytkään seisomaan kauan samalla paikalla. Siksi kartankin kaikkia sellaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joissa pitäisi seistä pitempään paikoillaan. Ihmistungos olisi minulle kauhistus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti