Tein Korsikan matkan joitakin kymmeniä vuosia sitten silloisen mieheni Heinzin kanssa. Heinz huomasi jostakin saksalalaisesta lehdestä ilmoituksen Välimeren klubista. Innostuimme molemmat ja varasimme kolmen viikon matkan. Lensimme ensin Frankfurtiin ja sieltä toisella koneella Korsikalle, jonne Suomesta ei ollut silloin suoria lentoja. En tiedä, onko nytkään. Jatkoimme matkaa Club Mediterraneehen, Välimeren clubille.
Saimme asuttavaksemme pyöreän, kaisloista tehdyn majan, jossa oli hiekkalattia, kaksi hetekaa ja pieni pöytä niiden välissä. Ruokailimme ulkoilmaravintolassa. Hyvää ruokaa oli ja hyvin maistui. Pimeä tuli jo iltakahdeksan tai -yhdeksän maissa, ja silloin oli viisainta olla majassa, sillä sinne olisi ollut säkkipimeässä vaikea löytää. Ostimme varmuuden vuoksi sähkölamput. Peseytymispaikka oli sekin avoimen taivaan alla. WC:ssä oli vain reikä keskellä pienen kopin lattiaa. Kyki siinä sitten.
Clubin harrastusmahdollisuuksista oli meille tärkein purjehtiminen. Heinz oli harrastanut purjehtimista jo pienestä pitäen kotikaupungissaan Berliinissä, ja hän pääsi pitemmälle ehtineiden ryhmään. Minä taas en ollut koskaan purjehtinut. Siksi jouduin alkeiskurssille. Ensin piti vain suorittaa uintikoe. Osasinhan minä uida ja olin käynyt uimakouluakin, mutta uimataito piti myös näyttää käytännössä. Jouduin uimaan aika kaukana olevalle luodolle ja takaisin. Ei sekään olisi muuten tuottanut vaikeuksia, mutta kun piti uida siellä, missä veneetkin liikkuivt, niin se ei ollut aivan helppoa. Vähän suorastaan pelotti niiden veneiden takia. Onneksi kaikki meni hyvin. Pääsin purjehtimaan, ensin isommassa ja sitten pienemmässä veneessä. Aurinkoista oli suurin piirtein joka päivä, ja ruskeina kuin pavut tulimme takaisin Suomeen. En ole koskaan ollut niin ruskea, kuin mitä olin tuolloin.
Joka kerta silloin, kun klubille saapui uusia turisteja, pidettiin juhlallinen vastaanottoseremonia. Ranskan ja Saksan liput liehuivat sen merkiksi , että niistä maista oli osanottajia. Kun kysyin puolileikilläni, miksi ei Suomen lippua voida vetää salkoon, kun minä olen kerran suomalainen, niin sain vastaukseksi vähän yliolkaisen ja alentuvan tuhahduksen. Kaipa sitten yksi suomalainen ei ollut edes lipun väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti