Olen ajatellut, että käyn kävelyllä ainakin joka toinen päivä. Tuommoinenkin asia minun täytyy päättää mielessäni, muuten pelkästään kykin kotona tietokoneen vieressä, television ääressä, kotiaskareita tekemässä tai kauniilla ilmalla parvekkeella lehtiä lukemassa ja aurinkoa ottamassa tai käyn vain pikaisesti asioilla.
Eilen läksin innoissani ulos. Kävelin ensin lasten leikkikentän, sitten ankkalammikon ja nurmikenttien ohi ja saavuin joen yli kulkevalle sillalle. Tuijotin vetehen, mutta en kauan, vaan riensin katsomaan tien varressa kasvavaa punaisten ja keltaisten kukkien merta. Kukkien nimiä en tiedä, mutta niitä oli ilo katsella. Kävelin joen vartta mäkeä ylös ja sitten alas. Vähän kauempana on kuntoilupaikka. Siellä sopii nostaa vaikkapa paksua hirttä, jos voimia on riittävästi. Nyt siellä näkyi olevan joku mies sen hirren kimpussa. En jäänyt katsomaan, nouseeko se hirsi vai ei.
Kuljin minigolfradan ohi kotia kohti. Mutta sitten alkoi tehdä mieli kiertää sama lenkki vielä kerran toisinpäin. Kävelin joenrantatielle ja aloin kulkea takaisin uuden sillan suuntaan. Joen toiselta puolelta, Tuusulanväylältä, kuului jatkuva liikenteen kohina. Yhtäkkiä siinä yksin kulkiessani mieleni valtasi pelko: Entäpä jos joku vähän häiriintynyt mies tulee vastaan ja käy yhtäkkiä käsiksi, kuten on sattunut? Pystyisinkö puolustautumaan? Mutta se pelon tunne meni ohi, kun jatkoin vain sitkeästi matkaa kotiinpäin. Pääsin hyvin perille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti