Vein R-kioskiin kortin Giselalle lähetettäväksi. Tutustuin Giselaan, kun oltiin parikymppisiä ja töissä Länsi-Berliinisssä lastenkodissa, jonka muut työntekijät olivat diakonissoja. Minä olin siellä yhden kesän. Vauvojen kylvetyksen diakonissat hoitivat itse emmekä me kesäapulaiset saaneet puuttua siihen. Olisin kyllä halunnut oppia senkin työn, sillä olin kihloissa saksalaisen miehen kanssa ja menossa naimisiin. Toiveissani oli kahden lapsen saaminen sitten, kun olen naimisissa.
Siellä lastenkodissa oli aina kova kiire. Lapset piti viedä puolijuoksua rappuja alas ja ulos leikkikehään. Syliin ei saanut ottaa. Minusta tuo kielto tuntui pahalta, sillä yksi lapsista ojenteli itkien käsiään päästäkseen jonkun syliin. Olisin kyllä mielelläni ottanut, jos olisin saanut. Syöttäessä piti pitää lusikkaa lapsen suun edessä, ettei hän voinut sylkeä ruokaa pois suustaan. Asuin lastenkodin alakerrassa yhdessä huoneessa, jossa oli muurahaisia. En erikoisemmin pitänyt niiden kanssa yhdessä asumisesta.
Minun ja Giselan tiet erosivat sen kesän lopussa. Minä palasin Suomeen ja Gisela muutti Länsi-Berliinistä Länsi-Saksan puolelle. Sen jälkeen olemme kirjoitelleet, milloin tiiviimmin milloin harvemmin, mutta emme ole tavanneet. Gisela on soittanut muutamia kertoja uudenvuodenpäivänä aamuyöllä puoli kahden maissa Suomen aikaa ja toivottanut hyvää uutta vuotta. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun itse oli juuri nukahtanut, niin ei silloin ole ollut kovin innostunut vastatessaan. Täytyisikin tästä soittaa Giselalle. Puhelinnumerohan minulla on.
Mua jäi kaivertaan toi kielto siellä lastenkodissa, ettei lasta saanut otaa syliin!
VastaaPoistaIhmeellinen kielto siellä olikin.
Kun se syliin ottaminen on niin luontaista lastenhoidossa, että otetaan syliin se lapsi.
Ja en olisi kyllä kanssa tykännyt nukkua muurahaisten kanssa.
Toivottavasti enää ei ole tollasia kieltoja siellä.
Minun on kyllä sanottava, että en muistaakseni ihan aina noudattanut kirjaimellisesti sitä syliinottamiskieltoa. En kyllä ymmärrä, miksi sellainen edes annettiin. Tuskinpa enää kielletään saksalaisissa lastenkodeissakaan ottamasta lapsia syliin.
VastaaPoistaMuurahaiset olivat kylläkin aika lailla piilossa, mutta joskus niitä kuitenkin näki, kun tuo asia on jäänyt mieleeni.
Ymmärsin niin, että ne diakonissat asuivat ja elivät siinä lastenkodissa eivätkä saaneet mennä naimisiin. Vaikutti aika ankealta elämältä.
Maailma on ja on ollut täynnä kummallisia sääntöjä. Sinä olet kohdannut yhden käsittämättömimmistä.
VastaaPoistaTuntuu ajatella, miten sellainen ihminen oppii antamaan rakkautta ja lämpöä, joka ei saa sitä itse.
Miten nyt blogiisi eksyinkin, ehkä tuo Kyllikki-nimi pisti silmään;). Hyvä että eksyin, sillä täällä oli mukava lukea tuttuja asioita nuorudestani. Opiskeluaikoinani olin myös Saksassa töissä kesäisin. Eräänä kesänä myös diakonissasairaalassa. Diakonissat asuivat siellä kuin luostarissa ikään, potilaiden kanssa ei saanut jutella ylimääräisiä jne. En minäkään niitä sääntöjä niin tarkkaan noudattanut ja siitä sain potilailta kiitosta (ja paljon kaikenlaisia pieniä lahjoja kotiin tuliaisiksi). Paras ystäväni oli nimeltään myös Gisela. Juksasimme toisille, että Gisela osaa suomea, jota minä sitten puhuin hänelle joskus ja hän vastasi "siansuomella", joka kuulosti todella rumalta. Voi kun minua harmitti!
VastaaPoistaTuossa olet varmaankin oikeassa, että sellaisen, joka ei ole itse saanut lämpöä ja rakkautta, on vaikea sitä antaa. Meillä äidin suvussa esimerkiksi halaaminen on ollut yleisempää kuin isän suvussa, jossa ollaan pidättyvämpiä.
VastaaPoistaClarissalle kommentti. Kappas vain, sinä kirjoitit juuri, kun ajattelin, että onkohan joku palstalla kävijä ollut joskus aikaisemmin Saksassa lastenkodissa tai sairaalassa kesätöissä. Tuolloin ei kyllä tullut minun tai Giselan mieleenkään juksata Giselan suomen kielen taidoilla. No, ei sitä olisi uskottukaan, kun me tutustuimme toisiimme vasta siinä lastenkodissa ja Gisela oli tullut sinne töihin minua aikaisemmin.
VastaaPoista