Oli puoliaurinkoinen päivä. Puiden lehdet olivat värjäytyneet keltaisen ja vihreän eri sävyihin. Laiska tuuli hipelöi lehmuksen oksia. Ei ollut kiirettä minnekään.
Kävelin matalien kerrostalojen välistä. Ohitin ostoskeskuksen ja kukkakioskin ja jatkoin kohti palvelukeskusta, jossa on myös kirjasto. Kaksi koulupoikaa huuteli toisilleen pyöräillessään ohitseni. Lainasin pari kirjaa, pyörähdin ovesta ulos ja lähdin lampsimaan takaisin kotiin päin.
Katu oli melkein tyhjä. Vain yksi jalankulkija oli tulossa vastaan, enkä kiinnittänyt häneen sen suurempaa huomiota. Vasta kohdalla vilkaisin häntä tarkemmin. Nainen oli tyylikkäästi pukeutunut, ja hänen kasvonsa näyttivät hyvin tutuilta. Niille levisi nopeasti pieni pilkallinen hymy, ja hän siirtyi nopeasti kauemmaksi minusta. Ennen kuin ehdin tajuta, hetki oli ohi. Kumpikaan ei sanonut mitään. Jalat vain veivät itsestään eteenpäin.
Tovin kuljettuani aloin epäröidä, olinko nähnyt oikein. Nainen asui toisella puolen kaupunkia, enkä ollut tavannut häntä pitkään aikaan. Mitä asiaa hänellä voisi olla kotinurkilleni? Menin takaisin palvelukeskukseen ja kysyin vahtimestarilta, onko nainen talossa töissä. Vastaus oli myönteinen. Hän oli aloittanut kaksi kuukautta sitten.
Nainen on lähisukulaiseni. Niin lähellä ja silti hyvin kaukana.
Sellaista elämä monesti on.
VastaaPoistaVaikka asuttaisiin samalla pienellä paikkakunnalla, ei pidetä mitään yhteyttä., ei tavata edes kaupassa! Siten mennään vaikka etelän lämpöön, niin ihme juttu, siellä tutut kävelee vastaan.
Piti kauas mennä, ennenkuin tavattiin!
Noinhan se on. Sitä vain hämmästyy, kun tapaa jonkun sukulaisen tai tutun yllättäen siellä, missä ei odottanut tapaavansa. Itse pitäisin enemmänkin yhteyttä sukuuni, mutta monia ei nykyaikana sellainen taida kiinnostaa kovinkaan paljon. Minulla on sellainen käsitys, että entisaikaan oltiin sukurakkaampia kuin nykyisin.
VastaaPoista