Elämän tarkoitus

Martiina tulla kopisteli paksupohjaisissa kengissään ovesta sisään. Hänen äitinsä oli juuri työntämässä pullapeltiä uuniin.

- Kyllä tää elämä on sitten tylsää, Martiina sanoi. Samaa pakertamista aamusta iltaan.

- Tulit ihan sopivasti, sanoi äiti. Voisit hakata halkoja. Minä tarvitsen hellapuita.

Martiina teki, niin kuin pyydettiin ja huhki kaikin voimin. Pään molemmin puolin olevat lyhyet letit heiluivat ja pörröinen peikonhäntä viuhtoi puolelta toiselle. Hän kantoi sylin täyden lapuja sisään.

- Mä en tykkää yhtään muualta tulleista peikoista. Ne on ihan eri näkösiäki, kun niillon pienemmät korvat ja isompi nenä. Ne sais pysyä siellä, missä ne on syntyny.

-No, johan nyt on markkinat. Minulla on kädet täynnä töitä, ja sinä vaan nariset. Vie roskat ja mene sitten hyppäämään benjihyppy.

Martiina kiiruhti läheiselle kentälle ja hyppäsi nosturin nokasta. Kun hän roikkui toisesta jalastaan pää alaspäin, niin hän unohti kaiken muun ja nautti siitä hetkestä. Pilvet kiiruhtivat taivaalla, ja hän keinui niitä katsellen. Mutta kun hän seisoi taas maan kamaralla, niin se maailmoita syleilevä tunne haihtui hetkessä.

- Se ol kyllä coolia, mutta minkit on yhä häkeissään eikä vanhuksilla ole yhtään sen paremmin. Mihin tässä vielä joudutaan?

-En minä ehdi sinun kanssasi keskustelemaan. Tuossa mäellä on paljon kiviä. Ala rakentaa niistä linnaa.

Martiina kiipesi mäelle, keräsi irtokivet ja alkoi kammeta puoliksi maan sisässä olevia esiin. Ne hän vieritti toisten viereen. Hitaasti siitä alkoi syntyä kivisen linnan ensimmäinen nurkka. Vähitellen hän saisi aikaan jotain pysyvää. Nirinä ja narina unohtui. Hän oli löytänyt elämälleen tarkoituksen.