Halasin äitiä hyvästiksi, otin pienen lentolaukkuni ja lähdin matkaan. Pitkä käytävä oli tyhjä. Vain televisio pauhasi yksinään oleskelutilan nurkassa. Hoitajat puuhastelivat kahvitauollaan toisessa päässä rakennusta, ja asukkaat lepäilivät huoneissaan. Kuka hyvänsä olisi saattanut tulla huomaamatta sisään. Talon edessä oli muutama pöytä auringonvarjoineen, rykelmä valkoisia muovituoleja, lipputanko ja keinu. Silloin, kun istuin pihalla asukkaiden kanssa, saatoin kuvitella, että olen jossain etelässä, vain juomat puuttuivat.
Viuhdoin loivaa mäkeä ylös linja-autoasemaa kohti. Aurinko lämmitti mukavasti. Huomasin toisesta silmäkulmastani, että joku pyöräilijä ajoi ensin ohi, mutta jäi sitten odottamaan. Viiskymppinen, laiha mies shortseissaan.
- Oottekos työ mänössä autolle? mies kysyi.
- Oonhan mä, sanoin.
-Minen voenu kahtova, kun tuommonen vanha akka ruahua yksin isova laukkuva. Suankos minä auttua? mies kysyi.
Annoin laukun miehelle. Noin ystävällisestä avuntarjouksesta ei voinut kieltäytyä, vaikka vanhasta akasta puhuminen ottikin päähän.
- Satuittekos tuntemaan Matti-Juhani Järvelän? Se ol isän serkku ja vaikutti pitkään täälläpäin, sanoin jotakin sanoakseni. Se ol vähän semmone viinaan menevä.
- Matti-Juhani, Matti-Juhani, em minä taija tunteja. Ae niin, sehän taeski olla se Masa. Kyllähä minä Masan tunsin.
Kuljettiin rinnakkain sunnuntaityhjän kirkonkylän halki, ohi kirjaston, postin, kirkon ja Alkon. Kun oltiin päästy perille, istuuduin penkille odottamaan. Mies tälläsi itsensä viereeni. Hänellä ei näyttänyt olevan kiirettä mihinkään. Vähän ajan kuluttua paikalle ilmaantui mustaan pukuun pukeutunut harmaatukkainen mies.
- Tämä on meijän kanttori, pyörämies selitti. Se on nyt jo eläkkeellä. Sen vaemo kuol vuos sitten vaekejaan saerauteen. Sitä sae kiäntiäki vuan lakanoije avulla.
Mies jatkoi puhettaan siihen asti, kunnes linja-auto tuli. Kun kanttori nousi minun jälkeeni siihen, niin pyörämies kiiruhti huikkaamaan ovelta:
- Pitäkiä hyviä huolta tästä naesesta.
Minä jäin eteen istumaan. Kanttori paineli takaosaan. Bussi oli melkein tyhjä. Vain muutama matkustaja nuokkui ikkunapaikalla. Oli hyvä olla ihan hiljaa.
Taitava kertomus. Herättää monenlaisia ajatuksia. Oma äitini on vanha, miten järjestän jatkossa hoidon.
VastaaPoistaAina ei jaksaisi puhua ja puhua, minä ainakaan en jaksaisi. Tässä tarinassa puhe paljastaa ehkä äidinkin tilan, tai ainkin tulevaisuuden.
Hienosti rakennettu tarina.
Kirjoitat hienoja ja ajattelemisen aihetta antavia tarinoita! Luin kaikki ja pidin kovasti! Varsinkin tällaiselle, joka itse ei osaa kirjoittaa, nämä sivusi ovat aarre! Poikkean varmasti uudestaan!
VastaaPoistaKäväisepä sinäkin kylässä osoitteessa: http://marjukka7.vuodatus.net/
Monia ajatuksia tuli mieleeni tästä tarinastasi.
VastaaPoistaMuistan äidin, kun hän oli monesti sairaalassa, ja kävin häntä katsomassa. Nyt äitiä ei enää ole.
Joskus toiset ihmiset puhuvat liikaa, vaikka eivät olekkaan pahoja, eivätkä tarkoita pahaa.
Sinulla oli muitakin hyviä kertomuksia, oli ilo lukea.
Tervetuloa blogimailmaan, ja tervetuloa kurkkaamaan sivuilleni.
Kiitokset kommenteista, Uuna, Marjukka ja Harakka. Olen iloinen ja kiitollinen siitä, että luette näitä minun tarinoitani ja annatte palautetta. Se kannustaa minua jatkamaan. Aion käväistä myös teidän sivuillanne.
VastaaPoista