Lainasin kirjastosta pari kirjaa ja aloin kävellä kotiinpäin. Oli keväisenraikas ilma. Pari autoa hurahti ohitseni. Toinen niistä kääntyi pienelle sivukadulle. Kun olin päässyt pääkadun toiselle puolelle kukkakioskin luo, niin seuraani lyöttäytyi koulutyttö, joka iältään oli kymmenen vuoden kieppeillä. Hän alkoi kävellä rinnallani samaa vauhtia kanssani.
"Kun tulen isoksi, menen kauppaan töihin", tyttö sanoi. "Minä taas ajattelin, kun olin vähän vanhempi kuin sinä nyt, että kun minusta tulee iso, niin lennän yksin lentokoneella ympäri maailmaa ja kirjoitan matkoistani juttuja lehtiin", minä jatkoin keskustelua. "Olen lukenut naisesta, joka teki juuri noin."
Tyttö ja minä jatkoimme matkaa hyvässä yhteisymmärryksessä ja puhuimme kumpikin lisää omasta haaveestamme. Kuinka helppoa meidän olikaan keskustella! Ikäero ei tuntunut missään.
Minun haaveeni ei ole toteutunut, mutta tuon tyttösen haave voi hyvinkin toteutua.
Täytyy kyllä sanoa, että ei minusta olisi ollut yksinlentäjäksi, kun en ymmärrä lentokoneen nippeleistä ja nappeleista yhtään mitään. Mutta kukas kieltää haaveilemasta!
Haaveita pitääkin olla aina!
VastaaPoistaTuosta olen samaa mieltä kanssasi, että haaveita pitää olla aina. Ei se haittaa, jos kaikki haaveet eivät toteudu, jos edes jokin tai jotkin niistä joskus toteutuvat. Muistaakseni se oli Osa Johnson, joka kertoi omasta lentämisestään eri puolille maailmaa ja kirjoitti niistä. Pidän lentokoneella matkustaessani erityisesti siitä hetkestä, kun lentokone nousee ilmaan, mutta taidan olla poikkeus. Viime vuosina matkustaminen on vain jäänyt aika vähiin.
VastaaPoista