Pitkä ja kivinen tie

Omapahan oli vikani. Liityin Käteviin naisiin, vaikka olenkin epäkäytännöllinen, kun lähellä ei toiminut mitään muuta naisyhdistystä. Äitini oli toiminut kätevissä vuosikausia, ja sen toiminta oli minulle hänen puheistaan tuttua. Ajattelin, että jotakin voin varmaan tehdä minäkin, mutta väärässä olin: minun ei annettu tehdä mitään. Yritin silti aina ja aina uudestaan. Alussa tosin yksi kätevistä otti minut siipiensä suojiin ja pääsin jo vähän mukaan toimintaankin, mutta sitten hän muutti muualle, ja siihen se mukaan ottaminen loppui.

Kun kätevien kokouksessa kahdella kertaa kaivattiin myyjäisiin arpajaispöytään apua, niin minähän tietenkin ilmoittauduin intoa täynnä, ja minut valittiin. Mutta totuus oli toisennäköinen. Toisella kertaa minulle sanottiin, että tulin liian myöhään eikä minua enää tarvita, sillä olisi pitänyt tulla jo hyvin, hyvin aikaisin aamusta. Kukaan ei ollut sitä tullut minulle aikaisemmin kertoneeksi. Toisella kertaa tulin tarpeeksi ajoissa, eikä minua voitu sillä perusteella syrjäyttää, mutta toinen samaan tehtävään valittu hivuttautui koko ajan keskemmälle pöytää ja minä väistin vastaavasti vasemmalle, niin että loppujen lopuksi hän se myi ne arvat ja minä vain seisoin tyhjän panttina vieressä.

Vuosikertomuksiin pitäisi kaiken järjen mukaan merkitä myös merkkisuoritukset, mutta minunpa ei merkitty, ei ykkös-, ei kakkos- eikä edes kaikkein vaativinta kolmosmerkkiäkään, jota kukaan muu tuon yhdistyksen kätevistä ei ollut suorittanut.

Minut valittiin varasihteeriksi. Hienoa! Luulin, että kun varsinainen sihteeri jättää työnsä, niin minä pääsen remmiin, kun varsinaisen työni perusteella tuon asian varmasti osaisin. Mutta ei se niin ollut, vaikka tuo sihteeri minun kanssani kätevien retkellä, pitkällä automatkalla, keskustellessaan olikin ollut tuota mieltä. Valittiin uusi sihteeri. Hyvä, kun sain jäädä edes varasihteeriksi, jonka apua on tarvittu yhden kerran.

Kymmenvuotismerkkiä en saanut kymmenen vuoden kätevissä olon jälkeen kevätjuhlassa niin kuin merkki yleensä annettiin, vaan puolitoista vuotta myöhemmin tammikuun kokouksessa. Jos olisin tiennyt tuon etukäteen, niin olisin pannut silloin kätevien puseron päälleni. Nyt se merkki kiinnitettiin paksuun villatakkiini, johon se oli hankala kiinnittää ja josta se oli hankala ottaa pois. Eihän kukaan pidä jatkuvasti kätevien merkkiä villatakissaan.

Samoissa tiloissa kuin kätevät toimii myös seurakunnan eläkeläisten piiri. Pidin siinä joitakin vuosia sitten keväällä esitelmän Alli Paasikivestä, ja se oli myös jostain syytä merkitty seurakunnan lehteen. Seuraavan syksyn kätevien ohjelmaan oli merkitty minulta mitään kysymättä, että pidän esitelmän kätevissä Alli Paasikivestä marraskuussa. Menin kuin kiltti ja tottelevainen koulutyttö pitämään esitelmääni. Kun seison paikallani valmiina aloittamaan, niin lähelläni istuva kätevä sanoi niin kovaa, että varmasti kuulin, että ei tuo aihe kuulu kätevien ohjelmaan. Ensin minulle tuli paniikki ja ajattelin, että nyt kyllä häivyn. Sitten järki voitti ja jäin pitämään esitelmääni. Mutta enää en kätevissä pidä esitelmiä enkä ainakaan toistaiseksi edes mene kätevien kokouksiin. Olkoot minun puolestani.

Läheiseni ovat sitä mieltä, että ei pidä tupata, kun ei tykätä. Oikeassahan he ovat, mutta olen roikkunut mukana sukuperinteenikin takia. Äitini toimi innokkaana kätevissä, hän oli milloin puheenjohtaja, milloin sihteeri tai tavallinen rivikätevä, suoritti kaikki kolme merkkiä ja antoi ne minulle perinnöksi niin kuin samalla koko kätevien aatteen. Mutta nyt lienee minun puoleltani luopumisen aika.