Nuorena on niin kovin herkkä kaikenlaisille sanomisille, niin olin minäkin. Jotkin tilanteet sanomisineen jäivät mieleen koko loppuiäksi, vaikka ei itse edes haluaisi. Niin vain oli.
Pidin koripallosta ja pesäpallosta, mutta en erikoisemmin tavallisista voimistelutunneista, kun se oli meillä silloin paljolti vaihtoaskel-hyppy- voimistelua salin toisesta päästä toiseen päähän. Lukion toisella jouduin hankkimaan silmälasit, mikä hankaloitti varsinkin lempilajini, koripallon, pelaamista.
Pukuhuoneessa saatettiin sanoa paljoakaan ajattelematta luokkatoverille, mitä sylki suuhun toi. Liisa, minua paljon muodokkaampi luokkatoveri, nousi kesken vaatteiden vaihdon seisomaan penkille, puristi kaksin käsin vyötäröään ja sanoi hivenen ivallisesti minulle:" Minun vyötärönikin on isompi kuin sinun rinnanympäryksesi." Noin varmaan silloin oli, mutta pitikö se sanoa kaikkien kuullen ääneen?
Tuo entinen luokkatoveri esiintyi pitkään yhdessä television suositussa keskusteluohjelmassa. Mutta sitten hän sai potkut sanomisensa ja elehtimisensä takia, kun oli ollut puhe Amerikan nykyisestä presidentistä. En ihmettele sitä, että noin kävi, vaan ennemminkin sitä, että hänen tyylinsä ei ollut iän myötä yhtään muuttunut.
Kyllä sanat voivat satuttaa tosi palon lapsuusiässä ja justiinsa teiniiässä oleva lasta.
VastaaPoistaNe muistaa varmaan koko ikänsä.
Mutta hyvää Vappua sulle!
Noin on, että sanat, varsinkin jonkin ikävän huomautuksen, muistaa koko ikänsä myös siinä tapauksessa, kun haluaisi itse jo unohtaa ne. Kummasti vain tuntuu siltä, kuin tänne kirjoittaminen auttaisi, ja varsinkin jos joku vielä kommentoi, niin kuin sinä teet, niin aina parempi. Saa kai tätä tätä kirjoittamista käyttää myös terapeuttisiin tarkoituksiin?
VastaaPoistaHyvää vappua sinulle ja kaikille muillekin, jotka sattuvat vierailemaan tällä palstalla.
VastaaPoista