Hortensia ja Melchior

Prinsessa Hortensia asettui taloksi kuningas Krastun linnaan. Hän sai asuttavakseen alakerran pienemmän salin, jonka jykevän takan ääressä hän viihtyi ensi alkuun hyvin, mutta alkoi sitten kaivata vilskettä elämäänsä, sillä synkeä talo oli kovin hiljainen.

Viisas kuningatar Vienna kulutti aikaansa mieluummin omissa oloissaan tutkimustensa parissa eikä hänellä ollut Hortensialle paljoakaan aikaa. Olihan linnassa palvelijoita, mutta he tekivät töitään, ja mitä vähemmän heidän läsnäoloonsa kiinnitti huomiota, sitä parempi. Mutta jos Hortensia sattui sille päälle, niin komennot kajahtelivat ilmassa ja kiirettä sai pitää joka iikka. Äkseerauksen lopuksi kaikui hänen remakka naurunsa pitkin linnan käytäviä.

Linnan takana oli suuri puutarha, jonka viivasuorilla käytävillä kunings Krastu käyskenteli joka päivä. Niin oli henkilääkäri määrännyt. Joskus Hortensia oli hänen seuranaan, mutta pian hän tympääntyi tyyten hitaisiin kävelyretkiin.

Linnan keittäjällä oli poika nimeltä Melchior, jonka isästä ei ollut paljon muuta tietoa, kuin että tämä oli hevoskauppias ja sukunimeltään Weisswernicht. Pojasta oli kasvanut pitkä ja komea mustatukkainen mies, jonka apua tarvittiin linnassa jatkuvasti, sillä hän osasi vähän kaikkea. Kun pidettiin suuret juhlat, niin hän pystytti juhlaköynnökset, rakensi esiintymislavan, auttoi tarjoilussa ja kävi vetäisemässä viulustaan pari säveltä musikanttien mukana. Sanottiin, että hänessä oli mustalaisverta, mutta ei sitä kukaan tiennyt aivan varmasti.

Hortensia seurasi ensin aikansa kuluksi katseellaan joka paikkaan ehtivää miestä, mutta alkoi sitten yhä enemmän tarvita tämän apua. Milloin Melchior sai viedä hänet kuningas Krastun vaunuilla vierailulle, milloin tietäjän luo neuvoja kysymään, milloin pelkästään pitkälle huviajelulle. Mies hoiti työnsä, mutta säilytti viileän kohteliaan asenteensa. Mitä välinpitämättömämmältä hän tuntui, sitä suuremmaksi kasvoi Hortensian kiinnostus ja innostus.

Viimein Hortensia hermostui täysin ja puuskahti:
- Etkös sinä, jukupliut, tajua, että minun lisäkseni saisit ison osan valtakuntaa.

Melchior pysäytti vaunut, kääntyi katsomaan vaaleatukkaista, vähän pulleaa kyydittäväänsä ja totesi:
-Arvon prinsessa, minä kiitän kunniasta, mutta tiedättehän, naimisiin ei mennä rahasta vaan rakkaudesta. Sitten hän jatkoi tyynesti matkaa.

Hortensia hieroi käsiään hermostuneena yhteen . Kuningas Krastulle hän kertoi, että ajomies ei tiennyt paikkaansa, vaan oli alkanut viestittää hänelle halukkuuttaan hempeisiin hetkiin. Silloin Melchior sai lähteä linnasta, sillä tietenkin Hortensia puhui totta. Niinhän hän aina teki.