Koulussa vieraassa kaupungissa

Kun olin käynyt kotikylässäni kuusi vuotta kansakoulua, menin innoissani pyrkimään Jyväskylän yhteislyseoon ja onnekseni pääsin. Asuin sukulaisten luona. Heillä oli iso asunto. Ensin sain nukkua pienessä makuualkovissa, mutta tilanne muuttui, kun yksilapsisen perheen opettajaäiti halusi sen omaksi makuusopekseen. Aviomies joutui nukkumaan yksin isossa makuuhuoneessa, minä ja kotiapulainen keittiöön yöksi tuoduissa sängyntapaisissa. Perheessä oli yksi lapsi, 18-vuotias Valtteri, joka oli viimeisellä luokalla lyseossa. Hänen kaverikseen oli otettu toinen samanikäinen koulupoika.

Tullessani ulkoa sisään Valtteri riensi yli-innokkaana auttamaan takkia pois päältäni. Kun ruokapöydässä istuessamme olin jo syönyt lautaseni tyhjäksi, niin hän tarjosi heti lisää. Minä onneton en kehdannut olla ottamatta, vaikka ei nälkä ollutkaan. Tuntui nololta, kun muut joutuivat odottamaani. Olohuoneessa Valtteri sanoi minulle:"Painas tästä", ja kun painoin kirjoituspöytää hänen toiveensa mukaisesti, niin pöytälamppuun syttyi valo.

Kun joskus koti-ikävää potiessani ja keskusteluseuraa kaivatessani menin oveen ensin koputettuani poikien huoneeseen, niin Valtteri otti minusta kiinni, kääri minut mattoon ja työnsi sängyn alle. En päässyt pois, vaikka kuinka yritin. Minulla oli hame päälläni, ja pelkäsin, että housuni näkyvät. Ei hän pitänyt minua siellä kovin kauan, mutta alentavalta se kuitenkin tuntui.

Olin ollut kansakouluaikoinani vilkas ja innokas lapsi, joka lausui mielellään ja esiintyi monissa juhlissa. Nyt minusta tuli arka ja ujo.

Ylioppilaaksi päästyään Valtteri läksi opiskelemaan lääketiedettä, ja hänestä tuli psykiatri. Minä läksin myös opiskelemaan ja valmistuin omaan ammattiini. Onneksi en ole koskaan tarvinnut psykiatria, sillä en voisi mennä vastaanotolle. Ei kai se kaiken kokemani jälkeen ole mikään ihme, vaikka ei yleistää saisikaan.